Näkökulma: Monikultturistien argumentit ja niiden kumoaminen

Julkaistu 25.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 9 minuuttia

Kirjoitin jonkin aikaa sitten blogitekstin, jossa käsittelin monikulturistien käyttämiä argumentteja. Monikultturismilla tarkoitan monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelua, joka kuitenkin käytännössä tällä hetkellä tarkoittaa lähinnä halua sallia massamaahanmuutto kehitysmaista Eurooppaan.

Vaikka monikulttuurisuus sananmukaisesti voi tarkoittaa mitä tahansa kahden tai useamman kulttuurin yhdistelmää (vaikkapa suomalais-ruotsalaista avioliittoa) keskustelu kuitenkin kääntyy lähes aina islaminuskoon. Ainakin minulle sana ”monikulttuuri” tuo ensimmäiseksi mieleen islamin ja sen ongelmat ja näin ajattelee ilmeisesti moni muukin. Silti tai ehkä juuri siksi eräät ovat ottaneet islamin, tuon mahdollisimman suurta toiseutta edustavan kulttuurin, jonkinlaiseksi suvaitsevaisuuden ja monimuotoisuuden toteemiksi.

Seuraavaksi käyn läpi muutamia usein kuultuja puolusteluja ”monikulttuurille” ja erityisesti islamilaiselle pakolaisuudelle, sekä sitä kuinka näihin liittyviä ongelmia koetetaan selittää pois.

 

  1. ”Suomi on aina ollut monikulttuurinen (ja kuitenkaan enää ei eletä Impivaarassa)”

Kumpaakin väitettä kuulee suvaitsevaisilta monikulttuurisuuden puolustajilta, vaikka ne ovat keskenään ristiriidassa. Eli Suomessa on aina ollut monimuotoisuutta mutta kuitenkin olemme niin sisäsiittoisia, että uutta väestöä tarvitaan kiireesti lisää. Yhtä aikaa nämä väitteet eivät voi olla totta.                                                                                                           Lähimpänä totuutta on kaiketi se, että Suomessa on kyllä ollut useita heimoja ja murteita, ruotsinkielisiäkin ja saamelaisia tietysti. Suomeen on kyllä tultu useilta suunnilta, mutta ei siinä mittakaavassa kuin nyt. Onhan meillä ollut islaminuskoisia tataarejakin, mutta he ovat tulleet tänne 1800-luvulla, ennen hyvinvointivaltiota, eikä heitä koskaan ole ollut suurta määrää.                                                                                                                  Yhtä kaikki, etniset suomalaiset ovat muodostaan ehdottoman enemmistön Suomen asukkaista koko tunnetun historian ajan. Kun Suomesta rakennettiin nykyistä hyvinvoivaa ja itsenäistä valtiota, se tapahtui yhtenäisyyden ja ns. talvisodan hengen ansioita eikä minkään ”diversiteetin” voimalla.  Vaikka Suomessa on monenlaisia ihmisiä aina ollutkin, ei maamme ole koskaan ollut Yhdysvallat tai Brasilia, Nigerian tai Irakin etnisistä sekamelskoista puhumattakaan. Toivon todella ettei Suomi tule näiden maiden kaltainen koskaan olemaankaan.

 

  1. ”Karjalan evakot.”

Sodissa menetettyjen alueiden väestö oli pakko asuttaa muualle Suomeen. Tätä verrataan joskus nykyiseen siirtolaisuuteen, mutta vertaus ontuu aikakin parista syystä.                              Ensinnäkin karjalaiset olivat suomalaisia ja Suomen kansalaisia, jolloin oli selvää että heidän isänmaansa otti heistä vastuun etenkin kun he isänmaansa käymän sodan vuoksi olivat kotinsa joutuneet jättämään. Sen sijaan irakilaiset ja afgaanit eivät ole suomalaisia. Heillä ei ole tänne sen suurempaa oikeutta tulla kuin mihinkään muuhunkaan maahan. Lisäksi heidän kotimaidensa kriisit tai muut puutteet eivät millään tavoin ole Suomen syytä.                                                                                                                                   Toisekseen karjalaistenkin asuttamisessa oli varmasti ongelmansa, mutta heitä oli sentään tietty määrä. Kuka tahansa maailman ihminen ei voinut ryhtyä karjalaiseksi evakoksi, kuten nykyään pakolaiseksi tai siirtolaiseksi tullaan. Siinä missä siirtokarjalaisia oli 400 000, on nykyaikana potentiaalisia siirtolaisia miljardeja.

 

  1. ”Ei kaikki muslimit.”(tämä lause opetetaan kai jo päiväkodissa) ”Suurin osa muslimeista on tavallisia.”

Eivät tietenkään kaikki ole terroristeja. Eiväthän kaikki suomalaisetkaan sauno joka lauantai. Ei ole olemassa sata prosenttisia totuuksia, aina löytyy poikkeuksia, mutta joskus on tehtävä johtopäätöksiä asioiden suhteista, muuten maailmaa on vaikea hahmottaa.  Joissakin yhteisöissä tietyt tavat tai ominaisuudet ovat yleisempiä kuin muualla.

Joskus suvaitsevaisten kuulee puhuvan ns. ”tavallisista muslimeista.” Keitä he ovat? Länsimaistuneita muslimeja? Eli länsimaisuus on yhtä kuin tavallisuus. Aika eurosentrinen näkemys.

Länsimaistunut, tavallinen tai rauhanomainen, on varmasti ikävää leimautua väkivaltaisten uskonveljien vuoksi terroristiksi. Mutta kuka oikeasti määrittelee tavallisen ja kuka voi tutkia millaista uskonoppia kukin mielessään kannattaa? Ei kukaan.

Varmaa on kuitenkin se, että islamilainen terrori nousee islamilaisista yhteisöistä ja jos islamistiterroristeja halutaan jäljittää, on tarkkailtava kyseisiä yhteisöjä, niin harmillista kuin se joidenkin kannalta onkin. Ikävät tosiasiat täytyy myöntää, muuten niille ei voi tehdä mitään.

 

  1. ”Islam on rauhan uskonto. Terrorismi ei ole oikeaa islamia.”

Siitä mikä on aitoa islamia, kristinuskoa tai vaikkapa sosialismia, voidaan kiistellä loputtomasti. Koraanistakin varmasti löytyy rauhanomaisia opetuksia, mutta oleellisinta on se, mikä tapahtuu käytännössä.

Käytännössä tällä hetkellä maailmassa toimii useita julmia islamistijärjestöjä kuten ISIS, Al Qaida ja Boko Haram, joiden lisäksi on vielä monia ns. yksinäisiä susia. Näiden inspiraationa on Koraanin opetusten kirjaimellinen tulkinta.

Länsimaiset kristityt tai uskonnottomat eivät voi määritellä oikeaa islamia vaan sen tekevät muslimit omilla edesottamuksillaan.  Ainakin osa heistä kokee oikeudekseen levittää islamia väkivalloin ja huomattava osa hyväksyy teot hiljaa, eihän näitä tekoja muuten tapahtuisi.

On toki olemassa rauhallisia, suufilaisiksi kutsuttuja, suuntauksia, mutta ne ovat kuitenkin varsin pieniä ja muiden muslimien vainoamia ryhmiä. Ne eivät edusta valtavirtaa, valitettavasti.

Filosofoinnista ei ole apua jos fyysinen todellisuus ei sitä tue. Rauhanomaisista Koraanin kohdista ei ole iloa, jos väkivaltaiset tulkinnat ovat suositumpia.

 

  1. ”ISIS toivoo rajojen sulkemista.”

ISIS-terroristeilla ei ole mitään syytä haluta rajojen sulkemista, sillä heidän tavoitteensa on levittää jihadia mikä onnistuu avointen, ei suljettujen, rajojen ansiosta. Schengenistä ja avoimuudesta huolimatta ISIS nousi Syyriassa ja Boko Haram herättää kauhua Nigeriassa. Sinänsä meidän rajapolitiikkamme ei vaikuta sotiin Lähi-idässä tai Afrikassa, mutta avoimet rajat mahdollistavat sotien vaikutusten leviämisen tännekin.

