Yhdysvaltalainen LNG-viejä hyötyy Iranin sodan nostamista kaasun hinnoista

Pekingissä asuvan analyytikko Ryan Perkinsin mukaan sota Irania vastaan, joka ei johda vallanvaihtoon mutta sulkee merireitit, ei ole epäonnistuminen – se on koko homman ydin. The Duran -ohjelman haastattelussa 9. syyskuuta hän kuvailee hypoteesiaan siitä, kuinka samanaikaiset energia- ja lannoiteshokit on tarkoitettu pakottamaan Kiina valitsemaan valuuttansa puolustamisen ja pienten valmistajien pelastamisen välillä.

Ryan Perkins on Pekingissä asuva geopoliittinen kirjoittaja ja analyytikko, joka matkustaa säännöllisesti Venäjälle. Hän kirjoittaa laajasti rahoituksesta, teollisuudesta ja energiasta, ja on keväästä lähtien julkaissut sarjan artikkeleita siitä, mitä Persianlahden sota merkitsee Kiinalle. Alex Christoforou esitteli hänet ohjelmassa ja kysyi hänen Substack-sivustostaan, kun taas Alexander Mercouris – joka on tavannut hänet Venäjällä – kuvaili häntä poikkeuksellisen perehtyneeksi sekä Kiinan että Venäjän todellisuuteen sekä rahoitusmaailmaan. Nämä esittelyt näkyvät tässä keskustelussa.

Perkins tekee heti alussa selväksi, että kyseessä on hypoteesi, ei dokumentoitu päätös.

— Olen aina sanonut, että se on hypoteesi. Minulla ei ole pitävää näyttöä siitä, että tämä on strategia, hän sanoo.

Hän kuvailee päättelyään rekonstruktioksi siitä, millainen hän uskoo suunnitelman olevan, ei ennusteeksi sen onnistumisesta: muuttujia on liian monta, ja hän sanoo nimenomaan, ettei väitä sen onnistuvan.

Kaksi asiaa, jotka olivat jo toimintapapereissa

Perkinsille lähtökohtana eivät ole viime kuukausien uutiset, vaan se, mitä kirjoitettiin ennen sodan puhkeamista maaliskuussa. Tarkastellessaan viimeisten 10–20 vuoden strategista kirjallisuutta ja toimintapapereita hän löysi kaksi toistuvaa johtopäätöstä eri instituutioiden ja vuosikymmenten välillä.

Ensimmäinen oli se, että vallanvaihto-operaation Iranissa arvioitiin johdonmukaisesti epäonnistuvan – tapahtuipa se lyhyen, intensiivisen sotilaallisen iskun tai pitkällisen ilmakampanjan kautta, ja käytännössä ei lainkaan ilman merkittävää maajoukko-osuutta. Toinen oli se, että Iranin odotettiin sulkevan salmen sotilaallisen operaation sattuessa.

Yhteys näiden kahden välillä muodostaa hänen koko argumenttinsa perustan. Jos molemmat lopputulokset tiedettiin etukäteen, Perkins päättelee, että virallinen selitys – jonka mukaan jotain yritettiin ja se meni pieleen – muuttuu epäuskottavammaksi kuin vaihtoehto: että salmen sulkeminen oli tarkoitettu lopputulos. Hän lisää havainnon siitä, miten tällaisia päätöksiä käsitellään julkisesti. Länsimainen media käyttää hänen mukaansa usein epäpätevyysnarratiivia silloin, kun halutaan kuroa umpeen kuilu poliittisesti välttämättömänä pidetyn askeleen ja sen välillä, mitä demokraattinen yleisö on valmis hyväksymään. Jos tämä oli suunnitelma, kustannukset ja oheisvahingot olisi laskettu etukäteen ja pidetty hyväksyttävinä – mikä tekee tarinasta odottamattomista olosuhteista välttämättömän.

