Suomen kansalaisyhteiskunta on pysynyt aktiivisena, mutta hallinnon ohjauksen lisääntyminen voi heikentää sen autonomiaa. Lisäksi rahoitus uhkaa keskittyä järjestöistä vahvimmille, käy ilmi Kansalaisyhteiskunnan tila ja tulevaisuus 2020-luvun Suomessa -tutkimushankkeesta.
Tutkimushanke selvitti, miten muutokset yhteiskunnassa ja julkisen rahoittajan toiminnassa ovat vaikuttaneet kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksiin sekä laati suosituksia kansalaisyhteiskunnan autonomian ja elinvoiman vahvistamiseksi.
”Perinteisestä pohjoismaisesta, vapaaehtoistyöhön ja jäsenmaksuihin pohjaavasta kansalaisyhteiskuntamallista on siirrytty rahoituksen osalta kohti kansalaisyhteiskuntaa, jossa valtio rahoittaa järjestöjä omista strategisista lähtökohdistaan projektiluontoisesti”, kertoo yliopistonlehtori Petri Ruuskanen Jyväskylän yliopistosta.
Taustalla on järjestöjen taloudelliseen merkityksen kasvaminen yhteiskunnassa ja järjestöille suunnatun julkisen rahoituksen kohdistaminen entistä strategisemmin hyvinvointipolitiikan näkökulmasta. Julkinen rahoittaja ohjaa järjestöjen toimintaa kohdennetuilla avustuksilla ja hankeavustuksilla, joiden osuuden järjestöt kokevat kasvaneen suhteessa vapaammin käytettäviin yleisavustuksiin. Rahoittaja ohjaa myös entistä yksityiskohtaisemmin myönnettyjen avustusten käyttöä. Järjestöjen valtionavustuskäytännöt ovat tiukentuneet, mikä on johtanut siihen, että järjestöjen arviointi- ja raportointikäytännöt ovat yksityiskohtaistuneet.
Nämä kehityskulut heikentävät järjestöjen kykyä toimia itse joustavasti ja innovatiivisesti yhteiskunnallisten uudistusten aloitteentekijöinä. Kansalaisyhteiskunnan riippuvuutta julkisen rahoittajan strategisista tavoitteista pitää vähentää.
”Tätä voidaan tehdä esimerkiksi myöntämällä nykyistä suurempi osuus avustuksista vapaammin käytettävinä yleisavustuksina tai kehittämisrahana. Myös erilaisia keinoja lisätä yhdistysten omarahoitusta pitää etsiä”, toteaa Demos Helsingin vanhempi asiantuntija Julia Jousilahti.
Kolmannen sektorin palkatun henkilöstön ja työnantajina toimivien organisaatioiden määrä on kasvanut nopeasti viime vuosikymmeninä. Rahoitushakemusten laadinta, projektityöskentely ja avustusten käytön raportointi edellyttävät usein järjestöammattilaisen osaamista. Avustuskäytännöt vaihtelevat ministeriöittäin ja voivat muuttua ennakoimattomasti.
”Rahoittajien avustuskäytäntöjä ja avustustoimintaan käytettävissä olevia resursseja pitäisi yhtenäistää, jotta eri alojen yhdistyksiä kohdellaan tasavertaisesti. On tärkeää huolehtia erityisesti pienempien, vapaaehtoispohjalta toimivien yhdistysten yhdenvertaisista mahdollisuuksista saada avustuksia”, Jousilahti toteaa.
Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella on alkanut kehittyä “neljännen sektorin” kansalaistoimintaa, jota luonnehtii verkostomaisuus, vapaamuotoisuus, virallisen organisaation puuttuminen ja usein suora toiminta.
”Koska toiminta neljännen sektorin kanssa ei ole hallinnossa vielä valtavirtaa, neljännen sektorin toimijat voivat törmätä hallinnon käytäntöjen tai kulttuurin rajoitteisiin. Neljännen sektorin tuntemusta hallinnossa pitäisi lisätä ja ylipäätään kansalaisyhteiskunnan ja rahoittajien välille rakentaa säännöllistä keskustelua”, sanoo erikoistutkija Maija Faehnle Suomen ympäristökeskuksesta.
Kansalaisyhteiskunnan tila ja tulevaisuus 2020-luvun Suomessa -hanke toteutettiin osana valtioneuvoston vuoden 2019 selvitys- ja tutkimussuunnitelman toimeenpanoa.
Lähde: Oikeusministeriö, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta
