Niin kutsuttu valtamedia on ottanut itselleen totuuden torven roolin. Toisin sanoen se julistaa itse olevansa aina oikeassa, ja korostaa tarkistavansa faktat perinpohjin ennen artikkelin julkaisua. Siinä samalla se leimaa vaihtoehtoiset pienmediat valemedioiksi.
Oikeasti tilanne on kuitenkin päinvastoin. Totuuden löytää nykyään useimmiten vaihtoehtoisista medioista, jotka uskaltavat kyseenalaistaa kaikkia niitä asioita, joista valtamedia uutisoi kritiikittä. Vaihtoehtomediat myös ottavat esiin aiheita, joista valtamedia joko vaikenee kokonaan, tai uutisoi niistä omiin vihervasemmistolaisiin näkemyksiinsä perustuen puutteellisesti, asenteellisesti, puolueellisesti tai jopa virheellisesti.
Omien poliittisten näkemysten julkituonti uutisoinnissa on erittäin tuomittavaa, mutta ei ole mitätön synti sekään, että julkaistaan virheellistä tietoa. Varsinkin, jos reteästi mainostetaan olevansa totuuden asialla. Hyvä esimerkki löytyy Helsingin Sanomista.
Eksyin eilen lukemaan Helsingin Sanomien verkkopalvelua jonkun Facebookista bongatun linkin johdattelemana. Luin HS:n sivuilta kolme juttua, ja niissä jokaisessa oli niin räikeitä virheitä, että oli pakko lopettaa sivuston selaaminen siihen. Päällimmäisenä mieleen jäi kysymys, että tämäkö on valtakunnan ykköslehden, ja siinä samalla koko median taso Suomessa.
Ensimmäisenä silmiin osui Ilkka Mattilan kirjoittama arvio Popedan lauantai-iltaisesta 40-vuotisjuhlakonsertista Hartwall Areenalla. En tiedä, onko jutun kirjoittanut toimittelija viihtynyt enemmän anniskelualueella kuin tehnyt havaintoja itse tapahtumasta. Joka tapauksessa jutussa väitetään Popedan päättäneen konserttinsa kappaleeseen Da Da. Tuo biisi oli kyllä viimeisten esitettyjen numeroiden joukossa, mutta ei se viimeinen kappale ollut. Oikeasti illan viimeinen kappale oli Palle & The Boys.
Sitten lukaisin uutisen, jonka otsikossa kerrottiin, että kohua herättäneen Sikamessias-teoksen tekijä, taiteilija Harro Koskinen olisi saanut tuomion jumalanpilkasta 24-vuotiaana. Jutussa mainitaan Koskisen syntymävuodeksi 1945. Lisäksi siinä kerrotaan, että tuomio annettiin vuonna 1974. Yksinkertainen laskutoimitus paljastaa, että Koskinen ei todellakaan ollut 24-vuotias saadessaan tuomion. Hän oli 24-vuotias Sikamessias-teoksen julkaisuvuonna 1969, mutta ei enää silloin, kun sai teoksensa vuoksi tuomion viisi vuotta myöhemmin. Kunnian tästä virheestä saa Jussi Lehmusvesi.
Tämän jälkeen luin kolumnin, jonka on kirjoittanut uutispäällikkö Tuomas Peltomäki. Kirjoituksessa käsitellään hovioikeuden perusteluita, joilla se jätti 10-vuotiaaseen lapseen yhtyneen turvapaikanhakijan tuomitsematta raiskauksesta. Peltomäki lainaa hovioikeuden perustelua, ja kirjoittaa toistuvasti sen olevan lause. Kaikki vähänkään kielestämme perillä olevat tunnistavat, että kyseessä ei ole lause, vaan virke, joka muodostuu kahdesta lauseesta.
Pitääkö olla huolissaan Suomen median tilasta, jos valtakunnan suurimman lehden uutispäällikkö ei tiedä edes virkkeen ja lauseen eroa? Ne ovat kuitenkin ihan perusasioita, jotka opetettiin jo siellä ala-asteen alkumetreillä. Ei Peltomäki tosin ole yksin tämän asian kanssa. Suurin osa suomalaisista puhuu lauseesta tarkoittaessaan virkettä. Muun muassa Helsingin kaupunginhallituksen pöytäkirjat ovat täynnä tätä samaa virhettä. Kyllä asioista pitäisi silti puhua niiden oikeilla nimillä.
Joskus aiemmin minulla oli tapana lähettää sähköpostilla palautetta jutun kirjoittaneelle toimittajalle, jos havaitsin jutussa asiavirheitä. Se harrastus on ollut pakko lopettaa, sillä toimittajien taso on nykyään niin alhainen, että noita sähköposteja saisi olla kirjoittamassa kokopäivätoimisesti. Lisäksi toimittajat lähes poikkeuksetta vastasivat yhteydenottoihin vinoilemalla, jos vastasivat lainkaan.
Pahinta on kuitenkin se, että yksikään toimittaja ei koskaan korjannut jälkikäteen kyseisiä virheitä jutuistaan, vaikka ne heille osoitettiin ja kerrottiin, miten asia oikeasti on. Jos tuo ei ole ylimielistä, niin mikä sitten? Vanhan sanonnan mukaan ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Koska valtamedia pyrkii aktiivisesti leimaamaan vaihtoehtomediat valemedioiksi, me Nykysuomessa olemme erityisen tarkkoja siinä, että julkaisemme ainoastaan asioita, jotka ovat totta. Jos jälkikäteen paljastuu, että olemme julkaisseet jotain, joka osoittautuukin paikkansapitämättömäksi, poistamme virheellisen uutisen välittömästi ja julkaisemme lisäksi oikaisun asiaan. Tavoitteena toki on, ettei tuollaisia uutisia pääsisi lainkaan julkaisuun asti, mutta jos vahinko tapahtuu, korjaamme sen välittömästi.
Koska valtamedia ei suostu korjaamaan virheellistä uutisointiaan edes silloin, kun virhe ja korjausehdotus tarjotaan heille hopealautasella, on se huolestuttava oire kaikkivoipaisuudesta.
Edellä mainittujen asioiden valossa voikin miettiä, että mistä sen totuuden ja rehellisyyden nykyään löytää. Ylimielisestä valtamediasta vai parjatuista vaihtoehtomedioista?