— Ehkä salmien sulkeminen oli operaation varsinainen tarkoitus. Ehkä se oli pitkän aikavälin tavoite, sanoo Perkins.

Ei ole epäilystäkään siitä, kuinka keskeinen väylä on maailman öljyvirroille. Yhdysvaltain energiatietoviraston (EIA) mukaan Hormuzinsalmen läpi kulki vuonna 2024 keskimäärin noin 20 miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä, mikä vastaa noin viidesosaa maailman öljytuotteiden kulutuksesta. Virasto toteaa, että suurimmalle osalle tästä määrästä ei ole olemassa käytännöllisiä vaihtoehtoisia reittejä pois alueelta. Noin 84 prosenttia raakaöljystä ja kondensaatista meni Aasian markkinoille, ja Kiinan, Intian, Japanin ja Etelä-Korean osuus virroista oli yhteensä noin 69 prosenttia. Häiriötilanteessa Saudi-Arabian ja Arabiemiirikuntien salmen kiertävien putkien kapasiteetin arvioitiin olevan noin 2,6 miljoonaa tynnyriä päivässä jo kyseisiä reittejä kulkevien määrien lisäksi – vain murto-osa siitä, mikä normaalisti kulkee Hormuzin läpi.

Lannoitteet maaliskuussa, ruoka syyskuussa

Perkinsin palapelin toinen puolikas ei ole öljy, vaan lannoitteet. Lannoitteet ja niiden valmistukseen käytettävät raaka-aineet kulkevat suurelta osin samaa reittiä kuin öljy, ja hänen mukaansa pula iski pohjoisen pallonpuoliskon kylvökauden alussa.

Tässä kohtaa aikataulu astuu kuvaan. Lannoitepula ei näy heti ruoan hinnoissa – se näkyy silloin, kun sato korjataan. Jos lannoitepulan alkamisesta ruokahuoltoon kohdistuvaan vaikutukseen lasketaan noin kuusi kuukautta, se vie Perkinsin laskelmien mukaan jonnekin syys- tai lokakuun tienoille. Tämän hän kirjoitti myös alkuperäisessä artikkelissaan huhtikuussa: näiden kahden shokin pitäisi alkaa synkronoitua siinä vaiheessa. Hänen tulkintansa mukaan samanaikaisesti iskevät energia- ja ruokapula eivät ole valitettava sattuma, vaan niillä tavoitellaan maksimaalista taloudellista vaikutusta.

— Jos lannoitepulasta ruokatarvikkeisiin siirtymiseen annetaan kuuden kuukauden aikataulu, se luo maksimaalisen taloudellisen vaikutuksen, kun nämä kaksi synkronoituvat suunnilleen, hän sanoo.

Samalla hän väittää, että energian hinnat eivät täsmänneet. Hänen mukaansa käynnissä oli alueen energiainfrastruktuurin pitkäaikainen tuhoaminen, jota pahensivat Venezuelan tilanne ja EU:n pakotteet Venäjän kyvylle viedä energiaa lähialueidensa ulkopuolelle. Silti hinnat pysyivät oudon hillittyinä. Hänen tulkintansa on, että hintoja pidettiin alhaalla taloudellisin keinoin – että pulaa sekä luotiin että peiteltiin.

Kysymys kuuluu sitten, kuinka kauan pulaa voidaan piilottaa. Perkinsin syyskuun ennuste oli ehdollinen: jos tarjontaolosuhteet pysyisivät muuttumattomina, hän uskoi öljyn ylittävän pian 100 dollaria tynnyriltä, saavuttavan noin 120–125 dollaria kuunvaihteessa ja liikkuvan kohti 150 dollaria vuoden loppuun mennessä. Ruoan osalta hän oli aiemmin ennustanut globaalin hinnannousun olevan noin 10 prosenttia.