Jos rajoilla tehtäisiin tarkastuksia eivätkä aivan kaikki saisi vapaasti kuljeskella, voisimme suhtautua myönteisemmin keskuudessamme eläviin siirtolaisiin. Tietäisisimmehän me silloin, että heidän joukostaan on rikolliset seulottu pois ja maahan päästetyt ovat niin sanotusti kunnollista väkeä. Mutta nyt kuka tahansa voi mennä minne tahansa vaikka olisi tehnyt mitä tahansa. Tällainen tietysti herättää pelkoa ja vihaakin kantaväestössä. Ja mitä enemmän kanta(eurooppalaiset) joutuvat pakolaisten mukana tulleita ongelmia sietämään, sitä skeptisemmin he alkavat suhtautua pakolaisiin ylipäänsä. Auttamishalu ja -kyky hupenevat nopeasti.

  1. ”Suurin osa terrorismin uhreista on muslimeja.”

Tämä on varmasti totta, onhan islamilaista väkivaltaa luonnollisesti eniten siellä missä on eniten muslimeja (Ja muslimien määrän kasvaessa Euroopassa lisääntyy islamilainen väkivalta täälläkin). Mutta ei kai se, että muslimit tappavat toisiaan kotimaissaan, ole mikään syy antaa heidän tulla tappamaan ihmisiä Eurooppaankin? Ajatus on vähän sama kuin jos valittaisit isännöitsijälle siitä kun naapuristasi leviää asuntoosi tupakan savua ja hän vain toteaisi, että sinun ei pidä siitä välittää, kyllähän tupakoivan naapurin omassa asunnossa varmasti haisee vielä pahemmalta.

Pitääkö naapurin aiheuttamia ongelmia sietää? Pitääkö niiden antaa levitä omaan elinpiiriin? Mielestäni ei pidä.

 

  1. ”Kristitytkin ovat harjoittaneet ristiretkiä ja uskonsotia. Euroopassa on ollut terroria ennenkin. Edelleen suurimman osan rikoksista tekee kantaväestö.”

Kristinuskollakin on tosiaan väkivaltainen menneisyys, mutta oleellista on se, että se tosiaan on menneisyyttä. Uskonsodista on 400 vuotta ja ristiretket käytiin melkein 1000 vuotta sitten. Samaan aikaan islamilainen maailma eli kukoistuskauttaan ja Bagdad oli sivistyksen keskus.

Nykyisin asiat ovat toisin!

Islamilainen maailma on valitettavasti menettänyt menneet hyvät asiansa, mutta onneksi me olemme päässeet vaikeista vaiheistamme yli ja toivottavasti uskonsotien kaltaiset ilmiöt eivät keskuuteemme palaakaan. Kuten olen aiemmassa tekstissäni todennut, eivät menneisyydessä tehdyt pahat tai typerät asiat ole syy sallia pahojen ja typerien asioiden jatkuminen tässä ajassa tai tulevaisuudessa. Sama pätee tietenkin myös kantaeurooppalaisten aiheuttamaan terrorismiin (IRA, Punainen armeijakunta). Ne ovat menneisyyttä! Sitä paitsi niiden luonne poikkesi täysin islamistisesta terrorista. Siinä missä esim. Punainen armeijakunta toimi pääasiassa Saksassa ja kohdisti iskunsa tiettyihin merkkihenkilöihin, pyrkivät islamistit tekemään iskuja joka puolella ja nykyään nimenomaan pehmeisiin eli siviilikohteisiin (konsertit, kahvilat…) Ei tarvitse siis olla pankinjohtaja tai poliitikko. Riittää että olet tavallinen kansalainen, joka ei ole ”antanut pelolle valtaa”. Tämä tekee näiden terroristien toiminnastaan erityisen pelottavaa.

