Näkökulma – Antifa, modernin maailman ISIS

Päivitetty 6.11.2017, Julkaistu 5.11.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Antifa, jota monikaan maa ei pidä vaarallisena, eikä tuomittavana järjestönä. Kuitenkin antifa toimii kuten maailmassa eniten pelkoa aiheuttava ISIS, tosin modernila tavalla.

Lukuisissa maissa Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa antifa on nostanut kannatustaan rajusti. Yhdysvalloissa antifan joukot pahoinpitelivät silmittömästi Charlottesvillessä oikeistolaisia ja kaatoivat muistomerkkejä. Tähän ei juuri kukaan reagoinut millään tavalla, paitsi presidentti Trump, joka sanoi, ettei väkivaltaisuudet olleet läheskään kokonaan oikeiston aiheuttamaa. Tästä media repi omat otsikkonsa ja antifa pääsi taas kun koira veräjästä. Kaupunki jopa poistatti historiallisia monumenttejä hiljentääkseen äärivasemmiston laidan.

Niin muualla euroopassa, kuten Suomessakin antifa on nostettu eräänlaiselle kultaiselle jalustalle, mikä on tavoittelemattomissa ja omaa lähes diplomaattisen koskemattomuuden. Viimeisin esimerkki on SVL:n marssi sananvapauden puolesta. Antifan joukot olivat kerääntyneet pitkin marssireittiä ja heittelivät esimerkiksi pommeja poliiseja ja marssijoita päin. Mitä olivat seuraukset? Ei sellaisia ollut. Poliisi ja media painoivat villaisella koko tapahtuman, lähinnä tyyliin "lapset ovat lapsia".

Nyt Austaraliassa on entinen antifan nokkamies riisunut naamionsa ja kertoo mistä on kyse.

Haastattelu on noin tunnin mittainen, mutta siitä voi tiivistää pääpointit yhteen, näistä pointeista jokaisen pitäisi tajuta kuinka vaarallisen järjestön kanssa nykypolitiikka veljeilee.

Shaynen tarina tiivistettynä:

Shayne Hunter radikalisoitui Sydneyssä. Hän oli alunperin huolissaan lännen tunkeutumisesta Syyriaan. Vasemmistolaisfundamentalistit hallitsivat mielenosoituksia

"Hengailimme Sydneyssä anarkistikirjastossa. Joukko ihmisiä vuokrasi tilan jossa pitivät kirjakauppaa. Toiminta muistutti extremististä verkottumista."

Hän alkoi uskomaan, että sota oli heijastuma yhteiskunnan isommista rakenteista, kuten valkoisten ylivallasta ja miesvaltaisuudesta.

Antifa uskoo, että sen historialliset juuret ovat taistelussa natsien sortoa vastaan. Se päivittää muutaman viikon välein oikeistolaisia nimiä sisältävän iskujen kohteiden listan uskoen, että jos näiden ihmisten annetaan puhua, yhteiskunta kärsii. Siispä heidät täytyy estää.

Yhdysvalloissa Antifa kouluttaa ampumaan ja lyömään, samaa tapahtuu Sydneyssä. Tällainen toiminta on puolisotilaallisen järjestön toimintaa.

Antifalta ei ole turvassa kukaan erimieltä oleva, tämän sai tuntea Perussuomalaisten Jussi Halla-Aho Turussa.

http://www.nykysuomi.com/index.php/2017/11/05/aarivasemmisto-ahdisteli-jussi-halla-ahoa-turussa-vittu-fasisti-paiskaaks-sa-oven-mun-naamaan/

Fundamentaalivasemmistolainen Antifa esittää itsensä laupeuden ja myötätunnon järjestönä. Kyseessä on Troijan hevonen. Kaikki keskustelut koskevat oikeutusta ja oikeutta, ei koskaan vastuuta. Kun nämä ihmiset puhuvat vapaudesta, he oikeasti tarkoittavat vapautta vastuusta.

Antifa uskoo, että australialaisessa yhteiskunnassa ei ole mitään hyvää, ja tämä heijastuu Antifan jäsenten ajatusmaailmaan ja kaikkeen sen ideologiaan.

Shayne Hunter Kertoo myös videossa kuinka antifan sanomaa levittävät oppineet ihmiset yliopistoissa luennoilla.

Sama ilmiö on havaittavissa jokaisessa maassa missä antifa toimii. Sen juuret ovat syvällä politiikassa ja eri opetusasteissa. Antifa ja sen ideologia kasvaa jatkuvasti, se kerää syrjäytyneitä ihmisiä puolelleen. Joukon kasvaessa oppineet ihmiset luottavat sen tukeen ja opettavat sen ideologiaa kouluissa, hallituksessa ja mediassa.

Kuvio on täysin sama, kun terroristijärjestö isiksellä. Luodaan kasvua värväämällä heikkoja riveihin, saarnataan propakandaa, verkostoidutaan ympäri maailman ja isketään kun sen aika on.

Hyvä esimerkki iskusta, joka oli antifan voimannäyte on Eu:n G20 huippukokous. Saksaan kerääntyi jopa 100 000 vasemmanlaidan aktivistiä osoittamaan mieltä hajottamalla paikkoja ja polttamalla autoja. Tapausta ylisti Suomessa useat poliitikot sosiaalisen median sivuillaan.

Toinen esimerkki hyväksymisestä on virkavalta ja tarkemmin sen "vihapuhe" ryhmä. Juuri eilen nousi otsikoihin tapaus Fatim Diarra, Fatim kertoo kuinka maaseudulla asuvat ovat pelkkiä insestin harrastajia ja vaimonhakkaajia. Kuinka selvä vihapuhetapaus otettiin vastaan poliisissa?

Mauton vitsi ja siinä kaikki, siinä oli kaikki mitä poliisilla on sanoa tästä!

Ainoa mikä erottaa isiksen ja antifan toistaiseksi on julmuudet.

Antifa ei toistaiseksi massamurhaa ihmisjoukkoja. Kuitenkin siirtyminen "sallitusta väkivallasta" massamurhiin ei olisi mitenkään suuri hyppy. Heikko ihminen toimii aivopesun jälkeen kuten järjestö haluaa, missä vaiheessa siis saamme lukea kuinka vasemmistoradikaali räjäytti itsensä keskellä jotain tapahtumaa mitä vasenlaita ei suvaitse?

Edit 6.11: Texasin kirkkoiskussa 5.11.2017, jossa kuoli 27 ihmistä oli takana antifan jäsen.

Suosittelen jokaista Suomalaista miettimään, kuinka paljon tälle terroristijärjestölle kannattaa antaa valtaa.

-Samppa Granlund

Shayne Hunterin haastatteluvideo kokonaisuudessaan:

https://www.youtube.com/watch?v=1k1nIoFVl00

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/