— Speculoin nyt, mutta tarkoitan, että vuoden loppuun mennessä, jos tarjontatilanne jatkuu muuttumattomana, mikä näyttää mahdolliselta ja tällä hetkellä todennäköiseltä jatkuvien eskalaatioiden vuoksi, öljyn hinta on todennäköisesti noin 150 dollaria tynnyriltä, sanoo Perkins.

Tehdassali, jota kukaan ei ota huomioon

Vasta seuraavassa vaiheessa hypoteesi saa kohteen. Perkinsin mukaan kohde on ensisijaisesti Kiina, ja heikko kohta, jonka hän tunnistaa, eivät ole sen suuret brändit tai korkean teknologian sektori, vaan sen valtava pienten ja keskisuurten valmistajien pohja – tehtaat, jotka valmistavat sitä, mitä muu maailma käyttää.

Hän keskustelee valmistuksen arvonlisäyksestä, mikä tarkoittaa eroa tehtaaseen menevän ja sieltä tulevan välillä. Arvonlisäys ei ole sama asia kuin voitto, mutta se kertoo jotain valmistajien liikkumavarasta. Pandemian alussa tuo kuilu romahti Perkinsin mukaan dramaattisesti: raaka-aineiden hinnat nousivat samalla kun kuluttajahinnat eivät pysyneet perässä, ja kiinalaiset valmistajat käytännössä imivät itseensä seurauksena syntyneen globaalin inflaatioaallon. Ne selviytyivät leikkaamalla kustannuksia, kuluttamalla säästöjään ja irtisanomalla työntekijöitä. Mercouris, joka on itse vieraillut Kiinassa, lisäsi oman vaikutelmansa siitä, kuinka monet yhteisöt ovat riippuvaisia juuri näistä pienyrityksistä, ja oletti niiden marginaalien olevan erittäin tiukalla.

Valtio puuttui peliin laajalla teollisuuden tukipaketilla: sähkö- ja veromaksujen lykkäyksillä ja valtionpankkien erittäin halvalla luotolla. Perkins väittää, että tämä oli mahdollista, koska ongelma oli luonnostaan lyhytaikainen. Voitiin rakentaa silta takaisin normaaliin. Tilanteessa, jota hän nyt kuvailee – tilanne, joka voisi hänen mukaansa kestää 18 kuukaudesta kahteen vuoteen – ei ole vastaavaa rantaa, jolle rakentaa tuo silta, ja siten huomattavasti vähemmän tilaa samanlaisille toimille.

— Nykyinen tilanne voisi mahdollisesti kestää 18 kuukaudesta kahteen vuoteen, ehkä, kuka tietää. Ja siinä tilanteessa ei ole oikeastaan mitään, mihin rakentaa silta, hän selittää.

Valuutta, josta on kaksi versiota

Toinen haavoittuvuus on se, mitä Perkinsin mukaan useimmat pitävät vahvuutena: Kiina laajentaa omaa maksujärjestelmäänsä ja ostaa kasvavan osan öljystään omalla valuutallaan. Se tarjoaa suojaa, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, koska ympäröivä globaali finanssiarkkitehtuuri on edelleen ylivoimaisesti rakennettu dollarin varaan. Hän vertaa sitä junaan, joka kulkee omilla raiteillaan maisemassa, jossa kaikki tukeva infrastruktuuri kuuluu jollekulle muulle. Tämä luo epäsymmetrian, ja juuri tätä epäsymmetriaa hän uskoo hyödynnettävän.

Mekanismi on suoraviivainen. Kun Kiina maksaa öljystä juaneilla, valuutta päätyy myyjälle, ja on olemassa raja sille, kuinka paljon öljynviejä voi käyttää sitä uudelleen kiinalaisten tavaroiden, palveluiden ja rahoitusinstrumenttien ostamiseen. Ylijäämä vaihdetaan avoimilla markkinoilla, ensisijaisesti dollareiksi. Tällä tavoin manner-Kiinan suoran valvonnan ulkopuolelle kertyy juan-pooli, jolla käydään kauppaa Hongkongissa, Singaporessa ja Lontoossa.

