Pääkirjoitus: Arno Ahosniemi nimesi Nykysuomen valemediaksi Ylen Aamu-TV:ssä – Ilman perusteluja

Päivitetty 6.2.2018, Julkaistu 6.2.2018 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia
Tänään Ylen aamu-TV:ssä keskusteltiin meneillään olevan mediaviikon merkeissä medialukutaidosta.

Suorassa lähetyksessä Päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtaja ja Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi kertoi, että Suomessa on olemassa valemedioita, jotka naamioituvat tavallisiksi tiedotusvälineiksi.

- Meillä on olemassa sellaisia medioita kuin Uusi Suomi ja Nykypäivä, mutta sitten on olemassa sellainen valemedia kuin Nykysuomi. Niin mistä esimerkiksi näiden nimien perusteella voisi tavallinen lukija ja yleisö erottaa, mikä näistä on valemedia ja mikä tavallista mediaa, ihmetteli Ahosniemi.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström nyökytteli vieressä ja myötäili Ahosniemen kommentteja. Ylen toimittaja kehui heidän molempien olevan alan huippuammattilaisia.

Hieman myöhemmin Ahosniemi jatkoi kertomalla, että valemedioissa on oikeita uutisia välissä silmänlumeeksi, ja sitten on valemateriaalia seassa.

- Nää kun on siellä limittäin samalla saitilla, niin silloin on vaikea pysyä perässä, kummasta on kysymys.

Ahosniemi myös korosti, ettei käyttäisi nimitystä vaihtoehtomedia, vaan puhuisi reilusti valeesta tai valheesta. Koko keskustelussa ainoa nimeltä mainittu "valemedian" edustaja oli Nykysuomi. Mitään sen kummempia perusteluja Ahosniemi ei esittänyt väitteelleen.

Yle ei myöskään antanut Nykysuomelle tilaisuutta puolustautua näiltä syytöksiltä. Hyviin journalistisiin tapoihin olisi kuulunut, että myös vastapuolta kuunnellaan, varsinkin kun esitetään näin pöyristyttäviä väitteitä. Suomeksi sanottuna valheita.

Voit katsoa keskustelun Ylen Areenasta tästä linkistä.

Nykysuomi vastaa väitteisiin

Nykysuomi on 100 % itsenäinen, riippumaton ja sensuroimaton media. Emme kumartele ketään, ja uutisoimme asioista totuudenmukaisesti ja peittelemättä, koska suomalaisilla on oikeus kuulla totuus.

Moni valtamedia, Yle mukaan lukien, julistaa joko valtaapitävien poliittista sanomaa tai omaa, yleensä punavihreää maailmankatsomustaan. Tällöin omalle agendalle tai maailmankuvalle, ellei jopa valheelliselle kuplalle, epäedulliset asiat jätetään uutisoimatta, tai sitten ne uutisoidaan vääristellen.

Julistaessaan Nykysuomen valemediaksi sekä Ahosniemi että Yle syyllistyivät itse törkeään valehteluun. Jos näin leimaavia väitteitä esitetään, olisi pitänyt myös osata jotenkin perustella väitteensä.

Nykysuomi tarkistaa juttujensa todenperäisyyden, eikä Ahosniemi varmastikaan löydä yhtäkään valheellista mutta todeksi väitettyä juttua Nykysuomen sivuilta. Luultavasti Ahosniemi ei ole edes perehtynyt Nykysuomen sisältöön, vaan laukoo väitteitään "lonkalta".

Nykysuomi on yleisuutissivusto, joka julkaisee uutisia lähes kaikilta aloilta. Pääpaino on kuitenkin kotimaan tapahtumilla ja yhteiskunnallisesti merkittävillä asioilla. Julkaisemme paljon poliisin ja muiden viranomaisten tiedotteita, kuin myös valtioneuvoston ja ministeriöiden uutisia. Lisäksi meillä on oma palstansa ulkomaan uutisille, sekä liikenne-, viihde- ja urheiluosiot.

Edellä mainituista aihepiireistä ei varmaan kenelläkään pitäisi olla mitään sanomista. Arvostelijoissa peppukipeyttä aiheuttanee eniten Nykysuomen julkaisemat näkökulmat ja kolumnit, joissa usein pureudutaan kriittisesti ja terävästi esimerkiksi valtamedian epäluotettavuuteen ja puolueellisuuteen.

