Alkuviikosta Nelonen esitti Arman Pohjantähden alla -sarjan kauden viimeisen jakson, jonka aiheena oli sotaveteraanit.
Ohjelman tunteita herättävin kohta alkaa 26 minuutin kohdalta, kun Arman Alizad käy Kannelmäen palvelutalossa haastattelemassa sympaattista sotaveteraania Kauko Ritaluomaa, joka on toinen elossaoleva sukellusvene Vetehisen miehistön jäsen.
Ritaluoma kertoo ohjelmassa palveluksestaan sodassa, ja vihdoin sodan jälkeen koittaneesta paluustaan siviiliin, joka ei sitten lopulta ollutkaan niin hienoa kuin olisi voinut kuvitella. Helsingin kaupungilla ei ollut antaa sodan käyneelle miehelle minkäänlaista asuntoa. Ritaluoma kertoo olleensa kahdeksan vuotta Helsingin asuntojonossa saamatta asuntoa.
Tuohon aikaan Helsingin kaupunki antoi sotaveteraaneille rintamamiestontteja, joten Ritaluoma haki sellaista. Mutta hän ei saanut sitäkään. Kaupunki ei myöskään kertonut syytä, miksi ei anna tonttia asunnottomalle sotaveteraanille, vaikka monet muut veteraanit tontin saivat.
Ritaluoma anoi viime vuonna pääsyä kymmenen päivän rintamaveteraanikuntoutukseen, mutta häntä ei hyväksytty sinnekään. Mies kertookin, ettei hänen elämässään oikeastaan ole enää asioita, jotka tekisivät hänet iloiseksi.
Satavuotiaan Suomen sietäisi hävetä
Tällainen kohtelu on suorastaan häpeällistä. Näinkö huonosti itsenäisyyden satavuotisjuhlaa viettävä Suomi kohtelee ihmisiä, jotka ovat antaneet kaikkensa tämän maan eteen? Ihmisiä, joiden ansiosta elämme itsenäisessä valtiossa.
Yhtä lailla häpeällisesti selkärangattomat poliitikot ovat ajaneet ja ajamassa Suomea yhä syvemmälle liittovaltion suuntaan kehittyvän Euroopan Unionin ytimeen. He luovuttavat vapaaehtoisesti pois itsenäisyytemme, jonka edestä moni on uhrannut henkensä tai terveytensä.
Minua hävettää Suomen valtion puolesta. Ihmiset, jotka taistelivat itsenäisyytemme puolesta ja sodan jälkeen jälleenrakensivat tämän maan, on käytännön tasolla unohdettu. Juhlapuheissa heitä kyllä muistetaan, mutta totuus on karumpi.
Tähän verraten tuntuu absurdilta, että valtio jakaa avokätisesti varoja kaukomailta tulleille ns. turvapaikanhakijoille, jotka eivät koskaan ole maksaneet senttiäkään veroja Suomeen tai tehneet mitään tämän maan hyväksi. Valtio ja erilaiset järjestöt pitävät huolen, että heiltä ei puutu mitään.
Turvapaikanhakijkoiden puolesta ollaan suorastaan pakkomielteisen huolissaan, järjestetään tukikonsertteja, mielenilmauksia sun muita. Milloin joku olisi yhtä tarmokas ajamaan niiden ihmisten asiaa, jotka ovat nykyisen hyvinvointimme perusta?
Veteraanijärjestöjen suuri puhallus
Yle uutisoi vuonna 2009, että veteraanijärjestöillä oli jo tuolloin 87 miljoonan euron varallisuus. IS uutisoi marraskuussa 2015, että sotaveteraaneja oli tuollon jäljellä enää 24 000 henkilöä, ja heidän keski-ikänsä oli jo tuolloin 91 vuotta. Veteraanit.fi-sivuston mukaan sotaveteraaneja oli tämän vuoden alussa elossa 17 000 kappaletta, nyt vuoden puolivälissä varmasti jo paljon vähemmän.
