Viesti: Kirjoitan sinulle feikkiprofiilin turvin, koska en halua tulla omana itsenäni millään tapaa esiin

Päivitetty 30.10.2017, Julkaistu 29.10.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 6 minuuttia
Nykysuomi sai käsiinsä kirjoituksen missä mietitään nykyistä pakolaistilannetta puolin ja toisin. Kirjoitus on alunperin ollut tarkoitus jakaa RASMUS-valtakunnallinen rasismin ja muukalaispelon vastainen verkosto sivuille, mutta kyseistä tekstiä ei sivuilta löytynyt. Onko tekstiä ikinä julkaistu, vai onko se poistettu, se ei ole tiedossa.

Viesti alkaa näin: Sain reilu kuukausi sitten seuraavanlaisen yksityisviestin. Hänen luvallaan julkaisen sen nyt täällä. Toivon asiallista ruodintaa, kirjoitus on siinä määrin tolkullinen, että sen ansaitsee.

"Hei,

Kirjoitan sinulle feikkiprofiilin turvin, koska en halua tulla omana itsenäni millään tapaa esiin. Sen lisäksi pahoittelen pitkää ”avautumistani” ja kiitän jos jaksoit lukea tämän edes loppuun.
Ensin kerron sinulle vähän taustaa itsestäni...

Omasta mielestä en ole ollut koskaan varsinaisesti rasistinen. En tosin tunne yhtäkään ulkomaalaistaustaista henkilöä, mutta naapurustossa heitä on ollut, eikä minulla ole ollut mitään ”ongelmaa” sen kanssa. En oikeastaan ole edes ajatellut näitä tummaihoisempia ihmisiä sen kummemmin, ihmisiä siinä kuin muutkin, ja aika pian heidän ”poikkeavuutensa” unohtaa, jos osaavat puhua suomea ilman vierasperäistä aksenttia, eli ovat joko syntyneet täällä, tai tulleet maahan varhaislapsuudessaan.

Kun näitä turvapaikanhakijoita alkoi tulla loppuvuodesta 2015 enemmän Suomeen, tunsin jonkunlaista hämmennystä. Tästä feikkiprofiilistani huolimatta olen nainen, ja kerran illalla kävelin kotikaupungissani. Liikkeellä ei ollut enää paljonkaan muita (pieni kaupunki, sunnuntai -ilta, huono ilma), mutta näitä uusia tulokkaita oli paljonkin. Tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni jonkunlaista pelon tapaista, koska nämä miehet suhtautuivat minuun jollain tapaa vihamielisesti. Tuijottivat, eivät antaneet tietä kun kävelin eteenpäin, vaan seisoivat ryhmissä tukkien jalkakäytävät. Jotkut ottivat muutamia askeleita minua kohti, ja kyllä minä ihmisen elekieltä sen verran osaan lukea, että heille se oli ongelma, että nainen kulkee kaupungilla yksin.

Tunnelma oli oikeasti uhkaava.

Varmaan sain olla lopulta rauhassa, koska en ole nuori ja nätti (he taas olivat nuoria ja nättejä). Lisäksi olen pitkä jopa suomalaiseksi naiseksi (päätä pidempi näitä miehiä) ja nämä ihmiset olivat varmaan hämmentyneitä itsekin, koska olivat tulleet ilmeisesti juuri Suomeen. Noihin aikoihin huomasin, että minussa alkoi ”nostaa päätään” jonkunlainen rasismi. Ainakin epäluuloisuus näitä tulokkaita kohtaan. Sitten tuli tietysti Pariisin terroristi -isku yms. ja olen joutunut oikeasti painimaan omien asenteideni kanssa.

Sattumoisin löysin fb:sta Rasmus -ryhmän ja olen seuraillut sivusta mitä siellä kirjoitetaan. Minua hämmästyttää kyseinen ryhmä ja osa sen jäsenistä. Koulukiusaaja-asenne on siellä vahvana. Todella tökeröä ja törkeää henkilöön menevää kommentointia, jos joku on eri mieltä. Lisäksi hyvin suuri osa aloituksista on jotain uhriutumista ”katsokaa mitä rasset mulle taas kirjoitti!” tai mv – lehden typerimpien juttujen postaamista ja ”elämäm kolulaisten” kirjoitusvirheiden irvimistä. Sitten on nämä, jotka haluaa ulista, kuinka suomalaiset (kaikki muut paitsi hän itse ja hänen pieni hyvien ja oikeamielisten ihmisten piirinsä) ovat rasisti -juntteja. Siitä huolimatta, että suomalaiset on niin kauheita rasisti -juntteja, näissä Marco deWitin yms. mouhoajien mielenosoituksissa kiertää lähinnä kourallinen yksiä ja samoja tyyppejä. Jos suomalaiset olisivat niin rasistisia – eikö nuo mielenosoitukset vetäisi kansaa kuin paska kärpäsiä?

