Valtiosihteeri kansliapäällikkönä Martti Hetemäki: Perustulo, köyhyys ja tekoäly

Päivitetty 25.7.2017, Julkaistu 21.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

Tekoäly muuttaa osaamisen sisältöä. Monet markkinat tehostuvat lisääntyvän tiedon ja koneiden siitä oppimisen myötä. Tämä puolestaan korostaa talouden rakenteiden ja poliittisten valintojen merkitystä.

Kirjoitussarjan osa 1 keskittyi perustuloon. Osa 2 käsitteli heikkoa koulutusta, työllisyyttä ja köyhyyttä. Osa 3 pohtii tekoälyn vaikutuksia.

//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({});

Tekoäly ja automaatio korvaavat monia nykyisiä työtehtäviä. Työ ei kuitenkaan häviä, mutta se muuttuu ja monien nykyisten tietojen ja taitojen arvo työmarkkinoilla alenee koneiden suorittaessa ihmisen aiemmin tekemiä tehtäviä.

Olemme kokeneet, miten teknologia ja automaatio ovat tehostaneet tuotantoa. Tekoälyn ja koneoppimisen vaikutuksista tiedämme vasta melko vähän.

Tekoälyn polttoaine on data, jota etenkin digitaalinen toiminta tuottaa paljon. Kun algoritmit oppivat datasta ratkaisemaan markkinapuutteita, talous toimii kitkattomammin.

Joidenkin markkinoiden tehostuminen ei välttämättä vähennä talouden häiriöitä. Talouden rakenteiden ja politiikan merkitys voimistuu, hyvässä ja pahassa.

Tekoäly lisää helposti tuloeroja, jos kaikkien osaamisesta ei pidetä huolta

Tekoäly vähentänee kognitiivisten taitojen kysyntää. Työelämässä nuo taidot merkitsevät esimerkiksi kykyä oppia, analysoida ja soveltaa tietoa. Toisaalta tekoäly tuskin korvaa yhtä helposti ei-kognitiivisia taitoja, jotka työelämässä merkitsevät muun muassa kykyä tulla toimeen muiden kanssa.

Ei-kognitiivisten taitojen merkitys lienee jo kasvanut. Tuoreen tutkimuksen mukaan tämä selittää Ruotsin palkkaerojen kasvua.trailer film Alien: Covenant

Myös VATT:n, Aalto-yliopiston, Jyväskylän yliopiston ja Helsingin yliopiston tutkijaryhmän tulokset Suomen aineistolla viittaavat ei-kognitiivisten taitojen korostumiseen.

Jos töitä saa jatkossa yhä vaikeammin ilman hyviä ei-kognitiivisia taitoja, on kärjistäen kaksi vaihtoehtoa:

1. Työelämässä olevien ja sinne pyrkivien pitää opetella noita taitoja tai

2. Heitä ei velvoiteta opettelemaan niitä ja turvataan toimeentulo perustulolla tai osallisuustulolla.

Vaihtoehto 2. lisäisi todennäköisesti tuloeroja ja jakaisi ihmisiä työelämässä tarpeellisiin ja tarpeettomiin. Mitä useampi olisi perustulolla, sitä vähemmän olisi myös varaa muihin etuuksiin ja julkisiin palveluihin, kuten kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa perustelin.

Edellinen kirjoitukseni totesi, että vailla perusasteen tutkintoa olevien työllisyysaste on matala ja heitä on paljon 25–34-vuotiaissa. Nuorten osaamisvajeen kustannus olisi jatkossakin iso. Suurin kustannus se olisi niille nuorille, jotka syrjäytyisivät työstä pysyvään köyhyyteen.

//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({});

Tekoälyn vaikutukset kytkeytyvät digitalisaation tuomiin muutoksiin

Liite-esityksen alussa kuvaan Richard Baldwinin kirjaan perustuen, miten digitaalisuus on vaikuttanut globalisaatiokehitykseen. Myös tekoälyn vaikutukset ovat sidoksissa digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin.

Hal Varian toteaa osuvasti, että tietokone istuu nyt käytännössä jokaisen taloudellisen transaktion keskiössä kehittyneissä maissa. Hänen mukaansa datasta oppimalla koneet ratkaisevat muun muassa epäsymmetrisen informaation, haitallisen valikoitumisen ja moraalikadon tuomia ongelmia.

David Parkesin ja Michael Wellmanin mukaan tekoäly pyrkii luomaan talousteorian mukaisia rationaalisia taloudenpitäjiä.

Väittäisin myös, että kone pystyy ihmistä tehokkaammin suuresta määrästä dataa oppimaan ja päivittämään ihmisen käyttäytymisen rajattua rationaalisuutta ja sen vaikutuksia.

