Näkökulma: Vasemmistolaisuus, EU ja uusstalinismi – Tavoitteena harvainvalta

Julkaistu 6.12.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 6 minuuttia

Oletko koskaan ajatellut miksi vasemmansiiven poliittiset vaikuttajat haluavat lisää maahanmuuttoa ja pakolaisia, kuinka lähellä olemmekaan uusstalinistista hallintoa?

Palataan siis hetkeksi vasemmistolaiseen ideologiaan, jota voidaan kutsua demokraattiseksi sentralismiksi. Varsinkin Suomessa ja Euroopassa tämä Marxilais-leninistinen ajattelutapa on suosittua. Tavoitteena on, että kilpailevia puolueita ei ole, joten päätökset muodostuvat yhden puolueen sisällä, eikä useamman puolueen yhteisenä kompromissina.

Stalinismi elää edelleen vahvana vasemmistolaisuudessa ja tunnetaan terminä uusstalinismi. Tässä jyrkässä ja kommunistisessa ajattelutavassa on ominaista, henkilöpalvonta, terrori ja vallan keskittyminen harvojen käsiin. Suomessa tämä tunnetaan taistolaisuutena, jonka perilliset ovat muun muassa vasemmistoliitto ja sen siipijärjestöt. Heidän tavoitteena on ajaa rakentavasta yhteiskunta-arvostelusta kohti uusstalinismia.

Vasemmistosiiven kannatus ei ole Euroopassa eikä Suomessa sitä luokkaa, että tähän päästäisiin demokraattisin keinoin, joten on kehitettävä uusi lähestymistapa, jotta tavoitteisiin voisi päästä.

Uusstalinismi ei ole niin marginaalista kuin yleisen poliittisen ilmapiirin ja tavallisten kansalaisten enemmistön mielipiteiden kautta voisi olettaa. Mehän emme oikeasti tiedä kuka on pohjimmiltaan mitäkin mieltä. Tärkeintä maailman valloituksessa on, että Uusstalinistiset ihmiset ovat oikeilla paikoilla, niin hallinnossa kuin mediassa.  Vanha Neuvostoliittolainen ja Itäsaksalainen hallinto olivat mestareita soluttamaan omaa väkeään ja ideologiaan länsimaiseen hallintoon.

Kun soluttaudutaan, tehdään se ajan kanssa

Esitetään vaikka hento epäilys. Oletko koskaan miettinyt kuka itse asiassa on Angela ”mehr emigranten” Merkel? Muistako millainen hallinto oli Itä-saksassa? Hän on totalitäärisen hallinnon kasvatti ja elänyt nuoruutensa Stalinistisessa valtiossa, jossa omille ajatuksille ei ole sijaa. Haluan muistuttaa ihmisiä juurista. Muistutukseksi CDU ei pystynyt luomaan omaa itsenäistä politiikkaansa, vaan se tuki kommunistista yhteiskuntajärjestelmää ja DDR:ää hallinneita kommunisteja. Kun Saksat yhdistyivät, niin myös DDR:n CDU yhdistyi Länsi-saksan CDU:n.

Olet varmasti myös huomannut, että muun muassa Suomen mediassa on vahva vasemmistoleima. Hälyttävintä on, että määrällisesti pieni ryhmä pystyy vaikuttamaan vahvasti yleiseen mielipiteeseen median välityksellä. Suurin osa toimittajakunnasta tunnustaa vasemmistolaista aatetta joko kokonaan tai osaksi omaa ideologiaa ja se näkyy myös artikkeleissa.

Entäpä sitten muut poliittiset puolueet?

Sosiaali- demokratiassa on aina ollut vahva kommunistinen leima. Tukea, ohjausta ja rahaa toimintaan haettiin Moskovasta tuon tuosta. Neuvostoliitto hajosi, mutta toisen internationaalin tuottama sosialistinen internationaali elää ja voi hyvin, vaikka onkin menettänyt kannatustaan. Tärkein päämäärä ihmiset oikeille paikoille on saavutettu.

