Lukijan kynästä: Vastaanottokeskuksen sisältä nähtynä

Päivitetty 10.7.2017, Julkaistu 2.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 6 minuuttia

Syksyllä 2015 saapui maahamme ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Suomen punainen risti oli ensimmäisenä perustamassa hätämajoituksia ja vastaanottokeskuksia näille tulijoille. Järjestö aloitti paniikissa massiivisen henkilöstön palkkauksen, jossa minäkin pääsin järjestöön töihin ja antamaan panokseni tähän myöhemmin suureksi kasvaneeseen turvapaikkabusinekseen. Sitähän se on, vaikka SPR sen jyrkästi kieltääkin. Järjestö ja sen piirit rikastuivat kertaheitolla kun rahaa yhtäkkiä tuli valtion kassasta niin SPR:lle kuin yksityisille toimijoille ovista ja ikkunoista. Mutta ruohonjuuritasolla siis kenttätyössä nämä rahat eivät näkyneet alussa, eikä ne näy kyllä edelleenkään. Kaiken toiminnan SPR:n vokeissa pitää tapahtua halvalla, ellei se nyt mitenkään ilmaiseksi onnistu. Olen huomannut, että SPR kyllä pitää huolen rahoistaan ja pyrkii käyttämään ilmaista vapaaehtoistyövoimaa niin paljon kuin mahdollista.

Pakolaistulvan alkaessa henkilöstön palkkauksessa ja vuokratilojen hankinnassa tuli suunnaton kiire ja virheitäkin sattui, mutta niistä vaietaan edelleenkin visusti. Valtion verorahaa on palanut hukkaan suunnattoman isoja määriä näiden SPR:n ja migrin työntekijöiden ammattitaidottomuudesta johtuneiden virheiden seurauksena. SPR kyllä mielellään moittii migriä edelleenkin siitä, kuinka siellä panikoitiin ja mokailtiin kun joukkohyöky maahan alkoi, mutta ei se sen paremmin mennyt Suomen punaisella ristilläkään kun sen touhuja aitiopaikalta työntekijänä seuraa.

Nyt näiden virheiden seurauksena vastaanottokeskuksissa toimii alalle täysin sopimatonta henkilökuntaa ja ihmetellä sopii, että siellä sosiaaliohjaajinakin toimii ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista koulutusta työhönsä. Kun ammattilaisia ei saada palkattua niin suhteillakin pääsee järjestössä monenlaisiin virkoihin. Vastaanottokeskuksen johtajiksi palkattiin henkilöitä myös suhteiden perusteella vailla minkäänlaista koulutusta tai kokemusta työhönsä. Monien näiden vastaanottokeskusten työilmapiirit ovatkin erittäin huonot, ja ne jotka työllistyvät muualle lähtevät näistä hyvin nopeasti pois. Ne taas jotka yrittävät tälle asialle jotakin tehdä, uhkailaan hiljaiseksi tai räikeimmissä tapauksessa työntekijä kylmästi irtisanotaan työstänsä ja uhkaillaan hänen saavansa SPR:n lakimiesarmeijan vastaan jos tästä erottamisesta tehdään julkinen. Työsuojelu on järjestössä vain paperilla, mitään todellista toimintaa en ole työsuojelun puolelta havainnut tapahtuneissa ongelmatapauksisa, vaikka sisäpiirissä kaikki tietävät nämä vokkien henkilösuhteista johtuvat ongelmat.

Vastaanottokeskuksien ja Punaisen ristin omien toimintaohjeiden ja sääntöjen rikkominen on vastaanottokeskuksissa arkipäivää. Monissa vokeissa henkilöstö toimii asiakkaiden kanssa vastoin sääntöjä eivätkä seksisuhteet avustustyöntekijöiden tai henkilöstön ja turvapaikanhakijoiden välillä ole mitään muuta kuin vaiettu salaisuus. Näihin ollaan johdon taholta haluttomia puuttumaan, ettei mediakynnys ylity ja SPR maine tahraannu. Odotetaan ja toivotaan, että vokit menevät kiinni ennen kuin nämä väärinkäytökset paljastuvat.

