Jyrki Åland: Kansakunnan juuret

Julkaistu 10.6.2018 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia
Viime päivinä on puheenaiheena ollut suomalaisuus. Tuntuu, että puurot ja vellit on mennyt sekaisin. Henkilö joka tulee täysin erilaisesta kulttuurista ja saa lahjaksi Suomen kansalaisuuden pitää itseään täysin suomalaisena. Teille minä sanon, että suomalaisuus on muutakin kuin Suomen passi ja kielen osaaminen. Ikävä kyllä tuon passin saa, vaikka ei osaisi sanaakaan Suomea.

Minusta on aika julkeaa väittää olevansa suomalainen ilman minkäänlaista veren perintöä tai ymmärrystä suomalaisesta kulttuurista. Erinäisistä poliittisista puheista ja teoista on saanut sen kuvan, että Suomen kansalaisuutta jaetaan löyhin perustein, kuin leipää työttömien soppajonossa. Näin se hyvin pitkälle on ollutkin ja on edelleen, kunnes saadaan sellainen hallitus joka oikeasti ajaa oman kansan etua ensin, sekä ymmärtää kuka ja ketkä oikeasti ovat suomalaisia.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko pohtii omassa puheenvuorossaan. ”Ilahdun tutkimustuloksesta, jonka mukaan selvä enemmistö (63%) meistä arvioi, että suomalaisuus ei ole kiinni etnisestä taustasta. Tosin jään miettimään, miksi kolmannes meistä liittää suomalaisuuden etniseen taustaan” 6.6.2018 Suomalaisuus ei riipu etnisestä taustasta. Uusisuomi.fi. Minäpä kerron Markulle mitä on olla etniseltä taustaltaan suomalainen.

Suomalaisuus, kuten kaikki kansalliset identiteetit, koostuu kielestä, tapakulttuurista, luonnonoloista, historiasta, myyteistä ja oikeuskäsityksistä jopa uskonnolla on oma leimansa, kuten myös kansan uskomuksilla. Niiden pohjalta on syntynyt kansallinen identiteettimme, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Tärkein identiteettimme on Suomen kieli ja sitä meiltä ei kukaan pois ota, jollemme itse siitä luovu.

Olemmeko saaneet vaikutteita maahanmuutosta ja maahantunkeutumisesta? Kyllä jo piispa Henrikin aikana 1100 luvulla ruotsalaiset toivat kristinuskon ja muuttivat Varsinais-Suomen länsirannikolle, mutta aika nopeasti maahanmuuttajat integroituivat suomalaiseen väestöön. Kaikki eivät integroituneet, josta meillä on muistona Suomen ruotsalaiset. Valta oli silti Ruotsilla ja säätyläiset ja se ”parempi kansa” käytti määräysvaltaa ja piti Suomen kansaa ikeen alla. Tätä Ruotsalaista rikkautta riitti aina vuoteen 1809, jonka jälkeen Venäläiset otti vallan Suomessa. Molemmilta kansoilta olemme saaneet jotain tapakulttuuriimme ja kieleemme, mutta aina olemme olleet suomalaisia. Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua, olkaamme siis suomalaisia. Adolf Ivar Arwidsson.

Monet väittävät, että suomalaisuus on uusi asia ja me suomalaiset olemme nuori ja keinotekoisesti synnytetty kansallisuus joka on kliseitä täynnä. Tällöin yleensä viitataan 1800 lukuun ja kansallisen heräämisen aikaan. Tänä aikana Suomessa tapahtui uudistuksia muutamassa kymmenessä vuodessa enemmän kuin 700 vuoden aikana jolloin oltiin osa Ruotsia. 1809 syntyi Suomen suuriruhtinaanmaa, joka oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa. Tieteet, taiteet, teollistuminen ja kaupankäynti kukoistivat ja siirryimme maatalouskulttuurista kohti nykyaikaista sivilisaatiota, myös tietoisuus Suomesta levisi uudella ja ennen näkemättömällä tavalla.

Tuntuu typerältä, että jotkut voivat ajatella, että olisimme muuttuneet yhtäkkiä suomalaisiksi. Meidän omalla kielellä kirjoitettu historia alkaa vasta 1800 luvun alkupuolella, mutta ne tarinoiden juuret ovat syvällä Suomen niemen mullassa. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin. Kansalliseepoksemme Kalevalan tarinat ei enää kulkenut suusta suuhun, vaan ne levisivät kaikkialle luettuna.  Tämä antoi meille suomalaisille ensi kerran mahdollisuuden tutustua kansallisiin juuriimme ja suomalaiseen mytologiaan. Kouluissa luettiin Maamme-kirjaa ja lukutaidon ja suomalaisen kirjallisuuden myötä, ennen niin hajalla olleet heimot löysivät yhteisen kielen ja identiteetin. Kirjoitettu sana oli jotain konkreettisempaa, kuin vanhojen ämmien puheet ja tarinat.

