Näkökulma: Suomen ei olisi pitänyt onnistua siinä: Helsingin ilmapuolustus 1944

Julkaistu 6.8.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia

Keskustelua Suomen puolustamisesta mahdollista vihollista vastaan leimaa usein kaksi doktriinia: "Suomea ei tarvitse puolustaa, -ei tänne kukaan tule!" Toinen mokoma: "Suomea on mahdoton puolustaa." Molemmat näkemykset edistävät antautumis-mielialaa. Historian opetukset eivät niitä tue. Katsotaankin:

Helmikuussa 1944 Venäjän sodan johto, diktaattori Josef Vissarionovits Stalin, katsoi hetken otolliseksi pakottaa Suomi polvilleen. Juuri oli saatu Franklin D. Rooseveltin lahjana uusia Boston-pommikoneita, -Alaskan kautta Venäjän kentille lennettyinä. Niiden suorituskyky oli venäläisiä kotitekoisia korkeampi, ja niillä aiottiin nyt muuttaa Suomen pääkaupunki soraläjäksi.


Kapteeni Aake Pesonen, tuolloin Helsingin ilmapuolustuksessa, määrättiin saman vuoden syksyllä -välirauhan solmimisen jälkeen- isännöimään erästä "liittoutuneiden valvontakomission" venäläistä upseeria, kun komission henkilökunta saapui Malmin lentokentän kautta Helsinkiin. Kun venäläisen aselaji oli ilmavoimat, hänelle annettiin suomalaiseksi yhteysupseeriksi melkein saman alan mies: It-upseeri.

Pesosen kyyditessä vierasta Malmilta Hotelli Torniin, jonka venäläiset muuten jättivät sikamaiseen kuntoon lähtiessään myöhemmin, tämä ihmetteli jo auton kääntyessä kohti stadin keskustaa: "Niin mihin te olette meidät majoittaneet?" "Helsingin parhaaseen hotelliin, -se on hyvällä paikalla keskustassa", oli Pesonen vastannut. Jo tämä sai vieraan katsomaan vähän pitkään.

Venäläisillä oli nimittäin tieto, ettei Helsingissä ole jäljellä parhaita hotelleja, jos hotelleja lainkaan. Keskustelu jatkui muista aiheista. Neuvostotiedustelulla oli ollut pommitusten ajan Helsingissä radisti, jolta oli saatu ajantasaista tietoa Helsingin tuhoutumisesta kolmessa ilmahyökkäyksessä. Niinpä auton käännyttyä Mannerheimintielle venäläisen ihmetys kasvoi: Ei soraläjiä, vain ehjiä taloja. Aivan muuta oli raportoitu.

Puna-armeija oli pudottanut Helsingin lähelle desantin, suomea puhuvan nuorenmiehen Petroskoista. Hänen oikeaa nimeään ei mainita kirjallisuudessa, jos yleensä missään. Olkoon hän meille "Antrei". Antrei oli pian jäänyt kiinni, ja suomalaisten kuulusteltavaksi. Hän ymmärsi pian, ettei hänen ja "Isä Aurinkoisen" edut olleet yhtenevät kaikissa tilanteissa, -ja nyt oli sellainen.

Antrei jatkoi raporttien välittämistä radiollaan Moskovaan Vanhankaupunginlahden Kuusiluodosta, jossa sijaitsi Suomen eräs salainen tukikohta. Saaren pohjoispuolella ei ollut silloin vielä kommunistien kesäreviiriä. Nyt raportit eivät tulleetkaan olemattomalta vakoiluverkolta, vaan Suomen vastavakoilulta. Helmikuussa 1944 Moskova käski Antreita raportoimaan tarkasti Helsingin tuhot pommi-iskuissa. -Ja Antrei teki työtä käskettyä. Sodan jälkeen Antrei, joka oli ilmeisesti kirjattu johonkin paperiin "sai surmansa pidätettäessä" -maininnalla, sai aidot suomalaiset henkilöpaperit ja matkalipun kauas kauas.

Pihkovasta toimivaa Venäjän kaukopommitus-yksikköä harhautettiin polttamalla isoja nuotioita Vuosaaressa ja silloisessa Sipoossa. Kun pommikoneet tulivat useana aaltona, oli helpointa tähdätä sinne missä edellisten pommittajien aiheuttamat tulipalot osoittivat kaupungin sijainnin. Antrei kertoi radiollaan täydellisestä tuhosta Helsingin keskustassa, yms. -mitä vastaanottaja halusi kuulla.

Venäläinen ja Pesonen siis ajelivat pitkin siistiä ja ehjää Mannerheimintietä, jonka arkkitehtooninen ilme koki takaiskuja vasta 1960-luvun saneeraajien käsissä. Myöhemmin venäläinen sanoi Pesoselle eräillä istujaisilla: "He lensivät ilman kontrollia." Tällä hän viittasi kaukopommitusvoimien nuoriin lentäjiin.


Kapteeni Pesonen  ja eversti Pekka Jokipaltio eivät ehkä olleet kuulleet klassisen kiinalaisen strategin Sun Tsun ajatuksesta: "Sodankäynnin tarkoitus on vihollisen taivuttaminen nuodattamaan meidän tahtoamme." Tämä riittää ja muu on tarpeetonta, opettaa strategi. Helsingin ylle odotettiin niin suurta määrää it-maaleja, ettei käytössäolevan tykistön kapasiteetti mitenkään riittänyt. Oli siis priorisoitava.

