Näkökulma: Vasemmistonuorten varapuheenjohtajan kehut Hampurin mielenosoitusten ”hyvälle ilmapiirille” ei ole yksittäistapaus

Päivitetty 9.7.2017, Julkaistu 9.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 6 minuuttia

Vasemmistoliiton nuorisojärjestön varapuheenjohtaja Henrik Jaakkola kehuu STT:lle Hampurissa G20-kokousta vastustaneiden mielenosoitusten "hyvää ilmapiiriä".  Uutiskuvia seuranneilla saattaa olla kokonaan erilainen näkemys.

Vasemmistonuorten varapuheenjohtaja Henrik Jaakkola kertoo STT:lle, että tunnelmat paikan päällä ovat hyvät ja mielenosoittajia on valtavan paljon.

Hampurin poliisi kertoi mielenilmaisuihin osallistuneen noin 100 000 henkilöä, joista suuri osa on tullut Saksan ulkopuolelta. 200:n poliisin mainitaan loukkaantuneen, 150 mielenosoittajaa on otettu kiinni. Vasemmistonuoriso Suomestakin on hehkuttanut osallistumistaan, ja kerää itselleen näkyvyyttä po. tapahtuman siivellä.

Asiasta kertoi KSML. Jaakkola on antanut lausuntoja myös Iltalehdelle.

"Porvarillinenkin" media näyttää omaksuneen melko pitkälle äärivasemmiston tavan nähdä väkivaltaisiksi muuttuneissa mielenilmauksissa vain "poliisin brutaliteettia", vaikka mm. suuriin globalisaation-vastaisiin mielenosoituksiin soluttautuvat "mustat blokit" l. autonomit ovat toistuvasti muuttaneet ne väkivaltaisiksi.


 

"Autonomi"-liike ilmaantui 1980-luvulla, kun anarkistit sulkivat ulos pahimmat rähinöitsijät. Toisin kuin anarkistit, autonomit eivät suhtaudu kielteisesti marxismiin, mistä tarkkailijat ovat päätelleet, että ilmiön taustalla on vanhoja Saksan 1960-70-lukujen vasemmistoterrorismin sympatisoijia. Silloiset äärivasemmistolaiset käyttivät  sellaisia tunnuksia kuin "Punainen armeijakunta", ja murhasivat joitain korkeita henkilöitä, kuten teollisuusjohtajia. Autonomien eräänlainen prototyyppi oli Italiassa toiminut "Autonomia Operaia", joka miellettiin samaan suuntaukseen kuuluvaksi, kuin Brigate Rosso.

Tunnetuin vasemmistoterrorismin 60-luvun sukupolven tekemä terroriteko oli Italian pääministerin Aldo Moron murha 16.03.1978. Moron murhan tutkimukset johtivat tuolloin Brigate Rosson l. punaisten prikaatien taustavaikuttajan Padovan yliopiston professorin Antonio Negrin pidätykseen ja myöhemmin vankeutuomioon terrorismirikoksista.

Ihmissieppauksia ja murhia tekevästä Prigate Rossosta on suora linkki tämän päivän "vapaa-liikkuvuus"-verkostoihin ja globalisaationvastaisuuteen vankilasta vapautuneen ja vanhat hommat uudelleen aloittaneen Antonio Negrin kautta. Henkilökohtaista ystävyyttään punaproffa-Negriin hehkutti v.2006 Image-lehdelle  Helsingissä asuva Anton Monti. Monti on mainittu usein jonkinlaisena vaihtoehtoliikkeiden kummisetänä (mm. Kansan Uutiset).

Puoluevasemmiston ja vihreiden suhtautuminen "radikaaliin" äärivasemmistoon on ollut kahtalainen: Toisaalta ei haluta ottaa leimaa näiden tekemistä väkivalta- ja henkirikoksista, ja mellakoinnista, mutta saadaan primitiivireaktio jos joku syyttää po. ryhmiä väkivaltaiseksi ääriliikkeeksi. Kuvassa (yllä) vasemmalla Anni Sinnemäki ja oikealla Anton Monti.


 

Kaksinaamaisuus suhtauduttaessa äärivasemmiston väkivaltaisuuteen on jossainmäärin selitettävissä puoluevasemmiston harrastamalla kontrolloimattomien ja irrationaalisten (nuor)vasemmistoryhmien kosiskelulla: Ei varsinaisesti pidetä ääriryhmien tölväilyistä, mutta ei haluta etäännyttää näitä henkilöitä omasta joukosta, -uskossa että he vanhemmisten maltillistuvat. Verkostojen rakentaminen äärivasemmiston kummisetiin, kuten Antonio Negriin, ohi näiden eräänlaisena tykinruokana käyttämien nuorten vallankumous-larppaajien, on astetta vakavampi ilmiö.

Suomessa syntynyt ja Italiasta tänne takaisin muuttanut Anton Monti kehuskeli siis kesällä 2006 Image-lehdelle antamassaan haastattelussa tuntevansa Brigate Rosson pääideologin. Asia nousi esiin kahden punaprikaati-terroristin etsiytyessä Suomeen paetessaan Italian poliisia.