Vuosisatojen saatossa meille on muodostunut viha ja rakkaussuhde luontoon. Luonto ja ankarat olosuhteet ovat luoneet meistä sellaisia kuin me tänä päivänä olemme. Topelius kirjoitti ”Suomi oli köyhä ja karu eikä tarjonnut helppoa elämää. Isänmaa oli kuin ankara työnantaja, joka potki laiskuuteen taipuvaisia kansalaisiaan ja sai näistä parhaat puolet näkyviin” ja tämä kuvastaa hyvin millaisia olemme. Meillä on tärkeä side luontoon. Moni suomalainen viihtyy luonnossa ja esimerkiksi retkeilee, poimii marjoja tai etsii sielulleen rauhaa. Vaikka nykyään asumme valtaosin kaupungeissa, silti meille kaikille tulee aikoja, jolloin halajamme luonnon rauhaan. Ei ole sattumaa, että meillä on luontoon olemassa jokamiehenoikeudet.

Metsäläisellä on myös metsäläisen tavat. Tapakulttuuriimme ja arvoihimme on aina kuulunut luottamus, yksilöllisyys, oma tila, rehellisyys, täsmällisyys ja vaatimattomuus. Hiljainen ja juro kansa joka ei turhia puhu, vaan puhuu silloin kun sillä on asiaa. Me olemme myös hyvin rationaalinen kansa, joka kysyy mitä muut meistä ajattelevat. Suomalainen on maailman kansoista ainoa, joka voi maksaa satasen siitä, että naapuri ei saa viisikymppistä.

Jätän tällä kertaa pois kaikki niin sanotut kliseet, kuten suo, kuokka, sisu, sauna, terva, viina, pakkanen ja sota- ja urheilusankarimme, jääkiekon… siis näitähän riittää. Nuo kaikki on vain kansallisen identiteettimme ilmentymiä, mutta kukaan ei voi meiltä pois ottaa synnyin juuriamme tai veren perintöä. Mistä minä tulen ja miksi olen tällainen. Kesä ja juhannus on jo korvilla. Mihin aiot mennä suomalainen? Vetääkö veri kohti luontoa? Nyt on hyvä kysyä itseltäni miksi teen näin? Ehkäpä se johtuu siitä, että pohjimmiltaan ja juuriltasi olet kuitenkin suomalainen. Metsäisenkansan leima on ja pysyy sielussa. Älkäämme siis kadottako sitä tunnetta.

Teille uussuomalaisille ja kaiken maailman Ozaneille ja Suldaanille sanon, että vaikka te kuinka huutaisitte olevanne suomalaisia, niin te ette ikinä tule kokemaan suomalaisuutta sillä tavalla kuin me sen koemme ja tunnemme. Teidän sukujenne tarinoista ei kukaan ole puolustanut tätä maata. Kalevala on teille vain tarinoita tuhannesta ja yhdestä yöstä. Te ette koskaan pysty nauttimaan Suomen kauniin ankarasta luonnosta, kuten me nautimme vaikka kylmyyttä kiroaisimmekin. Te voitte oppia Suomen kielen, mutta ette koskaan suomalaista sielun elämää ja henkistä taistelua. Me suomalaiset olemme se katajainen kansa joka taipuu ja taipuu vaan poikki ei mene. Teistä ei ikinä tule suomalaisia sillä tavalla kuin me olemme ja suomalaisuutemme tunnemme, sillä suomalaisuus asuu syvällä sydämessä.

Meistä on yritetty tehdä, joku muu kansa viimeisemmän 900 vuoden aikana. Meistä ei tullut ruotsalaisia eikä liioin venäläisiä, me emme ole eurooppalaisia ja vielä vähemmän arabeja tai afrikkalaisia. Meidän juuret on ankkuroitu syvälle Suomen luontoon, historiaan, myytteihin, sankareihin, josta kumpuaa tarinamme, sekä meidän omituiset tavat. Tämä maa on lunastettu kyynelein, verellä ja hiellä, joka sentistä on taisteltu ja mitään ei ole annettu ilmaiseksi.

Herra Huuskolle terveisiä suomalaisuus on nimenomaan sitä Etnisyyttä yhteinen maa, syntyperä, kieli, kulttuuri, uskomukset, identiteetti, nimi ja yhteinen tarina alkuperästä. Tässä maailman kolkassa on ollut niin kauan suomalaisia, kuin on ollut elämääkin ja tulee olemaan. Muuan Josef Stalin koetti aikanaan onneaan, mutta se mikä meistä tekee sen, mitä tänäkin päivänä olemme, pysäytti invaasioon.

Jyrki Åland

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/