 

Vaikka historiaa on syytä tuntea, 2000-luvun päättäjien on toimittava ennen kaikkea se mukaan kuinka asiat ovat tällä hetkellä. Ja tällä hetkellä kristinusko on varsin rauhanomainen (ehkä eräitä afrikkalaisia ryhmittymiä lukuun ottamatta). Islamin piirissä sen sijaan esiintyy lukuisia terrorijärjestöjä, jotka toimivat monessa eri maassa ja maanosassa.

 

Ja sitten se kantaväestön rikollisuus, eli kyllähän Väinämöinenkin… Toden totta, suurimman osan maamme rikoksista tekee kantaväestö, mikä johtuu siitä että se on edelleen ehdoton enemmistö. Se olisikin jo karmea tilanne, jos jokin vähemmistö tekisi absoluuttisesti enemmän rikoksia! Rikollisuus pitää aina suhteuttaa väestöryhmän kokoon. Myös rikosten laatua kannattaa arvioida. Kantasuomalaiset kyllä osaavat tappaa toisiaan, mutta sitä tapahtuu yleensä tietyn porukan sisällä ja usein alkoholilla on osuutensa. Ryyppyremmien väliset tappelut eivät ole verrattavissa massamurhiin. Ja mitä tulee kantasuomalaisten tekemiin joukkosurmiin, kouluampumisiin, on niitä nähty historiassamme kaksi viime vuosikymmenellä eikä niiden trendi ole nouseva. Niiden taustalla ei myöskään ollut mitään järjestöä tai selkeää ideologiaa.

Ja vaikka meillä millaisia massamurhia täällä olisikin, emme me niitä varmasti enempää kaipaisi. Joten ei meidän tule antaa sijaa sellaisille ideologioille, joiden yhteys väkivaltaan on ilmeinen. Tämä tietysti pätee myös väkivaltaiseen äärioikeistoon ja –vasemmistoon.

 

  1. ”Islam on feminismiä, ja kyllähän Suomessakin on raiskauksia ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa, esim. palkoissa. ”

Islamilainen laki asettaa naisen miestä huonompaa asemaan mikä kaiketi on syvässä ristiriidassa naisasialiikkeen arvojen kanssa. Islamilaisissa yhteiskunnissa naisen rooli on muutenkin hyvin rajoitettu, esimerkiksi pukeutumisen osalta.

On totta, että Euroopassakin naiset saattavat kokea vääryyttä, mutta ne vääryydet ovat varsin mitättömiä verrattuna naisten ongelmiin muslimimaissa. Esimerkiksi naisten alempaa palkkaa tai puutetta pörssiyhtiöiden hallituksissa ei voi verrata kunniamurhiin, ympärileikkauksiin eikä siihen että eräissä maissa, paitsi kulttuuri, myös jopa laki saattaa sallia raiskatun naisen pahoinpitelemisen ”siveettömänä” (ruoskiminen Saudi-Arabiassa).

Siinä missä kantasuomalainen vaimonhakkaaja ei saa ymmärrystä keneltäkään, saatetaan Afganistanin kaltaisissa maissa vaimon hakkaamista pitää jopa miehen tehtävänä. Suomalaisessa yhteiskunnassa raiskaajaa ei arvosta kukaan, eivät edes toiset vangit vankilassa, kun taas eräissä naisvihamielisissä kulttuureissa joukkoraiskaukset saattavat olla yleistä viihdettä. Tästä esimerkkinä on ns. taharrus game, jota sattuneista syistä on saatu jo Saksassakin kokea.

Kaikissa kulttuureissa on siis pahantekijöitä, mutta se mikä katsotaan pahaksi ja kuinka pahasta rangaistaan, vaihtelee. Jos pojat pienestä pitäen opetetaan siihen, että hunnuttoman naisen saa raiskata, ei pitäisi olla mikään ihme että tällaiset ajatukset heijastuvat käytäntöön. Ja ihmisten liikkuessa myös ajatukset ja arvot liikkuvat. Tulevaisuuden Euroopassa naisilla tulee olemaan suurempiakin huolia kuin miehiä pienemmät eläkkeet.

