Vieraile Borrås skåran lumoavassa luonnonilmiössä, joka on 100 metriä pitkä ja jyrkkien kallioseinämien reunustama halkeama. Täällä legendat kertovat maapallon viimeisestä ihmisestä ja siitä, kuinka ihmiset todistivat rohkeutensa hyppäämällä halkeaman yli.
Varbergin ulkopuolella, lähellä Åkrabergin luonnonpuistoa Hallandissa, maakunnassa Lounais-Ruotsissa, sijaitsee kalliossa oleva halkeama, joka on 10 metriä syvä ja 100 metriä pitkä. Halkeama on suunnilleen yhdestä kahteen metriä leveä ja se on todennäköisesti muodostunut mannerjäätikön virtaavista vesistä.
Borrås skåra on pitkään ollut paikallisten asukkaiden keskuudessa legendojen ympäröimä. Halkeaman päässä on siirtolohkare, jonka sanotaan riippuvan näkymättömän silkkilangan varassa. Tarinan mukaan, kun maapallon viimeinen ihminen kulkee kiven alta, lanka katkeaa ja lohkare putoaa. Jos tunnet silti olosi epävarmaksi lohkareen alta kulkiessasi, voit uhrata kolikon kuppimaiseen syvennykseen, joka sijaitsee suunnilleen halkeaman puolivälissä.
YouTube
Mainos:
YouTube video
Toiset legendat sanovat, että ihmisten on täytynyt hypätä halkeaman yli kukkulan huipulla todistaakseen rohkeutensa — esimerkiksi renkien sanotaan joutuneen tekemään näin ennen kuin heidät palkattiin. On myös tarinoita, joiden mukaan 1800-luvulla sulhasten oli otettava vaimonsa syliinsä vihkimisen jälkeen ja hypättävä sitten kuilun yli.
Halkeaman läpi kävelyn jälkeen sinun pitäisi löytää tiesi ylös kukkulalle näköalapaikalle. Kukkulalla on myös muinaisen linnavuoren jäänteitä.
Vierailijat kuvailevat paikkaa usein lumotuksi, oudoksi ja kuin suoraan Astrid Lindgrenin tarinasta Ronja, ryövärintytär. Halkeamalle pääseminen vaatii vaellusta ylös jyrkkää rinnettä.
Ruotsin saukoissa on edelleen korkeita pitoisuuksia PFAS-yhdisteitä, eli pysyviä ympäristömyrkkyjä, joita löytyy muun muassa palosammutusvaahdoista ja tekstiileistä. Useiden näiden aineiden pitoisuudet ovat laskeneet, mutta toisten pitoisuudet jatkavat nousuaan, ja saukkojen kokonaismyrkkykuorma on säilynyt ennallaan.
Ruotsin luonnonhistoriallisen valtionmuseon tutkijat ovat analysoineet maksoja 447 saukosta, jotka löydettiin kuolleina Ruotsista vuosien 1970 ja 2020 välillä. Tutkimus, joka on julkaistu Environmental Pollution -lehdessä, heijastaa siten suuntauksia vuoteen 2020 asti, ei nykyisiä pitoisuuksia.
Kuva on ristiriitainen. PFOS, jota esiintyi suurimpina määrinä, lisääntyi 1990-luvun lopulle saakka ja on laskenut sen jälkeen, kuten useat muutkin 15 mitatusta aineesta.
PFOA ja PFNA puolestaan lisääntyivät koko ajanjakson ajan. Koska aineiden haitallisuus vaihtelee, tutkijat painottivat niiden pitoisuudet myrkyllisyyden mukaan. Tällä tavalla laskettuna saukkojen kokonaiskuorma ei ole laskenut.
Mainos:
Varoitus ei ole uusi. Jo tammikuussa 2023 museon raportti 187 saukon ympäristömyrkyistä ja lääkeaineista, jotka kerättiin vuosien 1977 ja 2020 välillä, osoitti, ettei PFAS-tasoissa ollut tapahtunut laskua kasvun hidastumisen jälkeen.
Tuntematon lähde Jämtlannissa
Saukon elinpaikka määrittää, mitä myrkyllisiä aineita se kantaa. Korkeampia PFOS-pitoisuuksia mitattiin tiheään asutussa Etelä-Ruotsissa, missä kaupunkialueet ja teollisuus tunnistetaan usein lähteiksi. PFNA-pitoisuudet olivat puolestaan kohonneet harvaan asutuilla alueilla luoteessa.
