Näkökulma: Sukupuolineutraalit liikennemerkit turhia – Tässä oikeasti tarpeelliset uudistukset, joita ei tehdä

Päivitetty 21.10.2017, Julkaistu 20.10.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

Uutisoimme pari päivää sitten, kuinka Suomen liikennemerkit tullaan muuttamaan sukupuolineutraaleiksi. Koko projekti tuntuu olevan pienen sisäpiirin puuhastelua, sillä niin yksimielisen tyrmäyksen hanke on kansalta saanut.

Uutisointia seuranneissa some-keskusteluissa on putkahdellut esiin monenlaisia pointteja. "Nyt tämä punavihersokea hapatus leviää jo liikennemerkkeihinkin! Toivottavasti feministit ovat nyt tyytyväisiä, kun tulevissa merkeissä kaikki hahmot näyttävät miespuolisilta. 🙂 Ja kirsikkana kakun päällä nastarengaskielto kaupunkien keskustoihin. Muutan Uzbekistaniin.", kommentoi eräs.

Jonkun toisen mielestä taas merkkiuudistuksen jälkeen ei mene aikaakaan, kun uudetkin merkit joudutaan uusimaan, koska ne havaitaan rasistisiksi. Kaikki niissä esiintyvät ihmishahmot ovat nimittäin valkoisia.

Uusien merkkien hahmojen päät ja raajat ovat irti kehosta. Tämä kirvoittikin eräältä vääräleualta kommentin, että valkoisen rasistisen hahmon kaula on jo valmiiksi katkaistu.

Eräs Facebook-käyttäjä muistuttaa, että toivottavasti myös Kuoppia tiellä -liikennemerkki uudistuu, sillä nyt se muistuttaa erehdyttävästi naisen rintoja tai varoittaa tielle pudonneista rintaliiveistä.

On vielä epäselvää, tullaanko merkit uusimaan uudenlaisiksi pikkuhiljaa normaalin merkkien uusimisen yhteydessä. Tässä tapauksessa asiasta ei juurikaan koidu lisäkustannuksia.

Jos kaikki uuden ulkoasun saaneet merkit uusitaan kerralla, voi vain miettiä kuinka kalliiksi veronmaksajille tuo merkkien sukupuolineutralisointi tulee maksamaan. Täysin turhaa rahanmenoa, sillä merkkien informaatioarvo ei parane nykyisestä yhtään.

Jos joku nykyisen muodin mukaisesti yliherkkä kaikesta mielensä pahoittava telaketjufeministi on pahoittanut mielensä noiden merkkien hahmoista, niin sen takia tehdään kallis uudistus. Kysyä sopii, että mikä vika oli vanhoissa merkeissä, ja miksi sukupuolet tulisi hävittää kaikkialta.

Tässä oikeasti tarpeelliset uudistukset

Kokonaan uutena merkkinä Suomeen tulee nastarenkaidenkieltomerkki, jolla kaupungit voivat keskustan tietyiltä katuosuuksilta kieltää nastarenkailla ajamisen. Kun tällainen mahdollisuus suodaan ja sitä varten suunnitellaan oikein oma liikennemerkkikin, niin monen suomalaisen kaupungin vihertävät kaupunginvaltuustot eivät taatusti jätä tilaisuutta käyttämättä. He kun vihaavat yksityisautoilua ja suosivat polkupyöräilyä, kävelyä ja monessa paikassa olematonta joukkoliikennettä.

Asioista päättävät viskaalit eivät vieläkään osanneet keksiä tasa-arvoisesta risteyksestä varoittavaa liikennemerkkiä. Kun on jo olemassa kärkikolmio, joka varoittaa sinua siitä, että sinulla on velvollisuus väistää risteyksessä sekä oikealta että vasemmalta tulijoita, niin miksi ei ole merkkiä, joka informoi sinua siitä, että sinulla on seuraavassa risteyksessä velvollisuus väistää oikealta tulevia?

On jo olemassa liikennemerkki numero 161, mutta se varoittaa yleisesti ottaen kaikista risteyksistä. Se ei sisällä informaatiota tulevan risteyksen väistämisvelvollisuuksista. Sitä voisi periaatteessa käyttää ennakkovaroituksena tasa-arvoisesta risteyksestä, mutta eipä sitä juurikaan siinä tarkoituksessa käytetä. Muutenkin tuota merkkiä näkee todella harvoin.

Jos autoilet vieraalla paikkakunnalla, et todellakaan tiedä, mitkä risteykset ovat tasa-arvoisia ja mitkä eivät. Varsinkin kun niiden sijoittelussa ei monestikaan ole mitään logiikkaa. Paikalliset toki muistavat ne jo ulkoa, mutta monet heistäkin ajavat suoraa "pääväylää" siihen malliin, kun sivupistoilta tulevilla olisi väistämisvelvollisuus, vaikka risteykset olisivatkin tasa-arvoisia.

Vuositasolla säästyisimme varmasti monelta risteyskolarilta, jos käyttöön otettaisiin tasa-arvoisen risteyksen merkki. Siis merkki, joka varoittaa yksiselitteisesti nimenomaan ja pelkästään tasa-arvoisesta risteyksestä, ja joka laitettaisiin ennen jokaista risteystä, jossa autoilija joutuu väistämään oikealta tulevaa.

Yksinkertainen uudistus, joka helpottaa ja sujuvoittaa liikennettä, kun ei tarvitse hiljentää ja kytätä, onko oikealta tulevalla kolmio vai ei. Kun sitä kolmiota ei kovin hyvin erota, koska se on takapuolelta harmaa, ja koska siitä oikealta tulevien kolmiosta näkyy sinulle vain ohut sivu.

Toinen tervetullut uudistus liikennemerkeissä olisi se, että poistettaisiin turha Nopeusrajoitus päättyy -merkki. Merkki, jossa on vaalealla pohjalla entinen, päättyvä nopeusrajoitus, joka on vedetty yli.

On täysin turhaa informaatiota tietää, mikä on päättyvä nopeusrajoitus, kun pitäisi tietää, mikä on uusi voimaan astuva rajoitus. Mutta sitäpä ei kerrotakaan missään. Autoilijan pitäisi tietää, mikä rajoitus on ollut voimassa samalla tiellä joskus ennen taajamaa tai muutoin alennettua aluetta. Mutta jos olet kääntynyt jostain risteävältä tieltä, et voi sitä tietää, jos alue ei ole sinulle ennestään tuttu.

Tämä nopeusrajoituksen päättymisestä kertova merkki ei vaalean värityksensä puolesta edes erotu maastosta niin hyvin kuin huomiovärein varustetut oikeat nopeusrajoitusmerkit. Lisäksi se on usein sijoitettu väärälle puolelle tietä, joten ei ihme, jos se jää monelta huomaamatta. Sitten ajellaankin esimerkiksi 60 km/h jonkun köröttelijän takana, vaikka rajoitus olisi ollut 80 km/h tai 100 km/h jo pidemmän aikaa.

Ratkaisu tähän on yksinkertainen. Jokainen nopeusrajoitusalueesta päättyvä merkki poistetaan, ja ne korvataan merkillä, joka kertoo uuden, voimaan astuvan nopeusrajoityksen. Ei sen kummempaa.

Näihin oikeasti tarpeellisiin uudistuksiin ei kuitenkaan ole kellään tarmoa, kun pitää keskittyä siihen, ettei kellään kulttuurimarxistilla tule paha mieli.

Katso myös:

http://www.nykysuomi.com/index.php/2017/10/18/liikennemerkit-muuttuvat-sukupuolineutraaleiksi-uutena-nastarenkaiden-kieltomerkki/

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/