https://nykysuomi.com/nakokulma-rauhaa-lahi-itaan-ei-tule-ellei-naisten-asema-muutu/

Näkökulma

Näkökulma: Rauhaa Lähi-Itään ei tule ellei naisten asema muutu

Julkaistu 17.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Naisten aseman kurjuus Lähi-Idässä on tullut hyvin tietoon Euroopassa meneillään olevan pakolaiskriisin kautta, kun tietoja ja havaintoja sikäläisestä tapakulttuurista on entistä paremmin saatavissa. Näitä epäkohtia vastaan toimivia järjestöjä on kuitenkin paikan päällä, vaikka ne saavat hyvin vähän huomiota kansainvälisessä mediassa.

Ei ole yllättävää, että modernin elämäntavan ja yleisinhimillisten arvojen tuomiseksi islamilaiseen ympäristöön toimivat koulutetuimmat naiset. Juuri muita ei kiinnosta, -tai muilla ei ole siihen riittävää itsevarmuuta ja mahdollisuuksia.

Egyptissä naisjuristit ovat yhteiskunnan hyvinvoivaa kerrosta, ja kaukana takapajuisista kaupunginosista ja kylistä, joissa lähes keskiaikainen arvomaailma rehottaa. Heidän keskuudestaan on kuitenkin löytynyt naisia, jotka käyttävät etuoikeutettua asemaansa kanssasisartensa hyväksi. Association of the Egyptian Female Lawyers oli ensimmäisiä naisten asemaa julkiseen keskusteluun tuovia järjestöjä. AEFL:n grafiikkaa:

AEFL kiinnittää huomiota useaan epäkohtaan:

Lapsi-avioliitot ovat yleinen tapa, ja uskonnolliset auktoriteetit tukevat sitä.
Tyttöjen sukupuolinen silvonta on tavanomaista maaseudulla ja kouluttamattoman väestön keskuudessa.
"Trafficking" l. naisten/tyttöjen kuljettaminen ulkomaille ns. seksityöhön koskee myös Egyptiä.
Kunniamurhat ovat yhä olemassaoleva ongelma, eikä vanhoillinen tapakulttuuri tuomitse tekijöitä.
Perheväkivalta ja seksuaalinen väkivalta jäävät yhä neljän seinän sisälle, tai niistä vaietaan julkisen häpäisyn pelosta.

Naisten aseman puolesta toimineita ei ole juurikaan tullut Eurooppaan viimevuosien massiivisen pakolais-aallon mukana.

Association of the Egyptian Female Lawyers

"Arabikevät", johon maailmalla kiinnitettiin aluksi paljon toiveita epädemokraattisten hallitusten vaihtuessa tavalla tai toisella kansan valitsemiin, tuotti naisten aseman suhteen suuren pettymyksen. Naiset olivat hetken mukana mielenosoituksissa diktaattorin tapaan toiminutta presidentti Hosni Mubarakia vastaan, mutta hyvin nopeasti joukkokoukset muuttuivat miehisen uhon ilmauksiksi, joissa naisille "näytettiin paikka" seksuaalisella ahdistelulla.

"Demokratia" toi Egyptille v.2012 islamistipresidentin, Muhammed Mursin, jonka islamisointi-politiikkaa vastaan osoitettiin pian mieltä myös Tukholmassa, jossa Aliaa Magda Elmahdy, egyptiläinen feministi, osoitti mieltään joulukuussa 2012.

Aliaa Magda Elmahdy oli joutunut poistumaan kotimaastaan Egyptistä jouduttuaan pidätysten ja väkivallan kohteeksi. Useimmat egyptiläiset naisasia-naiset toimivat Elmahya maltillisemmilla tavoilla.

Sikäli kun Mursin ja Muslimiveljeskunnan pääsy valtaan vaalien kautta kesäkuussa 2012 oli lainkaan edistänyt demokratiaa, Egyptin armeija joutui puhaltamaan pelin poikki, ja lopettamaan "arabikevään" 03.07.2013, ja syrjäyttämään presidentin sotilasvallankaappauksella. "Arabikeväästä" riemuinnut maailman media ei juurikaan protestoinut, -olivat hiljaa aiemmasta intoilustaan.

Arabimaiden ongelmat eivät sitten olleetkaan niin yksikertaisia, että kunhan päästetään vaaleilla valittu hallitus valtaan, niin tilanteet rauhoittuvat? Valtiollisia rakenteita näyttääkin olevan suhteellisen helppoa säätää, mutta säädöt ja *demokratian maahantuonti* t. ulkomaisten esikuvien soveltaminen oloihin joita ei ole ymmärretty, epäonnistuvat, jos ei puututa kulttuurisiin rakenteisiin. Ja sitähän ei voi tehdä ulkoapäin tuputtamalla.