Herbert Simonin, Daniel Kahnemanin ja behaviourial economics’in tutkijoiden tulosten pulmina on usein niiden heikko testattavuus ja yleistettävyys. Koneoppimiselle nämä ovat pienempiä pulmia. Tämä ei tarkoita, etteivätkö koneet voisi pahasti erehtyä tehdessään johtopäätöksiä ihmisten alati muuttuvasta käyttäytymisestä.

Kokonaisuutena digitaalisen tiedon kasvu yhdessä koneoppimisen kanssa tehostavat monien markkinoiden toimintaa. Markkinoiden tehostumisella on merkittäviä vaikutuksia. Perustelen tätä lähemmin paperissa, joka tulee seuraavan kolumnin liitteeksi.

Talouden muutos korostaa uudistusten merkitystä

Mitä tehokkaammin markkinat toimivat, sitä enemmän talouden jäljellä olevat vääristymät yleensä vaikuttavat. Tästä esimerkkinä on 1980-luvun lopun pankkien antolainausmarkkinoiden vapautuminen, joka voimisti asuntolainojen korkojen verovähennysoikeuden vaikutuksia. Luotonsäännöstelyoloissa tuo oikeus ei ollut aiheuttanut häiriöitä. Uusissa oloissa se oli aiheuttamassa kuplaa, joka johti 1990-luvun alun lamaan.

Kun tiedon lisääntymisen ja siitä oppimisen seurauksena markkinat toimivat kitkattomammin, korostuu talouden muiden kitkojen merkitys. Tähän asti pientä harmia aiheuttaneet järjestelmät voivat uusissa oloissa synnyttää paljon työttömyyttä ja köyhyyttä.

Tulevaisuudessa voimme nähdä aiempaa enemmän kriisimaita ja menestystarinoita. Kitkaton globaalitalous jakaa maita helposti jyviin ja akanoihin riippuen siitä, miten hyvin esimerkiksi väestön osaaminen kehittyy.

Talouden muutos lisää hitaan päätöksenteon kustannuksia. Kjell-Olof Feldt on tunnetusti todennut, että usein on poliittisesti liian aikaista tehdä uudistuksia ennen kuin se on talouden kannalta myöhäistä.

Martti Hetemäki
valtiosihteeri kansliapäällikkönä

//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({});

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/

Valtiosihteeri kansliapäällikkönä Martti Hetemäki: Perustulo, köyhyys ja tekoäly

Päivitetty 27.7.2017, Julkaistu 20.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

Työttömyys ja asumisen kalleus ovat köyhyyden keskeisiä syitä. Koulutus ja asuntotarjonnan lisäys vähentävät kestävästi köyhyyttä, mutta myös nopeat toimet ovat tarpeen.

Perustulo, köyhyys ja tekoäly muodostavat kokonaisuuden, jota tarkastelen kolmessa eri osassa. Ensimmäinen kolumni keskittyi perustuloon. Tämä osa käsittelee asumisen kalleuden ja koulutuksen työllisyys- ja köyhyysvaikutuksia. Viimeinen kolumni pohtii tekoälykehityksen merkitystä talouspolitiikan kannalta.

//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({});

Köyhimpiä Suomessa ovat toimeentulotuen saajat. Kelan maksamaa perustoimeentulotukea sai kesäkuussa 246 593 henkilöä eli 4,5 % koko väestöstä. Köyhyyden suurimpia syitä ovat työttömyys ja korkeat vuokrat.

Toimeentulotuen saajat saavat usein myös yleistä asumistukea. Sitä sai kesäkuussa 275 892 ruokakuntaa, joista työttömiä oli 162 213.

Asumismenot tuloista ennen asumistukea olivat keskimäärin 68,8 %. Uudellamaalla tuo luku oli 84,3 %. Siellä asumistuki kattoi keskimäärin vain 58 % asumismenoista, joita siksi myös toimeentulotuki korvaa.

Kesäkuussa koko perustoimeentulotuesta 42 % meni Uudellemaalle. Kela on arvioinut, että 48 % perustoimeentulotuesta kuluu asumismenoihin. Uudellamaalla tuo osuus on ilmeisesti vielä suurempi.

Keihin köyhyys sitten kohdistuu? Kesäkuussa vain 2,1 % perustoimeentulotuen saajista oli yli 64-vuotiaita. Yleisen asumistuen saajien työttömistä ruokakunnista 70 % oli yksin asuvia ja vain 22 % lapsiperheitä.

Toimeentulotukimenot vähenisivät, jos työttömyysturva ja asumistuki nousisivat. Toisella nimellä maksetut etuudet eivät kuitenkaan vähentäisi köyhyyttä tai sen syitä, joita ovat asumisen kalleus ja työttömyys.

