Näkökulma: Päätoimittajien koominen kannanotto – Olisiko totuus mitään?

Päivitetty 14.4.2018, Julkaistu 14.4.2018 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia
Suomalaisten medioiden päätoimittajat esittivät viime tiistaina kannanoton, jota lukiessa ei tahattomilta naurunpyrskähdyksiltä voinut välttyä. Kirjoituksesta tuli mieleen Pohjois-Korea, jossa kansalle syötetään virheellistä ja valheellista maailmankuvaa, ja toisinajattelijoista hankkiudutaan eroon.

Päätoimittajien yhdistyksen kannanotto on otsikoitu "Julkisuudessa työtään tekevien vainoamiseen pitää voida puuttua". Kirjoituksessa uhriudutaankin sitten oikein kunnolla. Ja halutaan tuomiolle kansa, joka haluaa kuulla totuuden eikä niele aivopesua.

Kannanoton ensimmäinen allekirjoittaja on päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtaja Arno Ahosniemi, joka talvella suorassa tv-lähetyksessä leimasi Nykysuomen oikein erikseen nimeltä mainiten valemediaksi. Heitimme tuolloin Ahosniemelle haasteen, että osoittaisi edes yhden Nykysuomen uutisen, joka on valetta. Ei ole Ahosniemi kyennyt tällaista osoittamaan, eikä kukaan muukaan, esimerkiksi Nykysuomea "mukamasuutissivustoksi" samoihin aikoihin nimitellyt Markkinointi&Mainonta-julkaisun Ilkka Jauhiainen.

Toimittajien saaman negatiivisen palautteen kerrotaan olevan masinoitua ja järjestelmällistä. En sen tarkemmin tiedä, millaista palautetta toimittajat ovat saaneet, mutta kaikesta päätellen niiden pointti on mennyt (pää)toimittajilta täysin ohi. He ovat näköjään niin itseriittoisia, että eivät ollenkaan pidä mahdollisena sitä, että kenties palaute voisi sittenkin olla täysin aiheellista ja omalla toiminnalla ansaittua.

Ylilyöntejä on varmasti palautteiden joukossa, ja monet kiukunpuuskassa tehdyt palautteet olisi varmasti voinut lähettäjä muotoilla toisinkin. Jos joukossa on ollut varsinaista uhkailua, kuten päätoimittajat väittävät, on se luonnollisesti tuomittavaa. Aavistelen kuitenkin, että sanoista tekoihin on pitkä matka, eikä toimittajien turvallisuus ole oikeasti uhattuna. Suomalaiselle luonteelle ei ole ominaista tehdä väkivaltaa lehtikirjoitusten perusteella, vaikka muualla maailmassa sellaista onkin tapahtunut.

Jos mediat ovat jo vuosikausia suoltaneet puolueellisia ja suorastaan valheellisia uutisia, ei ole ihme, että kansalaisilla menee kuppi nurin. Kun tarpeeksi monella alkaa keittää tarpeeksi paljon, he lähettävät roskajutun kirjoittajalle palautetta. Ei siinä tarvita mitään keskusjohtoista masinointia.

Jos päätoimittajat ovat niin varmoja, että toimittajien saama palauteryöppy on masinoitua, luulisi, että he osaisivat samaan hengenvetoon myös kertoa, että missä ja kenen toimesta masinointia harjoitetaan. Minä en ole moista masinointia havainnut kuin vihervasemmistolaisten tekemänä, viimeisimpänä vihakampanjana Ravintola Kaisaniemeen kohdistunut vaino.

Ihmiset haluavat totuudenmukaista ja objektiivista uutisointia. Juuri siksi eniten negatiivisia palautteita ovat saaneet ne toimittajat, jotka ovat kirjoittaneet eniten vääristeltyjä ja totuudenvastaisia juttuja, useimmiten oman henkilökohtaisen aatteensa mukaisesti.

Jos toimittaja esimerkiksi otsikoi kissankokoisilla kirjaimilla maan suurimpiin kuuluvan maakuntalehden etusivulla, että turvapaikanhakijat auttoivat terrori-iskun uhreja, niin olisi varmaan hyvä esittää aiheesta muitakin todisteita kuin kuva, jossa turvapaikanhakija seisoo vieressä, kun ihan muut henkilöt ovat kumartuneina auttamaan uhreja.