Entäpä sitten nykyajan Vihreä liike? Vihreässä liikkeessä on aina ollut ominainen ääriajattelu, joka on vedonnut nuoriin ja varsinkin opiskelijoihin. Liike on muuttunut paljon alun vihreästä liikehdinnästä ja ympäristöaktivismista. Nykyään heidän ideologiaan on tullut hyvin ominainen vasemmistoliberalistinen ote ja keskusta-vasemmistolainen aatemaailma. Ei siis turhaan puhuta puna-vihreistä, vaikka he eivät suoraan ole vasemmistolaisia ovat he silti hyödyllisiä hölmöjä edes auttamaan uusstalinistisia päämääriä. Monien tutkimusten mukaan Vihreät ovat melkein yhtä vasemmistolaisia kuin vasemmisto itsessään ja taistolaisempi kuin vasemmistoliitto.  Miksi vasemmistolaisia on vihreässä liikkeessä niin paljon? Vastaus voi olla hyvin yksinkertainen suorandemokratian takia. Saadakseen oikeat ihmiset puolueen johdossa oikeille paikoille, tarvitaan massaa.

Miten poliittinen islam hyödyttää vasemmistoa?

Saksalaisfilosofi Peter Sloterdijk on arvellut, että poliittinen islam on ”mahdollinen kommunismin seuraaja”, jolla on ”suurellinen maailmankuva” ja kommunismiin verrattavissa oleva taipumus kanavoida tyytymättömyyttä. Eli voimme todeta, että poliittinen islam on uusstalinismin islamilainen muoto.

Yleisenmielipiteen varjolla vasemmisto haluaa auttaa maahanmuuttajia ja pakolaisia, mutta on sinällään jännää, että auttamisen näkyvin muoto kohdistuu juuri Lähi-idän ja Afrikan maista tulleisiin kansalaisiin. Samaan aikaan kiinnostusta ei juuri heru muille pakolaisille, jotka tulevat entisen Neuvostoliitonmaista tai Aasiasta. Toissijaista on myös naisten ja lasten auttaminen, siellä missä apua tarvitaan kipeimmin, eli kriisipesäkkeissä.

Kummallista on, että EU:n ulkorajat ovat auki ja tie Eurooppaan on avoinna kenelle tahansa. Kautta aikain on lähetetty desantteja ja vakoilijoita suurten ihmismassojen seassa, jolloin on paremmat todennäköisyydet päästä valvonnan ohi. Tarvitaan vain julma organisaatio aloittamaan riittävän suuri kriisi, että massat lähtevät pakenemaan ja tässä tehtävässä radikaalit salafistijärjestöt ovat onnistuneet.

Vasemmiston tarkoituksena on ollut jo pitkään tehdä maahanmuuttajista poliittisia kannattajia. Nyt kun tässä tehtävässä on onnistuttu hyvin, niin on aivan luonnollista, että pakolaiset hakevat tukea ”omiltaan”, joihin heidän on helppo samaistua. Toisena tehtävänä on aiheuttaa mahdollisimman paljon sisäistä levottomuutta, jotta tärkeämpi päämäärä on helpompi saavuttaa uusi luokka ja vallan keskittyminen harvojen käsiin.

Byrokraattien joukko on jo valmiina

Vasemmistolaisen uuden ajan suuntaus on ollut hyvin selkeä jo -60-luvulta saakka, jolloin tuotiin valtio-oppiin Milovan Djilasin teoria, jonka mukaan entisissä sosialistisissa maissa nousee uusi hallitseva luokka, poliittiset byrokraatit. Nyt kun vertaa mitä esimerkiksi Suomen historiassa on saatu aikaan, voidaan puhua juuri kyseisestä luokasta, joka pitää valtaa käsissään.

”Valtio tai hallitus työskentelee tuhotakseen täydellisesti ihmisten persoonallisen yksilöllisyyden, niin kansan kuin omien edustajiensakin. Se pyrkii muuttamaan koko valtion virkamiesvaltioksi. Se pyrkii säätämään ja valvomaan joko suoraan tai epäsuorasti palkkoja, asumisolosuhteita, vieläpä henkistä toimeliaisuuttakin. Kommunistit eivät luokita ihmisiä sen mukaan, ovatko he virkamiehiä vai eivät, koska kaikkia henkilöitä pidetään virkamiehinä – vaan sen perusteella, paljonko he saavat palkkaa ja mitä etuoikeuksia he nauttivat. Kollektivisoinnin avulla talonpojastakin asteittain tulee yleisen byrokraattisen yhteiskunnan jäsen.” Djilas Milovan 1957

Suomessa tämä on onnistunut pelottavan hyvin. Vasemmistolainen aate on syvällä ammattiyhdistyksissä, jopa virkamieskoneistossa. Hälyttävintä on, että määrällisesti pieni ryhmä pystyy vaikuttamaan vahvasti yleiseen mielipiteeseen median välityksellä. Puhumattakaan EU:sta tuosta byrokraattien luvatusta maasta, jossa kurkun käyryydellekin on oma direktiivinsä. Käytännössä kaikki ainekset uusstalinisteille on jo valmiina.