— Se on yksi valuutta, mutta vaihtokursseja on kaksi, sanoo Perkins.

Samalla juanilla on hinta kahdella erillisellä markkinalla: kotimaan vaihtokurssi, CNY, jota hallinnoi Kiinan keskuspankki, ja offshore-vaihtokurssi, CNH, joka määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan ulkomaiden paljon pienemmässä poolissa. Näiden kahden välillä ei ole muodollista kiinteää kytköstä – mutta keskuspankilla on painavia syitä estää kuilun leveneminen, ja historiallisesti se on pystynyt pitämään kurssit linjassa rajoitetuilla likviditeetti-interventioilla offshore-markkinoilla.

Tässä kohtaa öljyn hinta palaa argumenttiin. Mitä kalliimmaksi öljy tulee, sitä enemmän juaneja Kiinan on siitä maksettava, sitä enemmän niitä virtaa offshore-pooliin ja sitä enemmän niitä vaihdetaan muihin valuuttoihin – mikä itsessään luo laskupainetta vaihtokurssiin. Perkinsin arvion mukaan hänen hahmottelemansa mittakaavan hinnannousu olisi liian suuri torjuttavaksi rajoitetuilla likviditeetti-interventioilla.

Se jättää hänen mukaansa kaksi epämiellyttävää vaihtoehtoa: valuutan takaisinosto avoimilta markkinoilta tai juanin tekeminen houkuttelevammaksi korkeammilla koroilla. Ei ole mitään automaattista vaatimusta nostaa korkoja koko Kiinan kotimaan taloudessa offshore-vaihtokurssin puolustamiseksi – mutta se on paineen suunta, ja siinä Perkins näkee ansan napsahtavan kiinni. Pienten ja keskisuurten valmistajien pystyssä pitämiseen tarvittava finanssipolitiikka vetää yhteen suuntaan; vaihtokurssin puolustamiseen tarvittava politiikka toiseen.

— Tästä syystä se on niin kiero ansa, koska jotta RMB:stä yritettäisiin tehdä houkuttelevampi nostamalla korkoja, se sulkee pois sellaisen rahoitus- ja finanssipoliittisen elvytyspaketin, jota käytettiin viimeksi koronapandemian alkuvaiheessa, sanoo Perkins.

Kiinan vastasiirrot

Perkins sulkee pois mahdollisuuden, ettei Peking olisi nähnyt jotain olevan tulossa. Hän väittää, että ainakin 10 vuotta, todennäköisemmin 15 ja mahdollisesti 20 vuotta, Kiinan johto on toiminut oletuksella, että jonkinlainen taloudellinen sota Yhdysvaltojen kanssa tulisi lopulta eteen. Sitä, mitä hän kutsuu talouden energiankestävyyden varmistamiseksi – valtavat investoinnit uusiutuvaan energiaan, sähköautoihin ja kotimaan energiainfrastruktuuriin – hän kuvailee puskureiden rakentamiseksi tuotantoketjun jokaiseen vaiheeseen.

— Kiina on valmistautunut tähän ainakin 10 vuotta, pikemminkin 15, mutta mahdollisesti jopa 20 vuotta. Luulen, että kaikki ylimmässä johdossa ymmärsivät, että jossain vaiheessa edessä olisi jonkinlainen taloudellinen sota, hän sanoo.

Viimeisen vuoden aikana hän kiinnittää huomiota erityisesti rahoitussektorin toimintaan. Perkinsin mukaan Kiina on laittanut taseitaan kuntoon, tehnyt valuutanvaihtosopimuksia ja rajoittanut dollarimääräisten joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskua. Yksi hänen mainitsemansa erityinen työkalu sallii instituutioiden lainata renminbejä renminbi-joukkovelkakirjaomistuksiaan vastaan sen sijaan, että ne myisivät niitä vaihtokurssin alkaessa laskea – tapa rakentaa vastustuskykyä äkillisille markkinaliikkeille.

