https://nykysuomi.com/kristiina-kalliojarvi-etta-sellaisia-presidentteja/

Näkökulma

Kristiina Kalliojärvi: Että sellaisia presidenttejä

Julkaistu 11.11.2016 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Suomessa on nyt ilmeisesti julistettu kahden viikon suruaika USA:n presidenttivalinnan johdosta. Siis päättäjät ja päättäjien media ja "sivistyneistö" ovat julistaneet. Muissa piireissä itkevät lähinnä vain jäistä nostetut shampanjapullot.

Itse olen varovaisen toiveikas, mutta jään kuitenkin odottelemaan näyttöä siitä, osoittautuuko Donald Trump sanojensa mittaiseksi mieheksi, ennenkuin samppanjapullon korkki aukeaa. Suruajan, huomattavasti pidemmän kuin kaksi vikkoa. olisin sen sijaan valmis julistamaan Suomen presidenttivalintojen tähden.

Mauno Koivisto

Ensinmäinen presidentti, joka katsoi asiakseen lähteä kaivamaan maata Suomen itsenäisyyden alta.

Ja sen tehdessään tuli romuttaneeksi Suomen oikeusjärjestelmän, vammauttaneeksi Suomen elinkeinoelämää tavlla, jonka vaikutukset näkyvät edelleen tänä päivänä. Koiviston konklaavissa ohjeistettiin oikeuslaitos päättämään yrittäjien ja pankkien oikeusriidat aina pankkien hyväksi.

Kun tähän lisää sen, että yrittäjät oli alunperinkin ajettu vaikeuksiin osittain valtion toimilla, maan saattamiseksi EU-kuntoon ja menettelyllä luotiin puolen miljoonan työttömän joukko, tuntuu maanpetoksen käyttäminen nimikkeenä jopa vähättelyltä.

Martti Ahtisaari

Mies, jonka EU:iin hinkuva maanpetoksellinen eliitti valitutti presidentiksi hoitamaan likaisen työn.Unioniin liittymisen kannatus oli vuosi ennen kansanäänestystä tehdyn laajan kyselytutkimuksen mukaan 10%.

Suomen lahtaamisen lihamestariksi tarvittiin siis mies, joka on valmis tekemään mitä tahansa, kunhan maksusta sovitaan. Melko luotettavien lähteiden mukaan sama mies möi omantuntonsa myös myöhemmin Balkanilla Albanian mafian tarjoamasta 40 miljoonan lahjussummasta (http://jukkadavidsson.fi/2015/09/martti-ahtisaaren-vaitetyt-lahjukset/)

Ainakin tämä olisi linjassa Ahtisaaren toiminnan kanssa, kun hän YK:ssa toimiessaan pyrki lopettamaan tutkinnat Wider-instituutin Suomen valtiolta kavaltamista rahoista. (Pentti Sainio: Operaatio Ahtisaari)

Valtion päämiehenä hän antoi kansan puolesta valtuutuksen EU:iin liittymissopimuksen allekirjoittamiseen kesäkussa 1994, eli ENNEN KANSANÄÄNESTYSTÄ.

Paljonko maksettiin, sitä tuskin saamme koskaan tietää. Sen sijaan tiedämme, että Suomalaisille tuo teko on tullut maksamaan tähän mennessä maltillisimpienkin arvioiden mukaan jo 100 miljardia euroa. Sekä itsemääräämisoikeutemme.

Tarja Halonen

En muistanut oikein mitään Halosen saavutuksista presidenttinä, paitsi seksuaalivähemmistöjen aseman heikentämisen tunkemalla homorummutusta kansalaisten kurkusta alas ja häpeämättömän rahan tuhlailun maailman matkailuun (Esim. Halosen yksityislento Afrikkaan maksoi puoli miljoonaa http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011032513432775_uu.shtml).

Niinpä kävin somessa lunttaamassa, mitä mieltä kansa oli Halosen kauden vielä kestäessä, olinko ehkä unohtanut jotain oleellista: "Mitä Halosen kaudesta on jäänyt käteen? Ei mitään, pelkkää tyhjänpäiväistä löpinää. Jokainen Suomen presidentti muistetaan jostakin merkittävästä teoista, mutta Halosta ei voi muistaa mistään. Globalisaatio- tai muut puheet ovat olleet pelkkää sanahelinää, konkreettiset teot puuttuvat. Tarja Halonen on unohtanut kotimaan työttömät, syrjäytyneet tai muut epäkohtaisuudet, mutta myötätuntoa on jaettu Afrikan orvoille tai Nicaraguan köyhille."

Somekommentointi oli jokseenkin noilla linjoilla. Edes puolustajilta eivät löytäneet konkreettisia tekoja joihin vedota. Ilmeisesti Halosen suurimmaksi saavutukseksi jäi olla ensinmäinen naispresidentti.

Sauli Niinistö

"Varatuomari Sauli Niinistö harhautti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa suomalaisia äänestäjiä ja Suomen eduskuntaa ennen EU-jäsenyyspäätöksiä vuonna 1994. Hän kertoi, että markasta ei vielä näillä päätöksillä luovuta, eikä näillä päätöksillä vielä eurojäsenyyttä päätetä - vaan siitä päätetään myöhemmin ja siitä tehdään erikseen oma lakialoite. Nämä Niinistön tekemät harhautukset kirjattiin ja liitettiin virallisiin eduskunnan asiakirjoihin (PeVL 14/1994, UaVM 9/1994, HE 135/ 1994) sekä myös äänestäjille lähetettyyn tiedotteeseen. Osa eduskuntaa ja useimmat suomalaiset äänestäjät uskoivat tämän väitteen.

Kun kansa ja sen jälkeen eduskunta oli harhautettuna äänestänyt EU-jäsenyyden hyväksymisen puolesta, niin näiden äänestyksien jälkeen Sauli Niinistö – tällä kertaa oikeusministerin ominaisuudessa – sanoikin, että eurosta päätettiin jo EU-jäsenyysäänestyksessä, eikä siitä tarvitse tehdä erikseen lakialoitetta." (http://seppohautaaho.puheenvuoro.uusisuomi.fi/147807-sauli-niinisto-65-v...)

Että sellaisia presidenttejä. Ettekö tekin toivoisi, että näiden valintojen sijasta olisimme äänestäneet jonkun, jonka pahimpia todistettuja rikoksia olisivat olleet sovinistiset möläytykset ja huono hiustyyli?

Kristiina Kalliojärvi

https://nykysuomi.com/janne-rysky-riihelainen-menetti-kaikki-tyot-uskottavuus-propagandistina-meni/

Näkökulma

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-riihelaiset-ja-muut-maalittajat-ovat-joko-ex-narkkareita-tai-sarjaepaonnistujia/

Näkökulma

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

https://nykysuomi.com/kirja-arvostelu-jessikka-aro-putinin-usa/

Näkökulma

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

https://nykysuomi.com/maalittaminen-ja-vaaran-tiedon-agitaattorit-uhkaavat-ihmisten-turvallisuutta/

Näkökulma

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/