Koska monikulttuurinen unelma koki Turussa kolauksen, piti turvapaikanhakijoista leipoa väkisin sankareita, jotta omaan kuplaan ei tulisi säröä.

Onko myöskään ihme, että kansa suivaantuu, jos se saa palkituilta toimittajilta luettavakseen juttuja, joissa terroristia sympataan ja käytännössä vieritetään vastuu iskusta suomalaisten niskaan?

Lisäksi tämä samainen toimittaja itse omissa some-kirjoituksissaan nimeää kokonaisen eduskuntapuolueen rasistipuolueeksi, ja kertoo haastatteluissa joutuneensa muuttamaan some-vainon takia asuinkaupunkiaan. Voiko asuinpaikkaa vaihtamalla jotenkin tulla immuuniksi nettipalautteelle?

Totuus, anyone?

Sen sijaan, että mediat ottaisivat itseään niskasta kiinni, katsoisivat peiliin ja ryhdistäytyisivät rehellistä palautetta saatuaan, ne päinvastoin pitävät kansalaisilta saamiaan palautteita systemaattisena vainona, ja esittävät säännöllisesti näitä kannanottojaan totuudenmukaisen uutisoinnin puolesta.

Päätoimittajat kertovat kannanotossaan, että tämä "vainoaminen" on uhka sananvapaudelle. Minä taas olen sitä mieltä, että nämä päätoimittajat ja niiden edustamat mediat poliittisin ja vakaumuksellisin perustein uutisoivine toimittajineen ovat itse uhka sananvapaudelle.

Ensinnäkin he puolueellisella, sensuroidulla ja valikoidulla uutisoinnillaan ovat jo uhranneet totuuden oman aatteensa alttarille. Ja toisekseen vaatimalla lakimuutoksia, jotta toimittajille kielteistä palautetta antavat saataisiin rikosoikeudelliseen vastuuseen, he ihan itse tappavat loputkin sananvapaudesta. Toisin sanoen he itse harrastavat vainoa totuutta vastaan.

Lisäksi vainoaminen päätoimittajien mielestä uhkaa aiheuttaa itsesensuuria. Eiköhän sitä ole nähty jo tähänkin mennessä ihan riittävästi, hyvässä muistissa ovat Jääskeläisen toimet Ylen Sipilä-uutisoinnin yhteydessä.

Informaatiosodasta puhuvat päätoimittajat haluavat, että heidän julistamansa värittynyt maailmankuva hyväksytään ainoaksi oikeaksi totuudeksi, jota ei kenenkään sovi kyseenalaistaa. Oikean totuuden puhujat on jo nyt leimattu vihapuhujiksi, ja päätoimittajat näköjään haluavat heidät oikein telkien taakse. Eli toisin sanoen valtamedian vastustajat yritetään pelotella hiljaisiksi.

Esimerkiksi julkisessa ja näkyvässä asemassa toimivat poliitikot saavat ihan lain nojalla kestää normaalia kovempaa arvostelua toimistaan. Miksi tämä sama ei saisi koskea myös julkisessa asemassa olevia toimittajia? Päätoimittajat vaativat toimittajille koskemattomuutta, jotta ne saisivat rauhassa toimia kaiken arvostelun yläpuolella, ja uutisoida kansalle ihan mitä haluavat. Missä sananvastuu?

Toivon päätoimittajille jäitä hattuun. Kyse ei ole mistään systemaattisesta vainosta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei kansa pidä epärehellisyydestä. Jos kokeilisitte joskus uutisoida asioista viileän objektiivisesti, totuudenmukaisesti ja puolueettomasti, saattaisitte huomata, miten negatiivisten palautteiden määrä vähenee dramaattisesti, tai loppuu jopa kokonaan.

Olisiko se kokeilemisen arvoinen keino näiden kannanottojen ja lakimuutosten vaatimisten sijaan? Vai onko totuus mielestänne jo "so last season"?

Katso myös:

https://www.nykysuomi.com/2018/02/08/nakokulma-mika-on-oikeasti-valhe-ja-vihamediaa/

 

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/