Italialainen Corriere della Serra -lehti kertoi keväällä 2003, että kaksi italialaisterroristia olisi majoittunut Helsingissä asuneen miehen asuntoon. Punaiset prikaatit -ryhmittymään kuuluvat terroristit Mario Galesi ja Nadia Lioce oli etsintäkuulutettu murhasta.

Sinnemäen miesystävä kiisti väitteen sekä kahdeksan vuotta sitten että nyt. Hän sanoo Ilta-Sanomissa, ettei tavannut etsintäkuulutettuja Helsingissä eikä edes tiennyt heidän olleen kaupungissa. (Iltalehti).

Corriere della Sera paljasti v.2011 silloisen ministeri Anni Sinnemäen ja kolmen poliisin murhista etsintäkuulutettujen italialaisterroristien majoittajaksi väitetyn Anton Montin romanssin. Me emme toki ota kantaa siihen, kenen Antonio Negrin tuttavan luokse etsityt terroristit olivat Helsingissä majoittuneet.

Anton Monti on uutisen mukaan toiminut "Area dell'atonomia" -liikkeessä, joka seurasi Aldo Moron murhajutun yhteydessä vankilatuomion saaneen professori Antonio "Toni" Negrin opetuksia. Lehdelle Monti todistelee olleensa täysin epäpoliittinen Suomessa asuessaan. Image-lehdelle hän oli kertonut aivan muuta, ja 80-90-luvuilla poliittisissa vasemmistoliikkeissä toimineille on jäänyt aivan toisenlainen kuva.


 

Monti mainitaan mm. "No Borders"-liikkeen ja ns. "prekaarien" taustavaikuttajana. Prekaareilla on ollut hyvin keskeinen rooli mm. itsenäisyyspäivinä presidentin-linnan luona tapahtuvien häiriöiden kärjistymisessä mielenosoittajien ja poliisin yhteenotoiksi, joissa esiintyi Suomen siihenastiseen käytäntöön nähden poikkeuksellista väkivaltaisuutta.

Mario Galesi ja Nadia Desdemona Lioce, jotka siis pakenivat Suomeen murhattuaan kolme poliisia ja joita Monti kieltää tuntevansa vaikka tunteekin, olivat Brigate Rosson uutta sukupolvea. Antonio Negri oli heille yhtä tuttu kuin Montillekin.

Kansan Uutisille Monti kertoo tulleensa Suomeen järjestönsä Autonomia Operaian , "autonomien" esikuvan, poliittisen romahtamisen jälkeen.  Sen jälkeen täällä alkoi tapahtumaan: Siihen asti korostetun pasifistiseen vasemmistonuorison liikehdintään alettiin syöttämään väkivaltaisia impulsseja.

  • Väkivaltapitoinen, "eteläeurooppalais"-tyyppinen, fraseologia lisääntyi äkisti.
  • "Aktivisteja" alettiin kannustamaan ensin pieniin mutta pian suurempiin ilkivaltatekoihin: Alussa turkisliikkeiden ikkunoiden töhrimistä ja lukkojen sabotoimista liimalla, mutta pian tuhopolttoja.
  • Käytäntö kasvoi pienestä ilkivallasta kohti yhä brutaalimpia tekoja, läheten henkilöönkäyvää väkivaltaa joka olikin jo #normalisoitu puheiden tasolla.

Suomalaisia vasemmistonuoria totutettiin Keski-Euroopassa jo rehottavaan väkivaltakulttuuriin myös organisoimalla ryhmämatkoja mm. erinäisten kansainvälisten kokousten häiritsemiseksi masinoituihin mellakka-sessioihin. Henrik Jaakkola jatkaa siis vanhaa perinnettä.

Kansan Uutisille Monti selittää tulleensa Suomeen "kehittämään väkivallattomia toimintatapoja". Väite on jossainmäärin outo, sillä vasta Montin saapumisen jälkeen suomalaisessa vaihtoehtoilevassa l. jyrkän vasemmistolaisessa nuorisossa alkoi esiintymään väkivaltaan kannustavaa agitaatiota. Väkivallattomat toimintavat siis olivat jo täällä valmiina, mutta nyt olemme pitkälti päivittyneet muun Euroopan tasolle.

Äärivasemmisto yhdistetään Suomessa joihinkin tuhopolttoihin, mm. rataliikenteen turvalaitteen tuhoamiseen ja bussiterminaalin tuhopolttoon Vantaalla, ja useisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin "äärioikeiston" kanssa. Useimmin äärivasemmiston tappelukumppanina on kuitenkin poliisi. Joulukuussa 2015 suomalaisella poliisilla oli harvinainen tilaisuus käyttää mellakka-aseita äärivasemmistolaisia "antifasisteja" vastaan Helsingin Mechelininkadulla, ja useana itsenäisyyspäivänä "kuokkavieraita" on jouduttu taltuttamaan voimakeinoin Helsingissä ja Tampereella.