 

  1. ”Ongelmat johtuvat kantaväestön rasismista ja suvaitsemattomuudesta.”

Rasismi, epäluulo ja ”oikeistopopulismi” ovat varmasti lisääntyneet, eikä se ole mikään ihme kun ottaa huomioon viime vuosien holtittomasta maahanmuutosta aiheutuneet seuraukset. Terroriteot ja lievemmätkin ongelmat ovat arkipäiväistyneet Euroopassa, mitä ei kai kukaan kiistä. Mutta vain harva poliitikko uskaltaa käsitellä aihetta. Siksi ne harvat, oikeistopopulistit, saavat aiempaa enemmän kannatusta. Epäluuloisuus ja rasismi ym. mainitut ilmiöt ovat seuraus eivätkä syy.                                                                                      Eurooppalaisten asenteet eivät ole synnyttäneet ääri-islamia. Syyriassa, Irakissa tai Nigeriassa ei taatusti tiedetä juuri mitään Jussi Halla-ahosta tai Euroopan kansallismielisistä puolueista, mutta silti näissä maissa jylläävät ääri-islamilaiset ryhmittymät. Koraanin opetukset jihadista ovat paljon vanhempia kuin mikään eurooppalainen maa tai puolue. Eikä eurooppalaisten poliitikkojen tarvitse ”nostaa” islamismia viholliseksi, sillä se on vihollinen aivan omista lähtökohdistaan. Populismi ja rajojen sulkeminen ovat yrityksiä tai keinoja suojautua viholliselta.

Vihaa ja pelkoa vieraita ja varsinkin aggressiivisia vieraita kohtaan esiintyy aina ja kaikkialla, niin Euroopassa kuin muuallakin. Toisaalta rasismi on varmasti lisääntynyt myös siksi, että rasismin käsite on viime vuosina laajentunut.

 

  1. ”Suomalaiset ovat vastuussa Afrikan kurjuudesta sillä orjalaivoissa saatettiin käyttää suomalaista tervaa.”

Ajattelin että tämä voisi olla eräänlainen loppukevennys, mutta vastaan nyt tähänkin väittämään vakavasti (siltä varalta, että joku todella suhtautuu vakavasti tähän orjalaiva-argumenttiin). 2000-luvun suomalainen siis on vastuussa siitä mitä 1700-luvun britti on tehnyt hänen esi-isänsä tervalla? Tällaisella logiikalla kiinalaisen veitsitehtaan työntekijä on vastuussa Suomessa tapahtuvasta puukotuksesta. Tällaisella logiikalla oikeastaan kaikki maailman ihmiset ovat vastuussa kaikesta.

Jos nykyajan suomalaiset ovat vastuussa satoja vuosia sitten eläneiden brittien tai hollantilaisten teoista, vastuu kaiketi perustuu ihonväriin tai kristinuskoon, sillä juuri muuta yhteistä mainituilla kansoilla ei ole. Voidaanko ihmiset laittaa vastuuseen rotunsa tai uskontonsa perusteella? Jos voidaan, niin silloin kai jokainen muslimi on vastuussa islamilaisesta terrorista ja jokainen musta vastuussa afrikkalaissiirtolaisen tekemästä raiskauksesta.  Tämän ei pitäisi sopia ainakaan liberaaliin ja yksilökeskeiseen ajatteluun, mutta liberaalien monikulturistien ajatukset ovatkin usein sisäisessä ristiriidassa. Niille leimallista ovat kaksoisstandardit.

 

 

Vaikka maamme kannalta on vakava ongelma, ettei tosiasioita kyetä tunnustamaan ja haitallista politiikkaa perustellaan lapsellisilla argumenteilla, on näiden hokemien käsittely omalla tavallaan hauskaa. Kaikkein typerimmät unelmat ”eksoottisesta värinästä” ja ”yksittäistapauksista” on kai jo haudattu, mutta epäilen uusia vielä ilmaantuvan. Niinpä minäkin jatkan niihin vastaamista.

Ps. Suomalaisiakin on viety orjuuteen.

Kirjoittajan nimimerkki: "Jeja"

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/