Toinen Nykysuomi-vihaa aiheuttava seikka lienee se, että otamme uutisoinnissamme esiin esimerkiksi maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvät ongelmat. Niihin liittyen uutisoimme monista sellaisista asioista ja välikohtauksista, joista valtamedia ei uutisoi, koska sellainen ei palvele heidän unelmaansa tai paremminkin utopiaansa monikulttuurisesta yhteiskunnasta.

Ahosniemen motivaatiota tuomita Nykysuomi valemediaksi lisännee myös se, että hän toimii Kauppalehden vastaavana päätoimittajana. Kauppalehti on Alma-median julkaisu, aivan kuten Aamulehtikin, jonka vihervasemmistolaista ja feminististä linjaa Nykysuomi on useissa kolumneissaan kummastellut. Kenen leipää syöt ja niin edelleen.

Kansalaisten verovaroilla pyörivän Ylen tulisi olla varovainen leimatessaan toisia medioita valemedioiksi. Yle on itse kulkenut Sipilän hallituksen talutusnuorassa (vrt. tapaus Jääskeläinen ja itsesensuuri), joten ei ihme, että se tuomitsee valemedioiksi ne, jotka uskaltavat arvostella hallituksen toimia ja vallitsevaa politiikkaa.

Arno Ahosniemelle voisimme heittää saman haasteen kuin reilu viikko sitten Markkinointi&Mainonta-lehdessä Nykysuomea "mukamasuutissivustoksi" luonnehtineelle Ilkka Jauhiaiselle: Esitä yksikin Nykysuomen sivuilta löytyvä artikkeli, joka on mielestäsi valeuutinen, eli joka ei pidä paikkaansa. Mutta huomaa, että mielipidekirjoitukset, näkökulmat, kolumnit ja lukijoiden kommentit eivät ole uutisia.

Mitä järkeä ylipäätään kenenkään olisi julkaista uutisia, jotka eivät olisi totta? Mitä hyötyä valheellisten valeuutisten julkaisemisesta olisi kenellekään? Nykysuomen sivuilta häviäisivät pikavauhtia sekä lukijat että mainostajat, jos julkaisisimme uutisia, jotka eivät pitäisi paikkaansa.

Valtamedian asema horjuu

Vaihtoehtoisten medioiden leimaaminen valemedioiksi on vain valtamedioiden epätoivoinen keino yrittää pönkittää omaa asemaansa. Oikeasti ne itse ovat tahoja, jotka peittelevät totuutta ja tuovat julki virheellistä maailmankuvaa, koska heillä on siihen poliittisia perusteita ja kytköksiä, sekä ideologista taustaa.

Puolueellinen ja poliittinen valtamedia kokee oikeasti riippumattoman ja rehellisen tiedonvälityksen, eli laadukkaat vaihtoehtomediat uhkaksi itselleen. Siksi vaihtoehtomediat pyritään vaientamaan leimaamalla ne perusteettomasti valemedioiksi.

On todella läpinäkyvää, että kaikki pienet ja itsenäiset vaihtoehtomediat julistetaan automaattisesti valemedioiksi, ikään kuin vain suuret ja kuuluisat, perinteiset mediatalot voisivat kertoa totuuden.

Nykypäivän Suomessa tilanne on päinvastoin. Tämänaamuinen keskustelu Ylen aamu-TV:ssä on siitä hyvä todiste, kuin myös esimerkiksi Helsingin Sanomien syöksykierteessä oleva levikki. Internet on tarjonnut ihmisille mahdollisuuden lukea verkkomedioista totuudenmukaisia uutisia, joita ei ole kirjoitettu punavihreiden silmälasien läpi katsomalla.

Pelko oman valta-aseman heikkenemisestä ajaa näköjään epätoivoisiin tekoihin.

Lisää edellisestä Nykysuomen leimaamisesta voit lukea tästä:

https://www.nykysuomi.com/2018/01/27/nakokulma-nykysuomi-vihapuheen-kohteena/

Katso myös:

https://www.nykysuomi.com/2018/02/04/nakokulma-vuonna-1984-on-todellisuutta-elamme-orwellilaisessa-yhteiskunnassa/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/