Näkökulma: Turun iskusta ei opittu mitään – päinvastoin

Päivitetty 10.9.2017, Julkaistu 10.9.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia

Taannoinen poliisin terrori-iskuna tutkima Turun puukotus oli tapaus, joka todisti karulla tavalla sen, että ääri-islamilainen radikaaliajattelu ja siihen liittyvät viattomia uhreja vaativat terrori-iskut ovat nyt todellisuutta ja arkipäivää Suomessakin. Vieläkin on varmaan tahoja, jotka haluavat kiistää iskun terroriyhteydet, vaikka poliisi on tutkimuksissaan todennut tekijällä olleen ISIS-yhteyksiä, ja hänen suunnitelleen myös kahta muuta iskua.

Luulisi, että kyseinen isku olisi viimeistään herättänyt viimeisetkin epäilijät ruususen unestaan. Mutta valitettavasti nyt näyttää siltä, että on käynyt päinvastoin. Poliiseista, poliitikoista ja toimittajista kukaan ei ole huolissaan terrori-iskuista, vaan päällimmäisenä huolenaiheena kaikilla tuntuu olevan rasismi. Järjetöntähän se on, mutta tässä kävi juuri niin kuin arvelinkin. Päivi Nerg kerkesi jo julistaa, että suomalaiset ovat suurin turvallisuusuhka.

Välittömästi Turun iskun jälkeen monet poliitikot hallitustasolta lähtien antoivat aiempaa kovempia lausuntoja keinoista, joita tulisi ottaa käyttöön vastaavien iskujen ennaltaehkäisemiseksi jatkossa. Esimerkiksi palautuskeskukset tulivat uudelleen tapetille.

Samoin ensi vuoden budjetin julkistamistilaisuudessa tuli esille asioita, joilla turvallisuutta voitaisiin parantaa. Puhuttiin muun muassa siitä, että kielteisen turvapaikkkapäätöksen saanut henkilö voidaan tarvittaessa ottaa saman tien kiinni odottamaan palautusta. Puhuttiin myös laittomien, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden piilottelun kriminalisoinnista.

Siis kaikki hyvin? No ei. Kaikki nämä toimivilta ja kansan turvallisuutta lisääviltä kuulostavat keinot on vesitetty ja ammuttu alas yksi kerrallaan, milloin poliisijohdon, milloin poliitikkojen ja itse pääministeri Sipilän suulla. Tapansa mukaan Sipilän hallitus soutaa ja huopaa peruen omia aiempia päätöksiään ja linjauksiaan. Käytännössä muutaman päivän kohun ja tyhjien puheiden jälkeen mikään ei tule muuttumaan, ja voimme keskittyä odottamaan seuraavaa iskua.

Huhtasaari tikunnokkaan

Eduskunnan palattua vihdoin kesätauoltaan, piti perussuomalaisten kansanedustaja ja presidenttiehdokas Laura Huhtasaari torstain kyselytunnilla mainion puheenvuoron, jossa otti esille juuri tämän paradoksin. Suomalaisia keskitytään kyttäämään netissä tapahtuvasta, sinänsä harmittomasta "vihapuheesta". Eli kun suomalaiset ovat huolissaan omasta ja läheistensä turvallisuudesta ja ihmettelevät kädettömän hallituksen saamattomuutta, luokitellaan se vihapuheeksi.

Sen sijaan kukaan ei ole huolissaan maassamme rehottavasta, täysin avoimesta ääri-islamistien vihasta suomalaisia vääräuskoisia kohtaan. Ympäri maata tulee tietoja, kuinka avoimesti Turun iskuja on joissain piireissä juhlittu, ja kuinka monet tahot Suomessa ihannoivat terroristijärjestö ISIStä. Tämä ei ole poliisin tai poliitikkojen mielestä rangaistavaa, ei edes huolestuttavaa. Pääasia, että saadaan suomalaiset vihapuhujat kuriin.

Aiemmin mainittu Laura Huhtasaaren aiheellinen puhe sai arvatusti aikaan melkoisen myrskyn. Irtopisteitä kommenteillaan keräilivät muutamat kansanedustajat, ja myös ministeri Paula Risikon ja pääministeri Juha Sipilän kommentit Huhtasaaren puheenvuoroon olivat melkoista farssia. Aivan kuin he eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä Huhtasaari halusi sanoillaan tuoda esiin. Huhtasaari nimenomaan halusi tuoda esiin tämänkin puolen vihapuheesta, kun julkisuudessa on keskitytty vain suomalaisten syyllistämiseen.

Huhtasaaren puheet käsitettiin kautta linjan joko tarkoitushakuisesti tahallaan tai sitten silkkaa tyhmyyttään väärin. MTV:n Seitsemän uutisten toimittaja Antonia Berg unohti puolueettoman journalismin täysin, ja latasi raporttinsa yhteydessä tylyjä kommentteja Huhtasaaresta.

Yle julkaisi aiheeseen liittyen useampiakin, Huhtasaarta aiheettomasti leimaavia juttuja. Esimerkiksi toimittaja Hilkka Säävälä vääristeli ala-arvoisessa jutussaan, että Huhtasaaren mielestä vain suomalaisia ja länsimaisia arvoja kohtaan suunnattu puhe olisi vihapuhetta. Eihän Laura mitään sellaista sanonut. Tämän saman virheellisen tulkinnan teki moni muukin.