Vastaanottokeskuksissa solmitaan monenlaisia suhteita myös paikallisen väestön kanssa. Tilipäivänä monin paikoin viina virtaa ja taksi kuljettaa turvapaikanhakijoita ravintolaan. Osaan vokeista on myös pesiytynyt paikallisia naisia ja naispuolisia avustustyöntekijöitä jotka jakavat omaa tavaraansa auliisti asunnosta toiseen. Myös salakuljetetusta tupakan myynnistä vokin sisällä puhutaan. Leimaverottomia tupakka-askeja löytyy vokin pihalle heitettyinä roskina. Roska-astiatkin ovat usein turvapaikanhakijoille liian kaukana.

Jo aiemmin maahan tulleet ja kotiutuneet maanmiehet avustavat turvapaikanhakijoita monin arveluttavin tavoin ja kertovat heille mitä pitää migrin ja poliisin puhuttelussa sanoa, että turvapaikka suomesta heltiää. Osa turvapaikanhakijoista käy töissä pimeästi pizzerioissa tai vastaavissa, ja tämäkin pienillä paikkakunnilla tiedetään, mutta ei siihen puututa, ettei saada rasistin leimaa. Näiden riitaisempien maanmiesten välillä on havaittu myös kiristystä ja muuta epäilyttävää toimintaa mikä ei ole tässä maassa tyypillistä. Usein nämä tapaukset ovat sukusidonnaisia ja tarvittaessa niillä uhkaillaan myös sukulaisia siellä kotimaassaan. Joskus näissä tapauksissa on mukana uskontokuntien sisäiset tappelut ja sukujen vanhat kaunat. Näitä ja muita avioriitoja sossutädit sitten vokeissa selvittelevät ja sovittelevat asiakkaiden kesken kuin päiväkodissa konsanaan, ja työpäivät kuluvatkin ihanan nopeasti.

SPR varjelee julkisuuskuvaansa mustasukkaisesti ja ainoastaan ylin johto saa olla yhteydessä mediaan. Työntekijät eivät saa kommentoida lainkaan mitään asiaa medialle. Jokainen SPR:n työntekijä on joutunut allekirjoittamaan salassapitosopimuksen, ehtona sille että saa työpaikan. Tätä vielä tehostetaan mainitsemalla että järjestö puuttuu erittäin herkästi oikeustoimin mikäli julkistat tietoja mitä olet työssäsi saanut.

Julkisuudessa on puhuttu paljon siitä, kuinka paljon tämä turvapaikkabisnes tulee valtiolle maksamaan. Hallitus ja viranomaiset antavat ympäripyöreitä vastauksia, mutta tämän kaiken nähneenä ja kokeneena voin sanoa, että siinä vaiheessa kun se koko laskun suuruus kansalaisille selviää on se järisyttävä järkytys. Ette voi uskoakaan sitä miten iso osa näistä ”muka” turvapaikanhakijoista käyttää meidän hyväuskoisuuttamme ja lakipykäliä omaksi hyödykseen. Se on kuulkaa todella härskiä ja näissä heitä auttaa nämä vapaaehtoiset avustajat, sossutädit ja maanmiehet. Kaikenlisäksi ammattitaidottomat sosiaaliohjaajat jakavat vielä auliisti avustuksiaan, koska nehän on vain verovaroja, ei omaa rahaa.

Monissa kunnissa yksikään hammaslääkäri ei ota enää näitä turvapaikkaa hakevia ihmisiä vastaan, koska he eivät yksinkertaisesti ilmesty sovittuna aikana vastaanotolle. Tästähän hammaslääkäri ja tulkki kuitenkin laskuttavat vokkia täyden hinnan. Ja tämänkaltainen toiminta koskee myös muitakin lääkäreitä, neuvoloita, kouluja, virastoja, vastaanottokeskuksien sovittuja aikoja, suomenkielenkoulutusta, työharjoittelua jne jne. Iso osa näistä tänne tulleista turvapaikanhakijoista niin sanotusti paskat nakkaa näistä kellonajoista, kun heille ei kerran tule mitään sanktiota siitä ettei he ilmesty, niin ei heitä yhtään kiinnosta. Mielummin nukutaan myöhään kuin herätään esim. lääkärille.