Helsingin ilmapuolustus perustui #sulkuihin. Sulku on ennalta laskettu piste, johon it-tykit ampuivat käskyn mukaan, tietämättä onko vihollinen siellä vai ei. Pääpaloaseman alla yhä olevassa kalliosuojassa oli suuri pahvitaulu, johon oli piirretty ympyröitä ja sektoreita, -ja merkitty nimetyt sulut koodisanoilla.

Jokaisella tykkipatterilla oli vahakantiset vihot, joissa sulkujen koodit ja valmiiksilasketut koro- ja sivu-suuntaukset jokaiselle tykille. Kun puhelimesta kuultiin sulun nimi, oikeat lukemat olivat heti tykeillä, ja show saattoi alkaa. Sota ei ole testosterooni-uhoa vaan täsmällistä toimintaa.

Jotta it-tykistön nyrkki voisi iskeä murskaavalla voimallaan, tarvittiin vielä tietoa. Sen hankkivat kuuntelu- ja tähystysasemissa palelevat ilmavalvojat, joista useat olivat lottia. Heillä oli kiinteästi asetettu suuntalevy, puhelin, -ja silmät ja korvat. Näin se kävi:

  • "Moottorien ääntä suunnassa .../... ."
  • "Vesipatsaita Länsi-Tontun pohjoispuolella."

Ensimäinen viesti kertoi kuulohavainnosta pommikonelaivueesta. Useasta pisteestä saatuna nämä tiedot antoivat vihollisen sijainnin: Em. suuren  pahvitaulun luona alkoi tapahtumaan. Havainnot antaneista pisteistä vedettiin viivottimella viivaa annettuihin suuntiin, ja niiden leikkauspisteeseen löytiin nuppineula. Seuraavilla koordinaateilla uusi, ja punainen villalanka neulasta toiseen siirsi vihollis-lentueen reitin pahvitaululle.

Toinen viesti toi sakset pahvitaululle: Punainen lanka napsaistiin poikki sen lentueen kuvaajalta, joka oli ylittämässä raportoitua pistettä. Tämä tarkoitti, että ko. koneet olivat pudottaneet pomminsa mereen ennen kaupunkia. Nyt ne saivat lentää rauhassa, ja niiden reittiä kuvasi Jokipaltion ideoimalla pahvitaululla vihreä lanka. Yksikään tykinputki ei suuntautunut niitä kohti.


Jokipaltion toinen idea oli lisätä kranaatteihin fosforia, vaikuttavan  räjähteen kustannuksella. Näin taivaalle ammutut kranaatit näyttivät vihollislentäjistä räjähtävän lähempänä, kuin ne olivatkaan. Tämä aiheutti kokemattomissa pikakoulutetuissa -ja hyvin nuorissa- venäläispojissa ja -tytöissä helposti hätäännystä. Siitä saattoi seurata pommilastin tyhjentäminen siinä paikassa, ja kääntyminen pois kaupungin yltä.

Kuuntelu- ja tähystysasemilta tulleiden raporttien avulla ilmapuolustuksen esikunta tunnisti vaarattomat ja vaaralliset laivueet, -ja antoi edellisten ylittää kaupungin. Jälkimmäisiä vastaan käytettiin sitten ne resurssit jotka näin säästyivät: Heidät ammuttiin armotta alas.

Kun venäläislentäjät oppivat kupletin juonen, riitti usein pari laukausta tulijoiden eteen, ja vaarallinen lasti koitui kalojen vahingoksi Helsingin edustan vesissä. "Lensivät ilman kontrollia" tarkoitti ettei pommareiden mukana ollut poliittisia upseereja l. komissaareja katsomassa mitä nuoret lentäjät tekivät Helsingin päällä. Toki komissaarit olivat fanaattisia bolshevikkeja, mutta eivät niin fanaattisia että olisivat ehdoin tahdoin lähteneet öiselle taivaalle tsuhnien tapettaviksi. Siihen tarkoitukseen oli Komsomol-nuoria.

Että koko stadin ilmatorjunta käytettiin sulkujen ampumiseen, oli pienillä resursseilla toimivan ilmapuolustuksen päätös. -ja järkevämpi ratkaisu kuin vihollisten etsiminen taivaalta ja tuhoaminen yksittäin. Vastavanlaisen ratkaisun olivat 30-luvulla tehneet Magnusson ja Florens ilmavoimien lentäjiä koulutettaessa: Kun viisaan eduskunnan antamat varat lentotunteihin eivät riittäneet muissa maissa käytettyjen koulutusohjelmien läpiviemiseen, opetettiin lentäjille vain yksi temppu, mutta se opetettiin hyvin. -Ja sillä pärjättiinkin.

Helsinki jäi ehjäksi, Suomi jäi itsenäiseksi. Useimmat hyvin asioihin perehtyneet ennustajat olivat veikanneet muuta. Edellä kerrottu on historiaa, ja historia on tapahtuneita tosiasioita. Spekulaatiot, ettei Suomea voi/kannata puolustaa, olivat tuttua höpinää jo ennen viime sotia. Että ne jäivät höpinäksi, sen voi jokainen varmistaa itse vaikka kävelemällä Helsingin Mannerheimintiellä.


Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/