Jos oletamme, että veteraanijärjestöjen varallisuus on säilynyt ennallaan, ja sotaveteraaneja olisi elossa vielä 17 000 kappaletta, riittäisi tuosta potista jaettavaksi yli 5100 euroa kullekin. Jaetaanko noita rahoja heille? Ei varmasti tulla jakamaan.
Asia on aika ajoin otettu esiin julkisuudessa. Veteraanijärjestöjen edustajat ovat muun muassa selitelleet, että rahoja ei tulla jakamaan veteraaneille, koska järjestöt jatkavat toimintaansa viimeisen veteraanin kuoleman jälkeenkin, ja toiminta tarvitsee rahaa. Jotkut puhuvat veteraanien muiston vaalimisesta tulevaisuuden toimintana.
Maalaisjärki taas sanoo, että veteraanien tueksi perustettu järjestö on tarpeeton sen jälkeen, kun viimeisestäkin veteraanista on aika jättänyt. Toki veteraanien muistoa on hyvä vaalia, mutta siihen riittänee yhden järjestön toiminta, emme tarvitse useaa eri järjestöä siihen tehtävään. Enemmänkin tuo muiston vaaliminen tuoksahtaa tekosyyltä pitää yllä rahakasta järjestöä ja hallita sen lahjoitusvaroin kerättyä varallisuutta.
Järjestöjä pidetään yllä myös sen vuoksi, että se on monelle hyväpalkkainen työpaikka. Suomen uutiset kertoi viime joulukuussa, että joidenkin veteraanijärjestöjen johtajien palkat ovat jopa yli 100 000 euroa vuodessa.
En aiemmin antanut rahaa mihinkään muihin keräyksiin kuin veteraanien hyväksi, mutta enää en anna sinnekään. Tuskin olen ainoa kansalainen, joka on lopettanut rahan antamisen veteraanikeräyksiin kuultuaan järjestöjen mittavista varoista, joita ei ole tarkoituskaan jakaa veteraanien hyväksi.
On suoranaista kansan huiputtamista kerätä veteraanien varjolla varoja, jotka sitten menevätkin järjestön ylläpitoon, suuriin henkilöstökuluihin, mahdollisiin sijoituksiin ym., mutta ei todelliseen kohteeseen. Toki veteraanejakin tuosta rahapotista tuetaan, mutta ei läheskään niin suurissa määrin, kuin olisi vara.
Kaikista viisainta onkin tarjota apunsa suoraan tarvitsijalle, ilman välikäsinä ja välistävetäjinä toimivia muhkeita organisaatioita. Näin on onneksi tapahtunutkin. Mediassa on ollut esillä tapauksia, joissa kansalaiset tai yritykset ovat tehneet mm. erilaisia remontteja sotaveteraanien asuintaloihin. Hatunnoston arvoista toimintaa.
Veteraanijärjestöjen kohdalla on käynyt samoin kuin monen muunkin vastaavan instanssin kohdalla. Toiminnan alkuperäinen tarkoitus on unohtunut, ja itse järjestön pyörittämisestä on tullut toiminnan päätarkoitus.
Vetoomus veteraanijärjestöille
Täten vetoankin kaikkiin Suomen järjestöihin, jotka ovat veteraanien varjolla keränneet itselleen varallisuutta kansalaisilta, yrityksiltä ja muilta tahoilta.
Käyttäkää varat siihen tarkoitukseen, johon olette rahat keränneet. Rahat on annettu teille veteraanien tukemiseksi, ei organisaationne pyörittämiseksi.
Keventäkää organisaatiotanne, ja kun muutaman vuoden päästä meillä ei enää ole sotaveteraaneja, lakkauttakaa toimintanne tarpeettomana.
Siihen mennessä jakakaa kaikki varanne veteraaneille, kun heitä vielä on olemassa.
Vai aiotteko kerätä kansalta rahaa veteraaneille vielä senkin jälkeen, kun viimeinenkin heistä on päässyt ikuiseen lepoon rakastamansa ja puolustamansa isänmaan multiin?
Artikkelikuva: Tasavallan presidentin kanslia
