Suomen siviiliaseiden määrää liioitellaan.

Julkaistu 10.12.2016 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Blogisti "Aavikkokettu" ampuu alas suositun väärän väitteen: Suomalaisilla ei ole ampuma-aseita enempää kuin muuallakaan.

"Moni ihminen muistaa kuulleensa, että Suomessa on aseita lähes saman verran kuin Jemenissä ja Amerikassa. Kuulo ei ole tiedon väärti: Jemen-myytti asemääristämme on urbaanilegenda, joka syntyi tilastovirheestä ja elää ikuisesti internetissä.

Kansainvälinen media teki viikonloppuna Imatran murhien jälkeen taas tutun uutisen: Suomessa on pieneksi maaksi hyvin paljon pyssyjä. Tällä kertaa oli ranskalaisten vuoro kaivaa esiin niinsanottu Jemen-myytti: muun muassa Liberation-lehti kertoi että Suomessa olisi ”maailman eniten aseita Yhdysvaltojen, Sveitsin ja Jemenin jälkeen” - ja tämän takia meillä on paha aseongelma.

Sama, kohta vuosikymmenen ikäinen virheellinen väite löytää tiensä usein kotimaisiinkin uutisiin. Olen parissakin aiemmassa työpaikassani joutunut kaivamaan toimittajakollegoille tilastofaktaa ja näyttämään jopa taskulaskimen avulla, miten netistä kaivettu Jemen-luku ei vain pidä paikkaansa.
Kaikki eivät ole tätä faktaa halunneet uskoa, eivät edes Erkki Tuomiojan kaltaiset fiksut parlamentaarikotkaan - koska he ilmeisesti haluavat uskoa toisin. Ja onhan Jemen-väite hauska onelineri, absurdiudessaan mainio rinnastus.

Myytin taustalla on inhimilllinen erehdys, tutkijoiden virhe.

Sveitsiläinen aseiden määrää ja rikollisuutta vertaileva tutkimusyhteisö Small Arms Survey julkaisi vuonna 2007 tilaston, jonka mukaan Suomessa oli yksityishenkilöiden hallussa 2,4 miljoonaa luvallista ja luvatonta asetta. Tällä määrällä pääsisimme juuri tuohon USA-Sveitsi-Jemen-kolmikkoon, ja tämä luku toistuu useissa lehtijutuissa ja internetin faktapalstoilla.

Oikeasti Suomessa oli tuolloin poliisin aserekisterin mukaan noin 1,6 miljoonaa luvallista asetta. Nyt määrä on vuosikymmenen aikana vähentynyt, ja vuoden 2016 alussa täällä oli noin 1,5 miljoonaa asetta. Näistä reippaasti yli miljoona on metsästyksessä ja ampumaurheilussa käytettyjä pitkiä aseita: haulikoita, kivääreitä, pienoiskivääreitä. Aseista runsaat 220 000 oli lyhyitä käsiaseita eli pistooleja ja revolvereita.

Tämä määrä, kolmisenkymmentä asetta sataa ihmistä kohti, on suurin piirtein normaalia eurooppalaista (metsästysharrastusta sallivien maiden) tasoa. Hiukan Suomea enemmän aseita on muun muassa Ranskassa, Itävallassa, Saksassa, Islannissa ja Ruotsissa. Norjalaiset ovat vielä kovemmin aseistautunutta porukkaa, heillä on esimerkiksi yli 700 000 pistoolia ja revolveria – moninkertainen määrä Suomeen verrattuna.

(Euromaiden todellista asemäärää lisää vielä sekin, että monessa valtiossa pippurisumuttimet ja muut kaasuaseet eivät tarvitse lupia, toisin kuin Suomessa. Jos kaasut lisättäisiin tilastoihin, Saksa ja Ranska nousisivat asemäärissä lähes amerikkalaislukemiin. )

Yhdysvalloissa asemääräluku on 112, Jemenissä 54 ja Sveitsissä 45 asetta sataa asukasta kohti. Siitä olemme siis hyvin, hyvin kaukana.

Mistä tuo sveitsiläisten ”löytämä” 2,4 miljoonaa sitten tuli?

Jututin vuonna 2008 täällä vierailulla olleita Small Arms Surveyn ihmisiä. He myönsivät vähän noloina, että 2,4 miljoonan aseen luku syntyi ns. hatusta vetämällä.
Monessa eteläisen Euroopan maassa esimerkiksi kertalaukeavia haulikoita ei tarvitse välttämättä luvittaa ollenkaan, tilalliset ja viljelijät saavat hankkia niitä vapaasti muiden maataloustyökalujen tavoin. Tutkijat olettivat, että Suomessakin on sama käytäntö.

Lisäksi he arvelivat, että Suomessa täytyy olla sotien (varmaan myös neuvostomiehityksenkin) jäljiltä yhtä paljon laittomia aseita kuin muissa entisen itäblokin ja korkeiden väkivaltalukujen maissa.
Joten tutkijat ynnäsivät oikeaan 1,6 miljoonan aseen tilastolukuun varmuuden vuoksi 800 000 ylimääräistä asetta, että määrä varmasti kattaisi kaiken. Lopputulos oli hurja - ja pielessä.

Paljonko täällä on luvattomia aseita?

Sotamuseo arvioi vuonna 2008, että Suomessa oli silloin yhä ehkä 50-60 tuhatta sodistamme tuotua luvatonta asetta. Perikunnat ovat kiikuttaneet niitä poliisille vuosittain kohtuullisen paljon, joten nykytilanne lienee paljon pienempi. Missään vaiheessa näitä sotamuistoja ei ole voinut olla luvattomina jemmassa liki miljoonaa, vaikka sveitsiläiset kuinka arpoisivat lukuja.

Rikollisporukoiden tänne salakuljettamien nykyaseiden määrää ei tiedetä, mutta poliisin epävirallisten arvioiden mukaan niitä voi olla muutamasta kymmenestä tuhannesta sataan tuhanteen.
Siltikin kokonaismäärä jäisi valtavasti tuon 2,4 miljoonan haamuaseen alapuolelle.

Kokonaan toinen asia on, kuinka luotettavasti eri valtiot ovat asemääriään rekisteröineet, saati Small Arms Surveyn tutkijoille ilmoittaneet. Todennäköisesti esimerkiksi kurjuuden keskellä sotivassa Jemenissä aselupien kirjanpito ei ole maan hallinnolle olennaisimpia seurattavia asioita.

Tämänkin voisi ihan arkijärjellä päätellä - ja lakata vertaamasta Suomea Jemeniin oikeastaan missään todellisessa asiassa.

Aseiden suuri määrä ei ole koskaan ongelmatonta millekään maalle. Suomessa on väkivaltaongelma, viinaongelma, syrjäytymisongelma ja itsetuhoisuuden ongelma, ja näiden takia aseenomistuksenkin on oltava tarkasti valvottua ja järkevästi säänneltyä.
Se on poliittinen valinta, jota voi arvostella ja kritisoida kumpaankin suuntaan.

Tärkeintä on, että käymme asekeskusteluakin rehellisesti: ilman että käytämme siihen tietoisesti vääriä lukuja ja moneen kertaan murrettuja Jemen-myyttejä.di-gold

 

Aavikkoketun blogiin.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/