//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({});

Vuokriin voi vaikuttaa

Korkeat vuokrat ovat iso pulma työllisyydelle. Paras lääke niihin on asuntotarjonnan reipas lisäys. Asia on talous-, ei vain sosiaali- ja kunnallispoliittinen. Hidastelu siinä tukee lähinnä rakennuttajia ja rakentajia.

VATT:n tutkimuksen perusteella asumistukea valuu vuokriin aiemmissa tutkimuksissa arvioitua vähemmän. Asumistuessa onkin markkinavuokria alemmat vuokrarajat ja omavastuu, mikä hillitsee vuokranantajien vuokrapyyntöjä.

VATT Working Papers 88: Housing allowance and rents: Evidence from a stepwise subsidy scheme

Sen sijaan toimeentulotuen kautta korvattavissa asumismenoissa ei ole enää omavastuuta. Lisäksi toimeentulossa hyväksyttävien vuokramenojen kuntakohtaiset rajat ovat markkinavuokrien tasolla.

Toimeentulotuen vuokravaikutusten tutkimus on vaikeaa, koska sitä kautta korvattavia asumismenoja ei ole tilastoitu. Edellä totesin Kelan arvioivan, että 48 % toimeentulotuesta menee asumismenoihin.

Liitteenä olevan esityksen kuviot viittaavat siihen, että toimeentulotukea valuu vuokriin. Jos vuokrien täysi korvaus markkinavuokriin asti johtaa tähän, se sekä lisää työttömyyttä että köyhdyttää kaikkia vuokralaisia.

Koulutustason kehitys ei lupaa hyvää

Heikko koulutustaso on yhä suurempi ongelma työllisyydelle. Perusasteen koulutuksen varassa olevien työllisyysaste on 2000-luvulla edelleen laskenut, kun muilla koulutusasteilla se on pysynyt ennallaan.

Vain perusasteen koulutuksen saaneiden työllisyysaste oli enää 43 % vuonna 2015. Muilla tasoilla se oli: keskiaste 67 %, alempi korkeakoulututkinto 81 % ja ylempi korkeakoulututkinto 86 %. Nämä erot selittävät tuloeroja.trailer film The Circle

Pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevien osuus aleni takavuosina nopeasti, kun nuoremmat ikäluokat olivat yhä koulutetumpia. Tämä trendi on pysähtynyt 2000-luvulla.

Liitteenä olevan esityksen kuviot viittaavat siihen, että vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa olevien osuus 25–34-vuotiaista on juuttunut korkealle tasolle.

Uudellamaalla lähes neljännes 25–34-vuotiaista miehistä ja noin 15 % naisista ovat vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa. Siellä maahanmuuttajat ja heidän usein varsin matala koulutustasonsa nostanevat tuota osuutta.

Maahanmuutto on kuitenkin korkeintaan osaselitys. Myös muualla Suomessa – jossa maahanmuutto on ollut vuoteen 2015 asti vähäistä – vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa olevien osuus 25–34-vuotiaista on noussut.

Palkkatuki voi olla nopea tie töihin ja osaamisen lisäämiseen

Perusasteen koulutuksellakin monet työt oppii työtä tehdessä. Tuottavuus voi kuitenkin olla aluksi niin heikkoa, ettei työnantaja voi maksaa normaalipalkkaa. Tähän ongelmaan eräs ratkaisu on määräaikainen palkkatuki.

Ruotsi käyttää palkkatukeen puolet koko työvoimapolitiikan menoista. Talouden kokoon nähden Ruotsi panostaa palkkatukeen 3–4 kertaa meitä enemmän. Suomi on kuitenkin jo lisännyt palkkatukirahoja.

Yritys saa tuen vain palkatessaan heikosti työllistyvän työttömän, mikä estää tuen vääristäviä vaikutuksia. Tuen käyttöä haittaa sen saannin epävarmuus. Jatkossa työnantaja tietää jo haastattelussa, saako hän tuen.

Osuva koulutus on avainasemassa

18–64-vuotiaista 613 353 oli vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa vuonna 2015. Heistä siis 43 % oli töissä. Jos nuoret eivät hakeudu nykyistä enemmän perusasteen jälkeiseen koulutukseen, työllisyysnäkymä jää heikoksi.

Ilman houkuttelevaa ja osuvaa koulutusta Suomi on helposti entistä pahemmassa pulassa, kun tekoäly hävittää työpaikkoja sekä muuttaa ihmisen ja koneen työnjakoa. Tämä on seuraavan kirjoitukseni aihe.

Martti Hetemäki

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/