Näkökulma – Ymmärrättekö, että jokainen verotettu sentti on poissa terveen talouden kierrosta ja kotimaisesta kulutuksesta?

Julkaistu 10.9.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia
Tiesittekö, että vuonna 2009 kerättiin kaikkia veroja 73 Miljardia? Vuonna 2013 veroja kerättiin 88 Miljardia. Ja hups... 2016 kaikkia veroja olikin kerätty jo 95 Miljardia. Tässä ajassa valtionvelka on vieläpä tuplattu ja kansallista omaisuutta on myyty miljardeilla sossuilun ja virkakoneiston paisuttamiseksi.
‍‍‍‍‍‍ ‍‍

Ja vaikka veroja kerätään joka vuosi enemmän, mikään ei syöttöporsaille riitä. Käsi on jatkuvasti ojossa ja vaatii lisää. Rahaa laitetaan joka vuosi enemmän haisemaan, sitä mukaa kun sitä rosvotaan yksityisiltä ihmisiltä lisää. Taas on tulossa julkiselle sektorille palkankorotuskierros. Nythän on "jakovaraa", kun ensin 10 vuoden tasaisen viennin laskun jälkeen mm. Uudenkaupungin autotehdas on saanut hetkellisen piikin aikaiseksi.

‍‍‍‍‍‍ ‍‍
Jos joku on ottanut riskejä ja tienannut sijoituksillaan tai yrittämisellään rahaa, joista hän on jo maksanut verot täysmääräisesti (ehkä maailman kireimmän progression mukaan) ja haluaa siirtää elämäntyönsä hedelmiä vaikka tyttärelleen, niin miksi siitä pitäisi verottaa vielä uudelleen? Miksi niiden yrittäjän tai omistajan rahojen pitäisi kuulua vaikka Tampereen tyhjäntoimittajapormestarille, joka tienaa jo nyt enemmän kuin Angela Merkel tai FED:n Janet Yellen? Pelkästään Helsingissä on kahdeksan kaupunginjohtajaa ja pormestaria, kun Pajunen ja kumppanit saavat istua kautensa loppuun. Chicagossa on enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa ja he pärjäävät yhdellä.

‍‍‍‍‍‍ ‍‍
Miksi tämä uutinen on nostanut sellaisen paskamyrskyn? Miksi suomalaiset haluavat, että yksityistä omistusta ja pääomia siirretään Koneiston haltuun? Ajatteletteko, että TraFin virkaloisten pitäisi tienata nykyisen 5 tuhannen Euron keskipalkan sijaan 6 tuhatta Euroa? Vai oletteko sitä mieltä, että joutilaat eri kansallisuuksia edustavat vetelehtijät eivät asu pk-seudulla vielä tarpeeksi leveästi? Haluaisitteko heille kaikille merinäköalat?

‍‍‍‍‍‍ ‍‍
Miksi kukaan ei koskaan ehdota, että me ihan oikeasti pyrkisimme sellaiseen yhteiskuntaan, missä valtion ei tarvitsisi varastaa ihmisten elämäntyötä vuosi vuodelta enemmän? Miksi tätä ei kutsuta sosialismiksi, koska sitähän tämä on, pahimmassa muodossaan. Mitä merkitystä sillä on, että sosialistisen, virkamiesoligarkistisen politiikan toteuttajat kutsuvat itseään "porvarihallitukseksi"? Kutsuvathan Uuvatitkin itseään "vaihtoehdoksi".

‍‍‍‍‍‍ ‍‍
Sakotkin on jo tuplattu ja seuraavaksi ryöstetään mökeissään asuvat mummot kiinteistöveroilla. Lahjavero ja perintövero ovat puhdasta ryöstöä. Ymmärrättekö, että jokainen verotettu sentti on poissa terveen talouden kierrosta ja kotimaisesta kulutuksesta? Julkisen hallinnon alkuperäinen tarkoitus oli tuottaa kansalaisille hyvinvointia. Nyt se menee niin, että kansalaisten tarkoitus on tuottaa virkamiehille hyvinvointia. Minä poika sanoisin, että tämä on sairas systeemi.

‍‍‍‍‍‍ ‍‍
Ei sellainen julkinen sektori, missä on 250.000 suorittavan työn tekijää ja 400.000 virkakyöstiä ole millään tavalla kohtuullinen. Tällaisella hirviöllä on aina "verovaje", kun maksajia ei ole. Nykyinen julkinen pöhö rakennettiin Nokia-huumassa, kun luulimme hetken olevamme upporikkaita. Meillä ei taatusti tule olemaan tähän pitkällä aikavälillä varaa.

‍‍‍‍‍‍ ‍‍
En minä mikään markkinaliberalisti tai Tea Party-ihminen ole. Kyllä minä ymmärrän, että veroja pitää maksaa esimerkiksi Suomen erinomaisen julkisen terveydenhuollon takia. Tienhoitoa, poliisia ja jotain hallintoakin tarvitaan. Maksuton koululaitoskin on hyvä tiettyyn rajaan saakka.

‍‍‍‍‍‍ ‍‍
Mutta rajansa kaikella. Minua ei huvittaisi maksaa esimerkiksi Husun monikulttuuriprojekteja tai Eduskuntatutkimuksen Keskuksen, Ulkopoliittisen Instituutin ja Suomen Ympäristökeskuksen tyhjäntoimittajille senttiäkään. Ei huvittaisi maksaa parin miljardin Euron vuotuista pottia haittamaahanmuuton ylläpitämiseksikään. Tai Veronika Honkasalon "tyttöjen kesken"-projekteja. Kertokaa esimerkiksi, mitä me teemme esimerkiksi Suomen Pankin sadoilla kallispalkkaisilla virkaloisilla? Eihän meillä ole saatana enää edes omaa valuuttaa. Näillekö te haluatte antaa lisää? Tai Ylen kulttuurimarxistiseen propagandaan?
‍‍‍‍‍‍ ‍‍

Miksi te rakastatte sosialismia ja kommunismia niin valtavasti? Kateudenko takia? Siksi, että joku on vähän fiksumpi kuin joku toinen -- ja on onnistunut tienaamaan enemmän? Jos Suomessa ei olisi niin paljon yrittäjiä ja Kekkosen aikana luotua vahvaa teollista pohjaa, täällä olisi surkeampi ja masentavampi meno, kuin Kuubassa tai Venezuelassa. Minusta tämä oli hyvä ja positiivinen uutinen.

Kirjoittanut: Timpe Ahonen

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/