— PFNA:ta, joka on yksi ihmisen terveydelle haitallisimmista PFAS-aineista, löytyy erityisen korkeina pitoisuuksina Jämtlannin saukoista. Valitettavasti emme ole vielä pystyneet tunnistamaan selvää lähdettä täällä, sanoo Suzanne Faxneld, tutkimuksen pääkirjoittaja ja Ruotsin luonnonhistoriallisen valtionmuseon tutkija.
Yksi mahdollinen selitys tutkijoiden mukaan on, että aine kulkeutuu ilman ja sateen mukana kauas päästölähteistä, mikä mahdollistaa sen pääsyn jopa syrjäisiin vesistöihin.
Seuranta jäi ilman rahoitusta
Saukkoja esiintyy koko maassa, ja huippupetoina niihin kertyy korkeita pitoisuuksia ympäristömyrkkyjä. Tämä tekee niistä erinomaisen indikaattorin näiden saasteiden leviämisestä Faxneldin mukaan, mutta työ ei voi jatkua entiseen tapaan.
— Valitettavasti rahoitusta saukkojen seurannan jatkamiseksi ei ole tällä hetkellä saatavilla, hän sanoo.
Yksittäisten eläinten pelko voi esiintyä rinnakkain luontoa kohtaan tunnetun uteliaisuuden kanssa, tutkimus totesi. Kuvituskuva; kuvassa näkyvät lapset eivät osallistuneet tutkimukseen.
Lapset, jotka pelkäävät hämähäkkejä, käärmeitä tai kuoriaisia, voivat silti tuntea vetoa luontoon. Duken yliopiston uudessa tutkimuksessa lasten pelko ei ollut yhteydessä heidän kiinnostukseensa luontoa kohtaan.
Frontiers in Psychology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Duken yliopiston ja Pohjois-Carolinan osavaltionyliopiston tutkijat pyysivät 295:ttä 3–13-vuotiasta lasta kuvailemaan, kuinka paljon he pelkäsivät kymmentä eläintä: liskoja, käärmeitä, karhuja, susia, hämähäkkejä, lepakoita, lintuja, kissoja, muurahaisia ja kuoriaisia.
Lapset valitsivat myös kuvia puutarhoista, kodin lähellä olevista eläimistä ja matkakohteista. Lapsista 124 oli North Carolinan eläintarhassa Yhdysvalloissa ja 171 oli kouluvierailulla Lola ya Bonobossa, bonoboiden suojelualueella lähellä Kinshasaa. Kongolaiset lapset asuivat kaupungissa, eivät sademetsässä.
Eläinpelon ja kolmen luontokiinnostuksen mittarin – puutarhojen, kodin lähellä olevan luonnon ja luontomatkojen – välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä Yhdysvalloissa eikä Kongossa. Lapset, jotka pelkäsivät kuoriaisia, valitsivat perhosia ja kuoriaisia sisältävän kuvan yhtä usein kuin muut lapset.
Mainos:
Tutkija Vanessa Woods Duken evoluutioantropologian laitokselta sanoo, että tämä löydös oli yksi odottamattomimmista.
— Sen sijaan huomasimme, että tämä pelko voi elää rinnakkain yleisen luontoon kohdistuvan vetovoiman kanssa, Woods sanoo.
Eräs tyttö Kinshasassa kertoi pelkäävänsä seitsemää kymmenestä eläimestä, mutta sanoi silti tutkijoille:
— Pidän metsässä vierailemisesta. Siellä on puita, jotka suojelevat minua, tyttö sanoi.
Tutkimus osoittaa myös suuria eroja yksittäisten lasten välillä. Jotkut tunsevat jatkuvaa vetoa lajirikkaisiin ympäristöihin, kun taas toiset pitivät parempana järjesteltyjä ympäristöjä. Tutkijat tulkitsevat tämän viittaavan siihen, että kiinnostus luontoon saattaa muistuttaa temperamenttia, mutta se on heidän hypoteesinsa, ei vakiintunut synnynnäinen piirre. Tutkimus koskee kuvavalintoja ja itse raportoituja mieltymyksiä, ei sitä, miten lapset käyttäytyvät metsässä.