13. tammikuuta 2025 Hongkongin keskuspankkia vastaava HKMA ilmoitti 100 miljardin juanin renminbi-kaupanrahoituksen likviditeettijärjestelystä, jonka korot on sidottu manner-Kiinan tasoihin plus marginaali, valuutanvaihtosopimuksesta keskuspankki PBoC:n kanssa ja repo-järjestelystä, joka sallii Bond Connectin kautta ostettujen joukkovelkakirjojen käytön vakuutena. Tämä oli ilmoitus työkalujen käyttöönotosta, ei päivämäärä, jolloin ne olivat heti käytössä. Ne osoittavat, että offshore-renminbi-markkinat ovat todellakin saaneet likviditeettiarkkitehtuurin, joka on rakennettu kestämään painetta.

Tullisota stressitestinä

Perkins on palannut hypoteesiinsa kesän aikana tekemissään päivityksissä, ja yksi hänen johtopäätöksistään koskee tullisotaa. Hän ei enää usko kuvaan hätiköidystä, impulsiivisesta kauppasodasta. Jälkikäteen tarkasteltuna tullit näyttävät hänestä enemmänkin järjestelmälliseltä kartoitukselta: tavalta, jolla Yhdysvallat testasi, missä Kiinan haavoittuvuudet olivat ja mitä vastatoimia Peking voisi todellisuudessa käyttää, jos konfrontaatio muuttuisi vakavaksi.

— Luulen, että nuo tullit olivat monella tapaa tilaisuus testata, mitkä ovat vastatoimien reitit, jos teemme näin, ja katsotaanpa, miten se heijastuu järjestelmän läpi, hän sanoo.

Hänen näkemyksensä mukaan poliittinen teatteri on myös osa tätä kuvaa. Donald Trumpin kaltaisen presidentin ollessa etualalla koko operaatio voidaan saada näyttämään bluffilta, suurilta puheilta ja hämmentyneeltä vanhalta mieheltä, joka ei tiedä mitä tekee, kun taas mittaaminen jatkuu taustalla. Epäpätevyysnarratiivin hyödyllisyys on yksi hänen argumenttinsa peruspilareista: hän väittää, että länsimaisen median tili epäpätevyydestä toimii usein siltana sen välillä, mitä vallanpitäjät pitävät poliittisena välttämättömyytenä ja mitä äänestäjäkunta on valmis hyväksymään.

Mercouris tuo keskusteluun toisen nimen – valtiovarainministeri Scott Bessentin – ja palauttaa mieliin tämän taustan valuuttakeinottelussa, mukaan lukien hänen roolinsa, kun Englannin punta pakotettiin ulos Euroopan valuuttajärjestelmästä vuonna 1992. Juontaja päättelee, että vastalause, jonka mukaan tämä olisi liian monimutkainen idea tällaiselle henkilölle, ei kestä. Samalla hän esittää oman vastalauseensa: länsimaiden talouksien vakaudella uhkapelaaminen Kiinan murtamisen toivossa vaikuttaa hänestä poikkeuksellisen harkitsemattomalta, ja hän pohtii ääneen, onko tämä todella valtiovarainministerin vai pikemminkin rahastonhoitajan heiniä. Perkins esittää johtopäätöksensä Bessentin roolista ei vakiintuneina faktoina, vaan järkevimpänä tulkintana siitä, kuka istuu kuvan keskellä.

Perkins vastaa laskemalla tavoitetasoa. Tavoitteena ei ole hänen mukaansa Kiinan murskaaminen. Tavoitteena on saada riittävästi taloudellista vipuvartta.

