VIIKON MIETE – Aarno Lindfors

Julkaistu 25.10.2024 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Lieneekö tarvetta esitellä Aarnoa isommin. MOT Mäntsälän isännän kapina on ainakin erityisesti maaseudulla laajasti katsottu dokumentti. On Aarno Nykysuomenkin haastateltavana ollut maataloutta koskevien asioiden kera, ja esittämässä viisaan, ja painavan analyyttisen ajatuksen elvytyspakettia koskien takavuosina.

Aarno on isänmaataan vilpittömästi rakastava lempeä jättiläinen, jolla huumori hersyy, ja tietoa on laajalti. Aarno on perehtynyt moniin aiheisiin perusteellisesti, ja niin yleensä tekeekin, ennen kuin pohtii mitään ääneen.

Nykysuomen lukijat saavat lukea, ja nauttia Aarnon filosofistisia mietteitä kerran viikossa. Aarno pohtii monenlaisia ajankohtaisia asioita, ja yhteiskuntamme ilmiöitä. Sanavalmis mies tietää, mistä puhuu.

 

DIREKTIIVI ja VALKOPOSKIHANHI

 

Aarno on mietteliäs.

Se direktiivi. Sana, ja käsite on jo joillekin jopa kirosana.

"Meillä oli hiljattain kotona järjestämäni tilaisuus, jossa keskusteltiin näistä aiheista, ja esitettiin diagrammi osoittamaan realiteetit.

Paikalla oli useita asiantuntijoita, ja poliitikkoja. 

Miten Suomi on ollut noudattamatta useita direktiivejä yhtä kelkkaa Ruotsin kanssa. Eli me ei olla mikään pyhäkoulu-oppilas tässä asiassa.

Puhuttiin direktiivien noudattamisesta, ja noudattamatta jättämisestä.

Eräs arvostettu investointipankkiiri soitti minulle kyseisen tilaisuuden jälkeen, ja totesi minun olleen oikeassa aiheessa eli direktiivejä voidaan tulkita Suomessa ylikorostuneen tiukasti, tai väljästi.

Hallituksen ministeri Kai Mykkänen on muun muassa todennut vesipuita koskevan direktiivin suhteen, että se otetaan käyttöön kaikin mahdollisin joustoin.

Kyseinen direktiivi julkaistiin jokin aika sitten.

Kysyn: Miksi esimerkiksi lintudirektiivi 147, artikla 9 joustoja ei oteta käyttöön valkoposkihanhien kohdalla, vaan sanotaan, että direktiivi estää näiden lintujen metsästämisen, mikä on täysin valheellista. Jos kansanterveydelle, tai elinkeinolle on haittaa, näitä lintuja pitäisi voida metsästää.

Korkeimman hallinto-oikeuden tulkinta siitä, että Merimetso kuuluu liitteeseen 1 suojeltavaksi lajiksi, on virheellinen. Monet asiantuntijat ovat todenneet saman.

Miksi me annetaan saastuttaa omia vesistöjämme ?

Miksi näitä lintuja ei voida metsästää esimerkiksi syötäväksi, koska ne ovat iso ongelma monin paikoin elinkeinolle, ja esimerkiksi maataloudelle.

Ahvenanmaalla lintupaisti kyllä maistuu esimerkiksi sipulin kera.

Jonkin aikaa taannoin Valkoposkihanhea sai metsästää, mutta ei syötäväksi, vaan hävitettäväksi kaatopaikalle, tai kompostiin.

Tämäkin taas kerran, oli täysin Suomalainen tulkinta."

 

 

 

Viikon miete: Aarno Lindfors

Vinkkejä dokumenttiin Aarnosta:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/24/mantsalan-isannan-kapina-kasikirjoitu

Aarnon haastattelu Nykysuomeen 2021: https://nykysuomi.com/2021/05/17/nakokulma-ne-maataloustuet-ja-elpymisrahasto/

Kuva: ilmaiskuvat Pixapay

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.