Seuraava askel on tutkia lasten reaktioita Duke Gardensissa, jossa villiä puutarhaa ja huolellisesti suunniteltua puutarhaa voidaan verrata. Woods päättää viestillä vanhemmille:
— Älä luovuta lapsesi suhteen, vaikka hän pelkäisi kuollakseen yhtä metsän olentoa. Silti on tilaa ihmettelylle, hän sanoo.
Derbyshireläisessä metsässä sijaitsee elektrodeilla varustettu sieni, joka soittaa syntetisaattoria. Kaksi robottikättä lyö padeja samalla kun sienen sähkösignaalit ohjaavat jokaista iskua.
Sieni on yhdistetty elektrodeihin, ja sen vieressä työskentelee kaksi puista robottikättä. Kädet pitelevät keltaisia nuijia ja lyövät valkoisia padeja MIDI-ohjaimessa, joka on laite, joka lähettää nuotteja syntetisaattorille.
Video on kuvattu Snake Woodlandsissa Derbyshiressä. Tuotantoa rahoittaa National Lottery Arts Council Englandin kautta, ja klippiä on katsottu yli miljoona kertaa YouTubessa.
Johtavuudesta ääneksi
Projektin takana on brittiläinen Bionics and the Wires, taiteilijakaksikko Jon Ross ja Andy Kidd. Ross rakentaa mittatilaustyönä tehdyt robottikädet. Kidd, jonka tausta on live-esiintymisessä ja elektronisessa musiikissa, muotoilee äänen syntetisaattoreilla, koskettimilla ja digitaalisilla äänimaisemilla.
Mainos:
Tekniikka on yksinkertaisempaa miltä se kuulostaa. Laitteisto mittaa pieniä muutoksia siinä, kuinka hyvin sienen pinta johtaa sähköä, ja muuntaa ne komennoiksi, jotka saavat kädet liikkumaan. Ross selittää periaatetta Outside-lehden haastattelussa.
— Tallennamme pieniä vaihteluita sähkönjohtavuudessa sienen tai kasvin pinnalla ja muunnamme ne liikkeeksi, sanoo Jon Ross.
Signaaleihin vaikuttavat valo, lämpötila ja kosteus. Aktiivisuus vaihtelee siksi lajien välillä ja päivästä toiseen.
— Me sonifioimme kasvin tai sienen mielialan sen sijaan, että purkaisimme hermoston koodia, sanoo Ross.
Iskut padeihin ohjaavat syntetisaattoria Ableton Live -musiikkiohjelmistossa. Videon kuvauksen mukaan sointuefektiin on sovellettu LFO:ta, hidasta oskillaattoria, joka vaihtelee ääntä. Sävelkorkeus muuttuu siksi hieman jokaisella iskulla, eikä kaksi iskua kuulosta samalta.
Luonto muusikkokumppanina
Kaksikko kutsuu itseään biotaiteilijoiksi ja haluaa haastaa näkemyksen siitä, että luovuus on yksinomaan inhimillistä. Rossin mukaan käsivarret ja kädet ovat vallan symboleita. Antamalla ne kasveille ja sienille kaksikko haastaa ajatuksen siitä, että ihminen on luonnon yläpuolella.
Samaa menetelmää käytetään sammaleen, tammen, kaktuksen ja viiniköynnöksen kanssa. Kaksikon verkkosivustolla on muun muassa Katalonian Prioratista kuvattu elokuva, joka esitetään näyttelyssä Haagin 0-1 Galleryssa keväällä 2027.
Eläinkunnassa naaras ei ole aina se, joka huolehtii poikasista. Joissakin lajeissa koiras hoitaa munia, kun taas toisissa isä vastaa suuresta osasta hoidosta syntymän jälkeen.
Monet koiraseläimet parittelevat ja jatkavat sitten matkaansa. Joissakin lajeissa isän rooli näyttää hyvin erilaiselta.
Isyys näillä lajeilla voi saada hyvin erilaisia muotoja: pussissa vatsan päällä, jalkojen päällä tai selässä. Jotkut koiraat huolehtivat munista kantamalla tai hautomalla niitä, kun taas toiset kantavat ja suojelevat poikasia.
Myös ponnistelun kesto vaihtelee. Joillakin isillä työ on tehty, kun poikaset tulevat esiin; toisilla se jatkuu pitkään sen jälkeen.
