Putkonen valehteli mediassa perussuomalaisten uusien jäsenten hylkäämisprosentista

Julkaistu 25.4.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia
Ennen viimeistä puoluehallituksen kokousta 21.4., jossa oli paljon jäsenhakemuksia käsiteltävänä, vuoden 2017 osalta on julkisesti kerrottu, että hyväksyttyjä hakemuksia on ollut 818. On myös kerrottu, että hylättyjä on ollut 7-9% kuten ennen. Käytimme siksi oletuksena 8%. Näin jäsenhakemuksia on ollut 889 ja hylättyjä 71. (Putkonen tosin alla väittää, että hylättyjen osuus aina on n. 5%).
 
Perussuomalaisten työmies Matti Putkonen kiistää Verkkouutisille, että puoluehallitus olisi tarkoituksellisesti hylännyt kymmeniä jäsenhakemuksia puheenjohtajakisaan liittyen.
– Se on ihan täyttä humpuukia, asiaa joka ei perustu mihinkään muuta kuin yritetään taas sotkea asioita, Putkonen sanoo.
Hänen mukaansa jäsenhakemusten hylkäyksiä tulee jatkuvasti ja niiden osuus on aina noin viisi prosenttia riippumatta siitä, onko uusia jäsenhakemuksia tullut kymmeniä tai satoja.
 
 
Lisäksi on kerrottu (Putkonen), että kuntavaaliehdokkaiden jäsenhakemukset on kaikki hyväksytty. Edelleen on kerrottu, että enemmistö 2017 hakemuksista on tullut ehdokkailta.
 
Näin ollen taulukon mukaan, jos hakemuksista 54% on ehdokkailta, on muista hakijoista hylätty 16%. Jos hakemuksista 60% on ehdokkailta, on muista hylätty 18%.
 
Luulimme, ettei tässä olisi mitään järkeä, koska näin ennen viimeistä kokousta Jussi Halla-aholta vietiin ehkä 30-40 ääntä, mitätön määrä. Halla-ahon ja Huhtasaaren tukiryhmien ylläpitäjän julkisen arvion mukaan Jyväskylässä olisi paikalla 2,700 äänioikeutettua.
Puoluehallitus kokoontui 14.4., mutta siirsi jäsenhakemusten käsittelyn 21.4. kokoukseen. Alustavien tietojen mukaan tässä kokouksessa on hylätty niin hurja määrä hakemuksia, että sillä voi olla vaikutusta äänestystuloksiin. Tässä kokouksessa on käsitelty nimenomaan tavallisten ihmisten hakemuksia.
 
21.4. kokouksessa hyväksyttyjen/hylättyjen suhde on luokkaa 1:5 sen otoksen perusteella, mikä hallussamme on, ja mikä kasvaa koko ajan. Eli hyväksyttyjä on vain n. 20% saamistamme viesteissä. (vrt. Putkonen yllä)
Tässä kokouksessa on toisin kuin aiemmin käsitelty tavallisten ihmisten (ei-ehdokkaiden) hakemuksia, siis nimenomaan Jussia tukevien hakemuksia. Niitä on siis hylätty niin suuri määrä, että se voi vaikuttaa äänestystuloksiin.
 
Jos oletamme, että paikalla on 2,700 äänioikeutettua jäsentä, ja että Jussi Halla-ahon kannatus olisi 50%, on täysin mahdollista, että Halla-aholta on viety 100-150 ääntä vilpillä. Silloin olisi riistetty 8-11% hänen äänistään. Kannattaa lisäksi huomata, että suuri osa näistä äänistä on pois Laura Huhtasaarelta, Teuvo Hakkaraiselta, Juho Eerolalta sekä Halla-ahoa avoimesti tukevalta puoluesihteeriehdokkaalta Kari Kolarilta.
 
Ketkä tästä hyötyvät? Timo Soinin mahdollisuudet säilyttää rakastamansa UM-salkku paranevat. Hän voi siitä sulavasti jatkaa Iso-Britannian suurlähettilääksi, koska välit presidenttiin ovat erinomaiset. Sampo Terhon tietysti hyötyy, samoin soinilainen nykyinen puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo ja reilusti yli 8,000 euroa kuussa ansaitseva mediavastaava Matti Putkonen.
 
Puoluetoimiston muut pestit Suomen Uutiset lehden päätoimittaja Matias Turkkilaa lukuunottamatta ovat pääosin 2-vuotisia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Halla-ahon voittaessa Putkonen olisi luultavasti ensimmäisenä ulkona.
 
Saamamme tiedon mukaan Jussi Halla-ahoa on syrjitty myös toisella tavalla. Niin puoluesihteeri Slunga-Poutsalo kuin Putkonen ovat julkisesti luvanneet, että 31.3. mennessä puoluetoimistoon saapuneet jäsenhakemukset ehditään käsitellä Jyväskylää ajatellen.
 
Näistä lupauksista huolimatta moni ajoissa hakemuksensa lähettänyt on saanut tiedon, että heidän hakemuksiaan ei vielä ole käsitelty. Hyväksytään heidät jäseniksi tai ei, puoluekokoukseen pääsy on näin estetty. Jäsenmaksun, kun tulee olla maksettuna 28.4. mennessä.
Puolue on itse asettanut jäsenmaksuille takarajan 28.4., jotta olisi äänioikeutettu. Toiminnan tahallisuuden osoittaa se, ettei tätä takarajaa ole siirretty, vaikka se tulee nopeasti niillekin harvoille, jotka on hyväksytty 21.4. kokouksessa. Heitä ei tosin montaa ole.
Antaa puolue tuosta 21.4. kokouksesta dataa medialle tai ei, saamme sitä joka tapauksessa, jolloin laskelmamme tarkentuu. Jos puolue ei anna vastaavaa dataa medialle kuin aiemmin, jokainen ymmärtää miksi.

-Gozopoulus Sittiäinen

http://www.nykysuomi.com/index.php/2017/04/23/tilasiko-perussuomalaiset-itse-pakolaiskiintioiden-noston-pj-kisa-kovenee/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/