Yleisesti mediassa väitettiin Huhtasaaren pitäneen islaminvastaisen puheenvuoron, vaikka kyse oli nimenomaan ääri-islamilaisen terrorismin vastustamisesta. Ilmeisesti se on Suomen poliitikkojen ja median mielestä paha juttu. Järjetöntä, jälleen kerran.

Some kohisee

Myös vähäpätöisemmät tahot yrittivät ratsastaa Huhtasaaren puheenvuorolla. Esimerkiksi vihervasemmistobloggari Jori Eskolin kirjoitti hänenkin mittapuullaan varsinaisen pohjanoteerauksen. Kirjoitustaan Facebookissa mainostaessaan Huhtasaaren puheen väärin ymmärtänyt Eskolin ei säästellyt sanojaan. Eskolin luonnehti Huhtasaarta toistuvasti ja suorasanaisesti rasistiksi.

Pari päivää myöhemmin itsekin poliittista uraa vihreiden riveissä virittelevä Eskolin jatkoi saman nauhan pyörittämistä julkaisemalla uuden, täysin Huhtasaaren pilkkaamisen keskittyvän kirjoituksen. Tällä kertaa hän haukkuu Huhtasaarta rasistin lisäksi myös jihadistin morsiameksi. Eskolin myös väittää kirkkain silmin, että Huhtasaari on ISISillä töissä. Lisäksi hän lietsoo lukijoitaankin haukkumaan Huhtasaarta rasistiksi ja jihadistin morsiameksi. Aika kovaa puhetta tulevasta tasavallan presidentistä. Suoranaista kiihottamista kansalaista vastaan.

Eikö ole jotenkin nurinkurista, että vihapuheesta huolissaan oleva henkilö samalla itse harjoittaa pahimmanlaatuista vihapuhetta? Toivottavasti Eskolin joutuu asiattomista ja törkeistä sanoistaan vastuuseen, sillä on Suomessa ennenkin jaettu tuomioita rasistiksi haukkumisesta. Kuvakaappaus Eskolinin uusimmasta kirjoituksesta tässä:

Luonnollisesti kuvioon kuuluu, että omassa harhaisessa kuplassaan elävä vihervasemmisto ei siedä minkäänlaista kritiikkiä tai eriäviä mielipiteitä. Tämä kirjoitus, jota juuri nyt luet, linkattiin Jori Eskolinin poliitikko-sivulle. Se hävisi sieltä muutamassa sekunnissa, ja kirjoituksen jakajalle tuli esto kyseiselle sivulle. Jossain naurettavan ja säälittävän välimaastossa olevaa toimintaa.

Kuten arvata saattaa, Huhtasaaren puhe poiki vasemmistolaiseen tapaan myös kaikki hyvän maun rajat alittavia kommentteja. Tässä erään Huhtasaaren puheista suivaantuneen kansalaisen kannanotto asiaan.

On kertakaikkiaan pöyristyttävää, että jopa Turun verisen iskun jälkeen iso osa kansasta on huolissaan vain rasismista ja vihapuheesta, ja kuinka omasta ja läheistensä turvallisuudesta huolissaan olevat tahot leimataan rasisteiksi ja naulitaan julkisesti ristille. Vaikka me suomalaisetkin olemme jo ehtineet saada oman osamme ääri-islamilaisesta terrorista, ei siitä silti saisi puhua eikä sitä myöskään saisi vastustaa. Sanotaan se vielä kolmannen kerran: Järjetöntä.

Kukaan poliitikko tai median edustaja ei myöskään ole huolissaan siitä, mitä jyväskyläläisessä vastaanottokeskuksessa tapahtui maanantaina. Satapäinen turvapaikanhakijajoukko mellakoi tuntikausia ja motitti poliisipartion, joka joutui perääntymään ja hälyttämään apuvoimia paikalle. Eikö tuollainen järjestäytyneisyys, joukkovoima, virkavallan vastustaminen ja varsinkin laista ja järjestyksestä piittaamattomuus olisi todellinen huolenaihe? Edes virkavallan edustajaa eli poliisia ei kunnioiteta lainkaan. Se voi poikia vielä jotain paljon vakavampaa tulevaisuudessa. Samaan tapaan olankohautuksella ohitettiin myös samana päivänä tapahtuneet Alahärmän koulussa tapahtuneet turvapaikanhakijoiden tekemät pahoinpitelyt.

Suomen poliittinen ja julkinen keskusteluilmapiiri on pahasti nyrjähtänyt. Poliittisen korrektiuden nimissä asioista ei saa puhua niiden oikeilla nimillä, ettei vaan kukaan ulkomaista alkuperää tai toista uskontoa edustava pahoita mieltään. Kotimaisia suorapuheisia ihmisiä sen sijaan saa haukkua ja lyödä kuin vierasta sikaa. Ilmeisesti se ei sitten ole sitä paljon puhuttua vihapuhetta. Onhan vasemmistolainen väkivaltakin perinteisesti parempaa, miksei siis vihapuhekin.

Katso myös:

http://www.nykysuomi.com/index.php/2017/09/06/nakokulma-valtamedian-alennustila/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/