Mainos:
Merihevosella on sikiöpussi
Merihevoset näyttävät satukirjan olennoilta, mutta ne ovat kaloja, eivät nisäkkäitä. Ne ovat huonoja uimareita ja käyttävät pyrstöään takertuakseen kasveihin ja koralleihin.
Koiraalla on pussi ruumiinsa etuosassa. Naaras laskee munansa sinne munanasetinputken kautta, ja koiras hedelmöittää ne sisällä. Tämän jälkeen hän hautoo munia pussissa, kunnes poikaset vapautuvat, Aquarium of the Pacific raportoi.
— Koiraalla on edessä pussi, joka muistuttaa hieman kengurun pussia. Naaras laskee munansa sinne, Kööpenhaminan eläintarhan eläintieteellinen johtaja Mads Frost Bertelsen kertoo Videnskab.dk-sivustolle.
2–4 viikon kuluttua hän työntää elävät poikaset veteen – joissakin lajeissa useita satoja kerralla. Hänen isänhoitonsa päättyy siihen. Poikasten on pärjättävä omillaan, ja useimmat joutuvat petojen syömiksi.
Keisaripingviini hautoo munaansa jalkojensa päällä
Keisaripingviinit lisääntyvät keskellä Etelämantereen talvea, jolloin lämpötila laskee miinus 50 asteeseen ja tuuli puhaltaa jopa 200 kilometriä tunnissa, British Antarctic Survey raportoi. Naaras munii yhden munan toukokuussa ja luovuttaa sen koiraalle ennen kuin suuntaa merelle ruokailemaan.
Noin yhdeksän viikon ajan koiras tasapainoilee munaa jalkojensa päällä, paksun iho- ja höyhenpoimun alla. Hän paastoaa tänä aikana ja menettää 45 prosenttia ruumiinpainostaan. Poimun alla voi olla 70 astetta lämpimämpää kuin ulkoilmassa.
Poikasen kuoriuduttua keisaripingviinivanhemmat jakavat sen hoidon. Kuva: Matthew Paley, CC BY 2.5.
Hän ei ole täysin yksin. Jopa 5 000 koirasta kerääntyy tiiviisti yhteen koloniassa ja vaihtaa paikkoja niin, että jokainen on vuorollaan ulkoreunalla.
Naaras palaa elokuussa, suunnilleen poikasen kuoriutumisen aikoihin, ja ottaa vastuun ruokinnasta, kun taas koiras vaeltaa jopa 100 kilometriä jään halki etsimään ruokaa. Sen jälkeen vanhemmat jakavat poikasen kasvattamisen.
Silkkimarakatti kantaa poikasia mukanaan
Silkkimarakatit ovat pieniä apinoita, jotka elävät puissa Etelä-Amerikassa. Pian syntymän jälkeen koiras ottaa vastuun suuresta osasta hoitoa, Bertelsen sanoo. Hän kantaa poikasia selässään, pitää ne lämpiminä ja suojelee niitä, ja luovuttaa ne naaraalle, kun on aika imettää. Myös muut ryhmän jäsenet voivat auttaa, Wisconsin National Primate Research Center raportoi.
Tutkijat uskovat isän panoksen liittyvän siihen, että naaras synnyttää usein kaksoset. Kaksi poikasta on raskas taakka raahattavaksi, kun hänen on myös tuotettava maitoa.
Kassillinen ruokaostoksia hepokatilta
Kosiskelu ei ole sama asia kuin lastenhoito, mutta yksi hyönteinen ansaitsee silti paikan listalla. Lars Vilhelmsen Tanskan luonnontieteellisestä museosta Kööpenhaminasta selittää, että joidenkin hyönteislajien koiraat tuovat naaraalle lahjan paritellessaan.
Lehtohepokattikoiras. Hepokateilla koiras luovuttaa proteiinipitoisen parittelulahjan, jonka naaras syö. Kuva: Aiwok, CC BY-SA 3.0.
Hepokateilla koiras luovuttaa proteiinipitoisen eritteen, jota kutsutaan spermatofylaksiksi. Naaras syö sen jälkeenpäin, ja proteiini auttaa häntä tuottamaan enemmän munia. Lahja on siis tarkoitettu ennemminkin munille kuin poikasille niiden synnyttyä, mutta ruokakassi on ruokakassi.
Koiras voi menettää jopa kolmanneksen painostaan lahjan takia, joten kestää hetken, ennen kuin hänellä on energiaa paritella uudelleen.