He saavat valtiolta rahaa joka toinen viikko jonka voi käyttää juhlimiseen tai uusiin vaatteisiin ja valtiohan antaa lämpimän asunnon käyttöön, ilmaisen terveydenhuollon ja sosiaalitädin mukavat palvelut. Ainoat paikat mihin he menevät ajoissa on poliisi ja maahanmuuttovirasto.

Yksi erittäin vaiettu asia on myös vokkien käyttämät tulkit. Tämä on jotain aivan uskomatonta miten paljon valtio syytää rahaa näihin niinsanottuihin ”tulkkeihin”. Osa ”tulkeista” on niin ammattitaidottomia ja kääntäminen on niin luokatonta että monesti itseäkin hävettää sen asiakkaan puolesta. Osa ”tulkeista” taas neuvoo asiakkaita auliisti, että miten pitää vastata jotta asiakas saa parhaan palvelun ja tuloksen hakemalleen asialle vokista tai virkamieheltä. Hyväuskoiset työntekijät uskovat nämä kaikki asiakkaan tarinat faktoina ja kun huoneesta ulos päästään niin sitten nauretaan näille ”vääräuskoisille” hölmöille. Nämä turvapaikanhakijat ovat erittäin hyvä näyttelijöitä, se on todettava.

Tämä ylläkirjoitettu on niin monesti nähty tässä työssä. Sääliksi käy pikkuista Suomea kun on tällaisen taakan ristiksensä saanut. Vaikka työt vokissa aloitin hyväuskoisena, että on mukava kun pääsen auttamaan turvapaikanhakijoita pois hengenhädästä, niin kylmä todellisuus on iskeytynyt kasvoilleni kuin likomärkä rätti.

Omakohtaisella kokemuksella voin sanoa, että migrin päätökset siitä, että isoin osa näistä hakijoista ei ansaitse sitä oikeaa turvapaikanhakijan statusta on todellakin oikea. Olen lukenut kymmenittäin näiden parempaa elintasoa hakevien kertomuksia siitä, mitä he ovat säveltäneet migrin puhutteluissa ja ei voi kuin ihmetellä sitä naiviutta mikä monellakin turvapaikanhakijalla saatika sitten suomalaisella ”kukkahattutädillä” on tämän maan turvapaikkasäädöksiä kohtaan.

Olen muuttanut ajattelumaailmani täysin tämän työni tuoman kokemukseni nojalla. Suomi nimistä hyvinvointivaltiota ei ole luotu näiden ilmaista elämää etsivien muka ”turvapaikanhakijoiden” takia.

Mielestäni Suomen lakeja pitäisi edelleenkin kiristää näiltä osin ja luoda työnteko-suomenkielen opiskeluvelvoite kaikille Suomeen saapuville turvapaikanhakijoille. Nämä yökukkujat ja päivännukkujat, suomalaisia ja tätä maata halveksivat eivät ansaitse mitään muuta kuin paluukyydin kotimaahansa. Tiesittekö muuten, että jokainen vapaaehtoisesti kotimaahansa palaava turvapaikanhakija saa lentolipun lisäksi vieltä ainakin 1000 € paluurahan! Osan rahoista saa heti lentokentällä lähtiessä ja loput sitten kotimaassaan IOM:n konttorista.

Ehdotan maahanmuuttovirastolle perustettavaksi erillistä tarkastusvirastoa joka käy läpi lopetettavien vastaanottokeskuksien johtajien sekä sosiaali- ja terveystoimen päätökset sekä muun rahanmenon mitä vokissa on päätetty. Suomen valtiolla ja sen asukkailla on oikeus tietää mihin heidän maksamansa verorahat ovat huvenneet!

Kirjoitus on lukijamme lähettämä näkökulma, ei Nykysuomen toimituksen tekemä.

Artikkelikuvassa näkyvä Hennalan vastaanottokeskus ei liity tapaukseen. Kuvituskuva.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/