Vasemmiston nuorisojärjestö oli 1990-luvulla jäämässä täysin sivuun nuoriosoradikalismista mediaseksikkäämpien liikkeiden tullessa estradille, ja Suomen avautuessa Euroopalle: Euroopasta on aina ollut hyvin vaikea löytää suomalaistyyppistä pönäkän byrokraattista vasemmistoa, ja kun nuoret saivat ajanmukaista tietoa ikäistensä vasemmistolaisten touhuista, vanha vasemmisto ei lainkaan kiinnostanut.

Uhkaavaa näivettymistä vastaan toimittiin mielistelemällä: Vasemmistojärjestöt tarjosivat usein hyvinkin kyseenalaisille ryhmille rahallista ja organisatoorista tukea, mikä pyrittiin salaamaan julkisuudelta.  Tämän tilanteen eräs ikävä sivuvaikutus oli, että kosiskellessaan nuorta uusvasemmistoa vasemmistolainen järjestöväki joutui piilottamaan sen kritiikin, jota he muuten olisivat kokeneempina ja laajemmin asioita katsovina esittäneet mm. juuri nousevaa väkivaltatrendiä vastaan.

Äkkiväärille ajatuskannoille hyvin persot vain hetki sitten heränneet nuoret, poliittisina untuvikkoina, olivat ja ovat vastustuskyvyttömiä epämääräisin motiivein tioimivien poliittisten seireenien kutsulle, -ja kyvyttömiä ymmärtämään "radikaaleina" esitettyjen tyhjien tunnusten ja "suoran toiminnan" kehoitusten valheellisuutta.  Vakiintuneilla vasemmistojärjestöillä olisi voinut olla tässä positiivinen rooli, mutta em. syistä ne eivät voineet ottaa po. vastuuta kannettavakseen.

Moni tarkkailija on ihmetellyt, mistä mitä käsittämättömimpiin politiikan liepeillä tapahtuviin sähläyksiin löytyy aina jostain näkymättömästä lähteestä resursseja ja organisatoorista taustaa. Tämä pitää paikkansa sitä varmemmin, mitä väkivaltaisempaa ja suurta yleisöä tyrmistyttävää jokin toiminta on. Tälle ilmiölle on selitys:

  • Jokin "isoa politiikkaa" säätävä taho tarvitsee "radikaaleja" johonkin?
  • Mellakoinnin ja häiriköinnin tason kohoaminen vaikuttaa suoraan poliittisen ilmapiirin #labiilisuuteen l. horjutettavuuteen: So. mitä rauhallisempaa on, sitä vähemmän yleisöä (äänestäjiä) kiinnostaa politiikan muutos t. hallituksen vaihtaminen tms.
  • Aiheuttamalla mitä tahansa häröilyä, joka haittaa normaalia arkea, herätetään tyytymättömyyttä, ja annetaan yleisölle vaikutelma että hallituksella ei ole homma hallussa.
  • Häröilyn tason nousu tekee tilanteen herkemmäksi, muutoksen suunta säädetään toisin keinoin.
  • Jatkuva mekkalointi, oudot katutapahtumat ja rauhattomuus syövät myös valtiomuodon legitimiteettiä.

Nämä edellä olivat ns. oppikirjaesimerkkejä. Ne eivät kerro, mihin on pyritty masinoimalla Suomeen väkivaltainen äärivasemmisto, mutta toimijoista meillä on nyt jotain tietoa.

On valitettavaa, että vasemmistonuoriso on yhä virittämässä mellakkaturismia, mutta politiikan vasen laita ei ole ainoa "syntinen". Sama kuvio, kuin "kuokkavieras"-mielenilmauksissa ja em. mellakkaturismissa, voidaan havaita kaikkialla, jossa (mielellään näkymätön) toimija masinoi väkivaltaherkkää tilannetta, tai totuttaa jonkin "scenen" arveluttaviin toimintamalleihin.


 

Avoin yhteiskunta ja oikeusvaltio ovat erottamaton osa suomalaista yhteiskuntaa, ja sanonta "demokratia" tarkoittaa juuri sitä. Demokratia pysyy kun sitä käytetään, -siis ajamme poliittisia tavoitteitamme demokraattisten insitituutioiden kautta. Tämän vaihtoehto on toimia näitä instituutioita vastaan: Järjestää pippaloita, joissa suureen ääneen väitetään esm. ettei Suomi oli demokratia ja oikeusvaltio, -ja samalla pyritään muuttamaan tilanne väkivallaksi. Henrik Jaakkola on omien sanojensa mukaan ollut läsnä tälläisessä tilanteessa Hampurissa, mitään näkemästään ymmärtämättä.

 

Kansan Uutiset Anton Montista 05.10.2014.

Anton Montin kirja Punaisista prikaateista.

Keskustelua mm. Anton Montin v.2006 Imagelle antamasta haastattelusta.

Wikipedia: Brigate Rosso.

Iltalehti Anton Montin terroristi-yhteyksistä 01.04.2011.

Corriere della Seran (korjattu) uutinen Anton Montista 02.04.2011.

Veli-Pekka Kortelaisen blogi mm. Anton Montista ja Tapio Laaksosta.

https://www.youtube.com/watch?v=OGQhIa8bH_Y

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/