Osalle se rasismin vastustaminen tuntuu olevan sitä, että postataan jotain ”kivoja” meemejä, joissa verrataan Idris Elban kaltaista kaunista ihmistä johonkin rumaan valkoiseen rasistiin. Näitä postailee naiset ja niistä tulee jotenkin niin limainen tunne. He tyhmyyksissään antavat kuvan itsestään juuri sellaisena mitä rajakit ”suvakkiämmien” ajattelevat olevan – kiimaisia naikkoisia, jotka ovat vastaanottokeskuksien ovella innoissaan valkkaamassa uutta sängynlämmittäjää itselleen. Mietipä miltä vaikuttaisi jos valkoinen mies postaisi meemin, jossa verrataan vaikkapa Rihannaa Kiemunkiin ja viestin sisältö olisi lähinnä ”kumpaa panisit?”...

Järkevinä itseään pitävien ihmisten luulisi ymmärtävän, että kaiken värisissä ihmisissä on kauniita ja rumia, suurin osa siltä väliltä. Lisäksi ruman ihmisen arvon pitäisi olla ihan sama kuin kauniinkin ja myös vittumainen ruma ihminen (väristä riippumatta) voi olla turvapaikan tarpeessa. En minä ymmärrä mitä eroa noissa tummien ihmisten kauneuden kuolaajissa ja ”suomi tarvitsee uutta verta! Tummat ihmiset on niin kauniitakin!” -paasaajissa on loppujen lopuksi natsiin, joka haluaa ”jalostaa” valkoista rotua astuttamalla kauneimpia pohjoismaisia blondeja saksalaisilla sotilailla. Rotua siinä halutaan jalostaa molemmissa tapauksissa omia ihanteita vastaavaksi.

Lisäksi melkein mikään ei saa verenpainetta kohoamaan enempää, kuin ”kyllähän suomalaisetkin” - oli sitten kyse mistä hyvänsä, saati se että turvapaikanhakijoiden tekemiä raiskauksia perustellaan sillä että he ovat puutteessa, kun vaimot ja tyttökaverit on jääneet kotopuoleen! Yleensä tämän argumentin heittää vieläpä naispuoliset kommentoijat. Eikö nyt jo pitäisi olla selvää, että raiskaukset eivät johdu siitä, että raiskaaja on puutteessa, vaan se on toisen alistamista, ihmisarvon viemistä, väkivaltaa. Halua näyttää uhrilleen, että hän ei ole minkään arvoinen. Minusta jokainen joka perustelee turvapaikanhakijan tekemää raiskausta sillä että hänellä oli ”kassit täynnä” on rasisti, koska samalla hän alentaa tuon ulkomaalaistaustaisen raiskarin lähinnä elukan tasolle, joka ei voi hillitä itseään puutteen vuoksi, kun samaan aikaan tiedämme että pienissä suomalaiskylissä on ”pulaa” naisista ja silti siellä ei naisettomat jussit raiskaile niitä muutamaa naista, jotka kylällä vielä elelee.

Minua kummastuttaa myös se, että tätä laitonta maahanmuuttoa (sitähän se suurelta osin oikeasti on) perustellaan sillä, että suomalaisiakin on lähtenyt ulkomaille paremman elämän toivossa. Kyllä – niin on, mutta he eivät ole menneet sinne hakemaan turvapaikkaa, vaan ns. virallisia kanavia pitkin oikeilla henkilötiedoillaan ja töihin, eikä kaikki ole sinne päässeet. En minäkään todennäköisesti pääsisi siirtolaisena vaikkapa Australiaan, eikä siinä ole mitään väärää. Minä olen ”rajat kiinni” -henkisesti ajatteleva siinä mielessä, että minusta paperittomia ihmisiä ei pidä päästää kulkemaan pitkin poikin. Se luo ihan liikaa mahdollisuuksia kaikenlaiseen väärään. Ihmissalakuljettajat ja -kauppiaat tienaavat tilanteella ja tänne pääsee oikeasti sellaisia ihmisiä, joilla turvapaikalle ei ole tarvetta.