Elmahdy, AEFL etc. tekevät työtä ihmisten mielien muuttamiseksi, minkä työn osoite on oikea: Takapajuisuus on ensin poistettava ihmisten mielistä, ennenkuin se poistuu yhteiskunnan t. valtion rakenteista. Seuraava video Kairon Tahrir-aukiolta on hyvä indikaattori sille, voivatko kuvassa näkyvät -vapautta vaativat- mielenosoittajat olla todella vapaita päästyään valtaan: Heidän takapajuinen mielensä on se heitä alistava diktaattori, ei Hosni Mubarak jota vastustamaan he olivat kokoontuneet.

Keskiaikaisen tapakulttuurin rujouttamat mielet ovat tehokkain vapautumisen este, -kuten Egyptin tapaukset osoittivatkin. Videolla CBS:n toimittaja Lara Logan joutuu helmikuussa 2011 #taharruksen kohteeksi tehdessään (myönteistä) reportaasia diktatuuria vastustavista kairolaisista.

https://www.youtube.com/watch?v=ENv4Q91Vjz0

Lukuisat egyptiläiset naiset kokivat "vapautta" vaativien mies-mielenosoittajien käsissä saman kuin Lara Logan, mutta tarvittiin länsimainen toimittaja tuomaan ilmiön mediaan, ja antamaan uhreille kasvot. Voimmekin kysyä, tekikö sivistynyt maailma virheen luullessaan että kiistatta diktatoorisia otteita käyttäneiden Hosni Mubarakin, Saddam Husseinin ja Muammar Gaddafin jälkeen tulee #demokratia pelkästään sillä, että ihmiset saavat äänestää?

Jostain syystä #itämainendespotia on yhtä vanha käsite, kuin #itämaat. Löytyykö selitys asiaan Lara Logania kähmivien miesten tyhjän katseen takaa?

Toinen mahdollinen erehdyksemme on usko, että Lähi-Idästä, jonka olot olivat tuttuja Aliaa Elmahdylle ja tulivat tutuiksi Lara Loganille, mm. Saksaan, Ruotsiin ja Suomeen tulleet nuoretmiehet, jotka pakenevat kotimaidensa sekavia oloja, jättävät ne olot ja sen asennemaailman joka on ne olot aiheuttanut, taakseen tullessaan sivistyneeseen maahan. Seuraavaksi katsomme videon Ruotsista:

https://www.youtube.com/watch?v=PrkI_GPUx6k

Ruotsi, -ja länsimaat ylipäätään- näyttävät tehneen jo toisen erehdyksen arvioidessaan Lähi-Idän tapakulttuurin voimaa:

Kuviteltiin että äänestyksiin perustuva demokratia lopettaa autoritäärisen vallankäytön ja ihmisoikeuksien loukkaukset Lähi-Idässä yms: Ei lopettanut.
Kuviteltiin, että em. oloissa eläneet ihmiset muuttuvat meidän kaltaisiksemme joko heti tai 1-2:n sukupolven kuluessa Eurooppaan muutettuaan. Eivät muuttuneet.

Edellä esitetty uutiskatsaus Ruotsista ei herätä toivoa, joten otamme jotain muuta Ruotsi-uutista. Useimmilta jäi huomaamatta, että #feministit Ruotsissa vastustivat #islamismia. Kyllä, se on mahdollista ja jo tapahtunutkin: Egyptin islamistipresidentin Mohammed Mursin valmistellessa sharian julistamista Egyptiin, ryhmä feministejä toteutti protestin Tukholmassa, jo v.2012, -Egyptin lähetystörakennuksen edustalla. Asialla oli meille jo tuttu Aliaa Magda Elmahdy.

Länsimaista feminismiä on kritisoitu yläluokkaisuudesta ja eurooppakeskeisyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että feministit näkevät -kritiikin mukaan- asiat vain koulutetun länsimaisen naisen näkökulmasta. Heidän elinympäristössään #patriarkaalisuutta edustavat akateemisten länsimaisten miesten puoliksi alitajuiset asenteet, ja virkanaisten urakehitystä todellisuudessa tai kuvitelmissa rajoittava "lasikatto".

Nyt olemme tulleet tilanteeseen, jossa kehitysmaiden hardcore-patriarkaalisuus on rantautunut Suomeen ja Eurooppaan, -ja aiheuttaa kärsimyksiä sekä maahanmuuttajanaisille että kantaväestölle. Olisiko tarpeen päivittää feminismi? Siten sana sai jonkin sisällönkin.

https://nykysuomi.com/janne-rysky-riihelainen-menetti-kaikki-tyot-uskottavuus-propagandistina-meni/

Näkökulma

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-riihelaiset-ja-muut-maalittajat-ovat-joko-ex-narkkareita-tai-sarjaepaonnistujia/

Näkökulma

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

https://nykysuomi.com/kirja-arvostelu-jessikka-aro-putinin-usa/

Näkökulma

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

https://nykysuomi.com/maalittaminen-ja-vaaran-tiedon-agitaattorit-uhkaavat-ihmisten-turvallisuutta/

Näkökulma

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/