— En usko, että tavoitteena on murtaa Kiinaa. Ja kuten kirjoitin huhtikuussa, uskon tavoitteena olevan yrittää luoda niin paljon taloudellista vipuvartta Kiinaan, että he pystyvät pakottamaan – kun sanon Plaza-sopimus – Plaza-sopimuksen tyyppisen sopimuksen. En tarkoita, että se olisi hiilidioksidikopio. Se olisi jotain, joka olisi toiminnallisesti samanlaista, sanoo Perkins.

BRICS menetti vauhtinsa

Vaihtoehtoinen rahoitusarkkitehtuuri, jota BRICS-maat olivat työstäneet, oli Perkinsin mukaan todellisessa myötätuulessa Venäjän puheenjohtajakaudella. Sitten puheenjohtajuus siirtyi Brasilialle, ja työ pysähtyi. Kun Intia otti ohjat, hänen mukaansa ei tapahtunut käytännössä yhtään mitään. Hän epäilee vahvasti Yhdysvaltojen painostusta pysähdyksen taustalla ja huomauttaa, että juuri tällainen dollarivyöhykkeen ulkopuolinen infrastruktuuri olisi antanut Kiinalle enemmän vaihtoehtoja hänen kuvailemassaan tilanteessa.

— Sitä kohtaan oli paljon vauhtia, kun Venäjä toimi BRICS-puheenjohtajana, ja heti kun se siirtyi Brasilialle, se vain pysähtyi täysin, ja kun se pääsi Intialle, ei taas yhtään mitään, hän sanoo.

Mercouris lisää kertomuksia omista keskusteluistaan Moskovassa. BRICS-työssä mukana olleet venäläisviranomaiset olivat hänen mukaansa kuvailleet, kuinka vuoden 2024 laaja työ huipentui Kazanin kokouksen maksujärjestelmätyöhön, jota seurasi syvä turhautuminen, kun Brasilia otti puheenjohtajuuden ja siirsi painopisteen vihreisiin kysymyksiin. Hän kuvailee huomattavaa ärsytystä ja avointa kiistaa, jossa brasilialaiset vastasivat venäläisten olevan epäkohteliaita, ja Etelä-Afrikka ja Intia asettuivat Brasilian puolelle. Mercourisin mukaan hänen venäläiset keskustelukumppaninsa päättelivät, että heidän kollegansa Brasiliassa ja Intiassa pelkäsivät henkilökohtaisesti Yhdysvaltojen pakotteita itseään vastaan, jos maksujärjestelmät otettaisiin käyttöön, ja että tämä pelko oli yksi suurimmista kehityksen jarruista. Perkins sanoo kuulleensa samanlaisen kertomuksen ekonomisti Radhika Desailta Vladivostokin konferenssissa.

Intia: kun valtio ottaa iskun vastaan

Tässä Perkins korjaa nimenomaan omaa ennustettaan. Kun hän tunnisti Intian maaliskuussa haavoittuvimmaksi suurista talouksista, hän odotti lannoitekriisin heijastuvan pienempänä ruoantuotantona sadonkorjuuaikana. Niin ei käynyt, hän sanoo. Sen sijaan Intia toimi aggressiivisesti avoimilla markkinoilla ja osti lannoitteita ja raaka-aineita jyrkästi kohonneilla hinnoilla – ureaa hänen mukaansa noin kaksinkertaiseen hintaan verrattuna kriisiä edeltävään aikaan – ja välitti ne maanviljelijöille raskaasti tuettuina.

Vaikutus on hänen mukaansa se, että Hormuz-shokki ei kadonnut, vaan vaihtoi osoitetta. Se on nyt hallituksen taseessa, tuoden mukanaan kasvavia budjettiongelmia ja alkavaa laskupainetta rupialle. Perkinsin mukaan tämä on ensimmäinen näkyvä merkki siitä, että ansa toimii – hänen oma muotoilunsa samana päivänä haastattelun kanssa julkaistussa artikkelissa.