Myös terroristeja ja sotarikollisiakin on tullut.

Ja kyllä se kummalliselta tuntui silloin muutama vuosi takaperin, kun aikuiset pulskat miehet mellakoivat ja huusivat ”we want our money” ja sanoivat heille tarjottua ruokaa niin huonoksi ettei se kelpaa edes koiralle, ja kun tiedetään että koira on kulttuurissaan saastainen eläin, on ruoka siis verrattavissa paskaan. Se oli ruokaa jota syötetään suomalaisille lapsille ja vanhuksille, eli tarpeeksi hyvää heille mutta ei näille pullukoille. Se oli ruokaa, josta minä ja moni muu suomalainen pienituloinen olisi ollut kiitollinen ja pitänyt sitä herkullisena. Tuntui oikeasti pahalta nähdä kuvia laskiämpäreistä täynnä puhdasta ja hyvista raaka-aineista tehtyä ruokaa. Samaan aikaan uutisissa näytettiin luurangonlaihoja nälkäkuolemaa tekeviä syyrialaislapsia piiritetyissä kaupungeissa. Heille se ruoka varmaankin olisi kelvannut.

Tottakai jokaisella on oikeus muuttaa eri maahan ja tavoitella parempaa elämää, mutta siihen on eri kanavat kuin turvapaikan hakeminen. Kaikki väärin perustein tänne tulevat vievät paikan sellaiselta, joka oikeasti on hengenvaarassa ja oikeutettu turvapaikkaan. Mietitäänpä hetki mitä jos tänne alkaisikin lappaa 20 – 50 -vuotiaita miehiä Venäjältä jotka rajalla pyytäisivät turvapaikkaa ja joilla passit yms. olisi hukkuneet matkan varrella. Herättäisikö se luottamusta, auttamishalua vai epäilyksiä? Venäläisillähän voisi oikeasti jopa olla tarvetta suojelulle, mutta haluttaisiinko heille antaa suojaa?

Nyt viimeisimpänä olen lukenut aloitukseesi tullutta jankutusta siitä, voiko valkoinen kokea rasismia... Saamelaiset on valkoisia. Heitä ei ulkonäön perusteella erota muista suomalaisista ja pohjoiseurooppalaisista. He eivät siis ilmeisesti voi millään kokea rasismia – eikö tämä ole looginen päätelmä sen perusteella, mitä muutamakin ”älykkäästi” argumentoiva henkilö on aloitukseesi kommentoinut? Saman logiikan mukaisesti myöskään juutalaiset eivät voi olla rasisteja palestiinalaisia ja muita naapureitaan kohtaan – ovathan he historiallisesti rasistisesti kohdeltu pieni rodullistettu vähemmistökansa... Jostain luin myös tilastotietoja, että jenkeissä valkoiset naiset joutuvat hyvin usein afroamerikkalaisten miesten raiskaamiksi (kun taas valkoiset miehen hyvin harvoin raiskaavat afroamerikkalaisia naisia). Ilmeisesti nuo valkoiset naiset eivät ole voineet tulla raiskatuiksi, koska he nauttivat siitä ihonvärinsä tuomasta etuoikeudesta, vai onkohan näissäkin tapauksissa raiskarilla kassit täynnä eikä pystynyt hillitsemään itseään...

Lisäksi youtubesta löytyy vidoita, joissa afroamerikkalaiset sanovat että valkoiset ovat ali-ihmisiä, koska meihin on sekoittunut neandertalinihmistä... Jos se ei ole rasismia – mikä sitten on?

Saat itse päättää mitä tällä "avautumisellani" teet. Olen pitkään halunnut kirjoittaa jollekin järkevämmän oloiselle "rasmuslaiselle" ajatuksista, mitä on herännyt lukiessani kirjoituksianne. Jossain vaiheessa harkitsin liittyä ryhmään, mutta totesin että entisenä koulukiusattuna ja rumahkona alhaisesti koulutettuna ja myös ilmeisesti todella "vääriä" ajatuksia ja asenteita omaavana ihmisenä, se ei ole järkevää."

Lähde: Tuntematon kirjoittaja

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/