https://nykysuomi.com/nakokulma-valtamedian-omavalvonta/

Yleinen

Näkökulma: Valtamedian omavalvonta

Päivitetty 28.5.2017, Julkaistu 28.5.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Atte Jääskeläinen kyseenalaistaa Julkisen sanan neuvoston Helsingin Sanomien haastattelussa ja miettii omaa valvontaelimen perustamista. Okei, kaunis ajatus, mutta jos ottaa huomioon herran aikaisemmat saavutukset uutisten sensuroinilla ja pimittämisellä ehkä se kauniskin ajatus karisee sitä myöten pois.

Suomen medioiden säälittävä tila on juuri näiden Jääskeläisten vika. Eikä pienemmissä määrin JSN ole edesauttanut kehitystä medioiden totaaliseen kartelliin.

JSN koostuu melkein yksinomaan toimittajista, missä he valvovat itse itseään. Suomessa on valvontaelin lähes kaikelle merkittävälle ja ne kutakuinkin toimii, mutta mediat vaan saa mellastaa mielinmäärin. He ovat nerokkaasti rakentaneet toimintaympäristön, jossa ei voi joutua vastuuseen millään muotoa, sillä he valvovat itse itseään. Julkisen sanan neuvoston kokoonpano tästä Linkistä

Nyt muutaman vuoden aikana on huomattu, että on alkanut syntymään medioita, jotka toimivat JSN:n ja Jääskeläisen käskyjen ulkopuolella. Syntyi valtamedian keksimä termi "valhemedia". Heillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin mustamaalata uusia toimijoita alalla, jotka eivät suostuneet heidän käskyjensä alle. Tulee varmaankin aika, jolloin nämä syytökset käsitellään oikeussalissa ja katsotaan onko se esimerkiksi liiketoiminnan häirintää. Ennakkotapaus tulee ennemmin tai myöhemmin. Sitä en tiedä olemmeko me sitä haastetta nostamassa. Asiahan ei sinänsä ole uusi Suomessa, onhan tiedotus toimintaa saanut aina tehdä kuka tahansa. Nyt "mielipidemedia" on kuitenkin takajaloillaan, kun heidän liiketoimintaansa uhkaa totuusmedia vailla minkäänlaista valheellista ohjausta.
Ansioitunut toimittaja Johanna Vehkoo kirjoitti valhemedioista "paljastus artikkelin" (valheenpaljastaja). Artikkelin, joka oli täynnä asiavirheitä. Kansalainen.fi veikin asian JSN:n käsittelyyn, mutta lopputulema oli arvattavissa. Ei korjattavaa, vaikka artikkeli oli keksitty asiavirheineen. Ei lähteitä, ei linkkejä, eikä mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi uskottavaa uutisointia.

Vehkoo väittää ettei esimerkiksi Nykysuomella tai Kansalainen.fi:llä ole julkaisun vastaavaa sivuilla esillä. Kansalainen jaksoi pyytää oikaisun, mutta itse en vaivautunut. Tiesin, että siitä tulee (jos tulee) pienen pieni merkintä artikkelin loppuun, jota kukaan ei edes huomaa. Tämä Vehkoon kirjoitus tulee usein esille sosiaalisessa mediassa artikkeleidemme levitessä siellä. Välillä se ärsyttää, välillä taas jaksaa osoittaa Vehkoon artikkelin täysin virheelliseksi ja tuo sitä kautta mielihyvää todistettuaan millä tolalla "valtamedia"on Suomessa. Artikkelissa ei ole mitään uutta, eikä valtamedian toimintatavassa. Sehän sinänsä noudattaa valtamedian yleistälinjaa, jossa luodaan paikkaansa pitämätön mielikuva. Tässä tapauksessa Johanna Vehkoo (joka on muuten Julkisen sanan neuvosten jäsen) yrittää mustamaalata medioita, jotka uutisoivat rehellisesti ilman kenenkään ohjailua.

Allekirjoittanutta haastateltiin väitöskirjaan, joka julkaistaan tämän vuoden lopulla. Aiheena oli vaihtoehtomediat. Haastatteluissa toistui usein kysymys vaihtoehtomedioiden luotettavuudesta, jotka pyysin tarkistamaan. Kysymykset muuttivat muotoaan taustojen selvittelyn aikana. Oli hienoa kuulla haastattelijan sanat "kyllä oikeessa olit". Kun lopulta saimme itse haastattelun tehtyä mainitsi itse haastattelija, että hänen käsityksensä vaihtoehtomedioista muuttui kovasti. Ilmeisesti positiivisemmaksi, sitä en tarkistanut.

Väitöskirjaprosessista monesti myös keskustelimme, että olemmeko me "vaihtoehtomediat" se valvova elin. Kiistin jyrkästi asian, sillä meille valtamedian mielipideuutisointi on vain yksi uutisaihe. Kun he tekevät mielipide- tai valheellisen uutisen, niin me uutisoimme sen ja kerromme valheellisesta uutisoinnista. Se ei ole valvontaa, vaan uutisointia.

Mitä tulee Jääskeläisen omaan valvontaelimen rakentamiseen, niin naurunpurskahduksia se lähinnä saa aikaan. Taas yksi omavalvonta julkiseen käyttöön. Se on normaalia, että yrityksillä on sisäistä omavalvontaa, mutta valtamedia on taas tekemässä yhtä uutta julkista omavalvontajärjestelmää.

Rakentakaa Suomeen uskottava valvonta medioille, eikä niitä "omia". Nykysuomi on myös mielellään tällaisen rehellisen ja uskottavan toimielimen valvonnan alla.

Julkaisuvastaava
Juha Korhonen
Nykysuomi.com

Johanna Vehkoon "valheenpaljastaja" vailla mitään lähdetietoja, linkkejä, tai muuta faktaa. Artikkeli löytyy helposti googlesta kokonaisuudessaan. Me emme linkitä sitä meidän sivuillemme.

https://nykysuomi.com/janne-rysky-riihelainen-menetti-kaikki-tyot-uskottavuus-propagandistina-meni/

Näkökulma

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-riihelaiset-ja-muut-maalittajat-ovat-joko-ex-narkkareita-tai-sarjaepaonnistujia/

Näkökulma

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

https://nykysuomi.com/kirja-arvostelu-jessikka-aro-putinin-usa/

Näkökulma

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

https://nykysuomi.com/maalittaminen-ja-vaaran-tiedon-agitaattorit-uhkaavat-ihmisten-turvallisuutta/

Näkökulma

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/