— Intia on käytännössä vain ottanut Hormuzinsalmen taloudellisen shokin ja siirtänyt sen suoraan hallituksen taseeseen, sanoo Perkins.

Seuraus, jota hän ennustaa, ei ole Intian vetäytyminen BRICS-ryhmästä. Hän ei usko sen tapahtuvan.

— He eivät aio lähteä BRICS-maista. He eivät aio antaa virallista ilmoitusta lähdöstä, mutta he alkavat vain käyttäytyä tavoilla, jotka tekevät heidän osallistumisestaan periaatteessa merkityksetöntä, hän sanoo.

Brasilialla on hänen mukaansa edessään oma versionsa samasta ongelmasta, kun se nyt aloittaa kylvökautensa ja on voimakkaasti alttiina lannoitekustannuksille. Hän viittaa muutaman viikon takaiseen Reutersin artikkeliin, jossa kerrottiin brasilialaisten soijanviljelijöiden menettävän kustannusetuaan yhdysvaltalaisiin kilpailijoihin juuri tästä syystä. Hän listaa myös Pakistanin, Egyptin ja Kenian eniten lannoitteiden ja polttoaineiden hinnoista kärsineiden maiden joukkoon, ja sitä kautta koko globaalin etelän. Kiina on poikkeus: hän sanoo maan olevan pitkälti omavaraista lannoitteiden suhteen, ja kriisin alkaessa Intia todellakin lähestyi Pekingiä pyytääkseen apua – mitä hän pitää epätoivon merkkinä maiden väliset suhteet huomioiden.

Sopimus Plazan malliin

Perkinsin mukaan vipuvarren on tarkoitus pakottaa sopimukseen. Hän vertaa tätä vuoden 1985 Plaza-sopimukseen, mutta korostaa tarkoittavansa ei kopiota vaan toiminnallisesti samanlaista: sopimusta, jossa Kiina saadaan merkittävästi vähentämään valuuttatavoitteitaan ja hyväksymään Yhdysvaltojen asettamat ehdot.

Hänen tulkintansa Japanin kehityskaaresta – uudelleenarvostus, kuuma raha, vientisektorin romahdus, halvan rahan tulva, paisuneet omaisuuskuplat ja sitten pitkä vuosikymmen deflaatiota – on analogia, jonka parissa hän työskentelee, ei vakiintunut tili historiallisista syy-seuraussuhteista. Hänen pointtinsa on suunta: Kiinan talouden hidastaminen tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta Yhdysvallat saisi aikaa elvyttää omaansa.

Ja juuri siinä koko hanke hänen mukaansa romahtaa sisältäpäin.

Perkins hylkää ajatuksen, että tällaista hengähdystaukoa voitaisiin käyttää uudelleenteollistumiseen. Maan uudelleenteollistamiseen ei ole olemassa mitään piirustuksia, hän sanoo. Hänen näkemyksensä mukaan syy, miksi Yhdysvallat alun perin deindustrialisoitui, on dollarin asema reservivaluuttana: globaalin pääomaimperiumin ylläpitäminen tuottaa aikahorisontteja ja pääoman kohdentamismalleja, jotka eivät sovi teollisuuden tarpeisiin, sekä teollisuudelle sopimattoman vaihtokurssin. Johtopäätös on ristiriita hänen kuvailemansa strategian ytimessä – hänen mielestään Yhdysvallat voi uudelleenteollistua vasta, kun dollari lakkaa olemasta maailman reservivaluutta.

— Maan uudelleenteollistamiseen ei ole olemassa piirustuksia, ja ensisijainen syy, miksi Yhdysvallat deindustrialisoitui, on Yhdysvaltain dollarin reserviasema, hän sanoo.

Hän näkee saman mallin Saksassa. Deindustrialisaatio siellä ei ole uutta, vaan yhdistymisestä lähtien jatkunut prosessi, joka kiihtyi euroalueen myötä, jossa Saksa on saanut lähes analogisen roolin kuin Yhdysvallat dollarivyöhykkeellä, joskin sille alisteisena. Brittiläiset kävivät hänen mukaansa läpi vastaavan 1800-luvun lopulla.