Entä sitten EU:n tasolla?

Euroopan parlamentissa ei ole enää olemassa kansallisia puolueita. Euroopan parlamentissa kaikki kansallisten puolueiden ehdokkaat jakautuvat Euroopan parlamentin poliittisiin ryhmittymiin.  Otetaan nyt vain käsittelyyn vahvimmat vasemmistolaiset ryhmittymät, kuten S&D, Greens/EFA ja GUE/NGL nämä ryhmät edustavat 751 paikkaisessa parlamentissa 293:a paikkaa, eli valta kasvaa. Tässä kohtaa hyvä muistuttaa Merkel-kortista ja CDU:sta ja siitä, että hänellä on vahva valta EPP:ssä jolla on 220 paikkaa parlamentissa.

EU-kortit on siis pelattu järkevästi uusstalinistien osalta. Suurena kysymyksenä on, että miksi EU haluaa ottaa vastaan niin paljon pakolaisia juuri niistä maista, jossa varsinkin radikaalilla islamismilla ja jihadismilla vahva kannatus. Vanha sanonta on, että viholliseni vihollinen tekee meistä liittolaiset. Ei ole mikään salaisuus, että poliittisen islamin opit on haettu kommunismista. Tämä epäpyhä allianssi on vaarallinen yhdistelmä, jolla voi olla vielä arvaamattomat seuraukset.

Sodassa ja kriiseissä on aina hyötyjiä. Suuret pakolaismassat tarkoittavat monille pelkästään lisää euroja ja mahdollisuuksia. Uusstalinistit ovat pystyneet hyvin käyttämään kapitalismia hyväksi. Vaikka näennäisesti he vastustavat ihmisten hyväksikäyttöä, mutta he pystyvät käyttämään rahanhimoa hyvin omaksi hyödykseen. Siinä missä yritykset haluaa halpatyövoimaluokan yhteiskuntaan, niin uusstalinisti hyötyy siitä parempana kannatuksena tulevaisuuden vaaleissa. Ironisinta on, että 1933 kansallissosialistit onnistuvat tässä. Nyt sitä samaa yritetään isommassa mittakaavassa, mutta hienostuneemmin.

Rakennetaan kaikessa hiljaisuudessa järjestelmää ja samaan aikaan toisaalla viedään huomio jonnekin muualle, tässä tapauksessa hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja siitä seuranneeseen levottomuuteen ja terroriin. Näin saadaan isolla kriisillä huomio pois omista päämääristä ja kruununa tarjotaan jäljempänä mahdollisuutta päästä kriisistä eroon kovilla otteilla, jossa yksinvaltias lupaa hoitaa ”asian”.

EU:n pyrkimys on ollut jo pitkään viedä kohti federalistista yhteiskuntaa, jossa valta on harvoilla ja jäsenmaiden tehtäväksi jäävät täytäntöön panolliset asiat.  Tavoitteena on, että kilpailevia valtioita ei ole, joten päätökset muodostuvat yhden yhteisön sisällä, eikä useamman jäsenvaltion yhteisenä kompromissina, näin valta keskitetään harvojen käsiin. Kuulostaako tutulta? Kyllä myös kommunistinen Neuvostoliitto toimi samalla tavalla. Oliko tämä se unelma, johon liityimme 1995? Kyllä, jos kysyt sitä uuden ajan stalinisteilta.

P.S: Ei tarvita suurta vallankumousta, jossa kuolee miljoonia ihmisiä, vaan joukko hyödyllisiä hölmöjä, aikaa ja toteutuskelpoinen suunnitelma.

Näkökulma 6.12.2017 Itsenäisen Suomen täyttäessä 100 vuotta

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/