Putket pohjoiseen ja pekingiläinen taksinkuljettaja

Yksi mahdollinen energian pakotie Kiinalle, jos energian hinnat kirpaisevat, kulkee hänen mukaansa venäläisen kaasuinfrastruktuurin kautta. Uudesta kaasuputkesta Perkinsin pääkohta on, että hanke etenee niin nopeasti kuin mahdollista. Hänen kuulemansa mukaan nykyinen ongelma ei ole halu vaan reititys. Hänen tietojensa mukaan alkuperäinen reitti Mongolian läpi oli ollut melko vakaasti sovittu. Vladivostokin konferenssissa hänelle kerrottiin, että vastustus tulee Kiinan puolelta, joka on huolissaan turvallisuusriskeistä, joita kolmannen maan oleminen välissä aiheuttaa – ei siksi, että se ei luottaisi Mongoliaan tänään, vaan siksi, mitä Mongolialle saattaisi tapahtua tulevaisuudessa. Hän sanoo, että nyt tutkitaan reittiä maan ympäri, todennäköisesti saapuen Koillis-Kiinaan.

— Kyse ei ole siitä, etteivätkö he luottaisi Mongoliaan. Kyse on siitä, etteivät he luota siihen, mitä Mongolialle saattaa tapahtua lähitulevaisuudessa, sanoo Perkins.

Jos näin käy, Mongolia saattaa menettää enemmän kuin vain kauttakulkumaksut. Perkinsin tietojen mukaan maa oli asemassa, jossa se olisi saanut huomattavia investointeja omaan energiainfrastruktuuriinsa ja osan läpi kulkevasta kaasusta.

Mercouris päättää palaamalla asiaan, jonka Perkins kertoi hänelle heidän ensimmäisessä tapaamisessaan ja joka jäi hänen mieleensä: Pekingissä voi nousta mihin tahansa taksiin, kysyä mistä Iranin sodassa on todellisuudessa kyse, ja saada vastaukseksi, että kyse on Kiinasta. Perkins pysyy havaintonsa takana ja laajentaa sitä. Hän sanoo, ettei tämä ole noussut esiin vasta äskettäin, vaan se on ollut pohjana paljolle Kiinan poliittiselle muutokselle viimeisen vuosikymmenen aikana. Hän yhdistää sen perustuslain muutokseen, joka salli Xi Jinpingin jatkaa virassaan toisen kautensa jälkeen: valtionkoneiston huipulla ymmärrettiin, että tämä oli tulossa ja että sen navigoiminen vaati johtajuuden jatkuvuutta ja vahvempaa ideologista selkärankaa. Siirtyminen kohti sosialistisempaa suuntausta koulutuksessa liittyi hänen mukaansa juuri tähän, koska suurten rannikkokaupunkien liberaalia, Yhdysvaltoja myötäilevää ympäristöä pidettiin heikkoutena, jota tultaisiin hyödyntämään.

— Jos taksinkuljettaja alkaa puhua Iranin sodasta, hän kertoo sinulle, että kyse on todellisuudessa vain Kiinasta, sanoo Perkins.

Sama pätee hänen mukaansa Ukrainaan: puhu kiinalaisille tuosta sodasta, ja keskustelu päätyy melkein aina siihen johtopäätökseen, että kyse on viime kädessä Kiinasta, tai ainakin vallanvaihdosta Venäjällä ja siten politiikasta Pekingiä kohtaan.

Anekdootti auton takapenkiltä ei ole mielipidemittaus. Mutta se sisältää koko hänen teesinsä pienoiskoossa: että taloudellinen piiritys on jo nyt viitekehys, jonka kautta tapahtumia ymmärretään maassa, jonka hän nimeää sen kohteeksi.