Näkökulma: Anteeksi, muslimit!

Julkaistu 21.8.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 6 minuuttia

Minua raivostuttaa kaikkien muslimien leimaaminen pahoiksi. Erityisen typerää on, että jokaisen terroriteon jälkeen voimistuvat kaksi äärimmäistä ja idioottimaista mielipideklusteria.

RAJAKIT: ”Muslimit ovat terroristeja. Jeesus rules. Olemme juutalaiskristillisiä. Länsimainen arvopohja. Ei saa sallia maahanmuuttoa islamilaisista maista.” jne.

SUVAKIT: ”Ei liity islamiin. Ei ole oikeaa islamia. Yksittäistapaus. Yksinäinen susi. Ei saa antaa pelolle valtaa. Islam on rauhanuskonto. Uskonto muiden joukossa. Radikalisoituminen ja syrjäytyminen on rasistien syytä.”

Irtisanoudun jyrkästi ja tasapuolisesti molemmista ryhmistä. Vaikka olen varmasti itsekin lietsonut islaminvastaista mielialaa, koska islam on monin tavoin perseestä, haluan tässä nyt hiukan olla katuvinani, koska se on varmasti joissain vastaanottajissa lisännyt muslimifobiaa ja muslimivihaa. Oikeasti en kadu, koska vika on vastaanottajassa, jos ei ymmärrä mitä tarkoitan ja kiihottuu kaikkia muslimeja vastaan.

Pyydän anteeksi muslimeilta, jotka ovat yhteensopivia aidosti moniarvoisen ja monikulttuurisen utopian kanssa. Ne, jotka eivät ole, toivon heidän näkevän valon ja luopuvan ihmisvihastaan tai vaihtoehtoisesti itsemurhapommittavansa itsellä jossain keskellä aavikkoa, häiritsemättä rauhallisia ihmisiä. En lainkaan pyydä anteeksi sellaisilta muslimeilta, jotka haluavat muiden alistuvan heidän uskontojensa määräyksille millään tavalla. En niiltä tahoilta, joille monikulttuurisuus merkitsee vain sitä, että muiden pitää sopeutua islamiin, muslimien ei pidä sopeutua. Se, joka kerjää kunnioitusta muilta, ei ansaitse muiden kunnioitusta, varsinkaan jos siihen liittyy vielä uhkailua.

KERTAUSTA

Kirjoitin 6 vuotta sitten hartaasti pitkää islam-kirjoitusta Minä ja islam, eikä minulla ole siihen paljon lisäämistä.

Islam oli ehkä syntyessään jossain mielessä edistysaskel, jopa naisten oikeuksille (vain 4 vaimoa sallittiin), ja jossain vaiheessa islamilainen kulttuuripiiri oli Eurooppaa edellä (vaikka Kiina lie ollut sivistyneempi jo silloin). Muukin kuin onneton nobelistien määrä todistanee, että islam estää omaa ajattelua ja koko yhteiskunnan kehittymistä. Ehkä juuri siksi muslimit vihaavat erityisesti buddhalaisuutta, jonka uskontunnustuksen voisi kiteyttää Jope Ruonansuun tavoin: ”Aattelepa ite!”. Itse en näe, että islam voisi mitenkään uudistua ja kuulua ihmiskunnan tulevaisuuteen, vaan siitä on päästävä kokonaan eroon.

Nettikeskustelu on harvinaisen huono väline näin laajan asian käsittelemiseen. Ongelman ytimessä ovat tietenkin käsitteet islam ja muslimi. Aina joku loukkaantuu jo pelkästään aiheesta. Islam tuntuu olevan Suomessa uusi Neuvostoliitto, josta saavat puhua vain ”kremlologi” eli Koraanin kääntäjä Jaakko Hämeen-Anttila ja islamilaiset tahot.

Maltillisen muslimin käsite ja heidän osuutensa yli miljardista muslimista on myös kovin epäselvä. Pitäisi olla kiistatonta, että islam kiihottaa väkivaltaan, koska islamilaisen väkivallan tekijät perustelevat tekoaan islamilla. Muutamien väkivallantekijöiden taustalla on myös rahoittajia, tukijoita ja kiihottajia. Kyselytutkimusten mukaan yllättävän monet ja nimenomaan koulutetummatkin muslimit hyväksyvät väkivallan vääräuskoisia kohtaan.

Olen armottoman maahanmuuttovastainen, idealismini tasolla Pentti Linkolan linjoilla. En siis hyväksy mitään maahanmuuttoa köyhemmistä maista rikkaisiin. Erojen tasaaminen pitäisi suorittaa niin, että köyhät maat rikastuisivat. Nykyinen maahanmuuttosirkus tuhoaa yhtä lailla Afrikkaa kuin Eurooppaa. Kaikkien aikojen pahin imperialistinen riisto pitää lopettaa, mutta yhtä lailla pitää lopettaa ihmisten auttaminen avuttomiksi: siis vääränlainen kehitysapu.

Islamilaisissa maissa on taatusti paljon ihmisiä, jotka pakenevat islamia. Niin uskonnollisia vähemmistöjä kuin sekulaarimpia muslimeja. Silti mielestäni etusija pitäisi antaa nimenomaan islamista luopuville ja esim. pakkoavioliittoa pakeneville naisille.

Ayaan Hirsi Ali, joka on ankaran henkilökohtaisesti kokenut islamin ja kunniakulttuurin raakuuden elämässään, on kysynyt kysymyksen, johon yhdelläkään poliitikolla ei ole vastausta: mihin islamia on tarkoitus paeta? Länsi-Euroopassa on jo alueita, jotka ovat enemmän islamin komennossa kuin sekulaarimmat islamilaiset maat. Eurooppalaisten sinisilmäisyys on sallinut kaikkein radikaaleimman islamin juurtua Eurooppaan.

Turvapaikanhakijoiden kääntyminen kristityksi tai homoksi varsinkaan kesken hakuprosessin ei vakuuta, ja molemmat on aika vaikea todistaa. Muusikkouden sentään voisi todistaa koesoitolla.

Silti emme voi ottaa vastaan edes kaikkia Afghanistanin taiteilijoita Suomeen. Suomi on jo täynnä.

TATAARIKORTTI

Nyt on ihan pakko kuitenkin läväyttää pöytään tataarikortti.

Kenellekään ei pitäisi olla ongelma, että Euroopassa asuu sellaisia muslimiksi itseään kutsuvia henkilöitä, jotka:

  • sopeutuvat täydellisesti moniarvoiseen, sekulaariin ja monikulttuuriseen yhteiskuntaan
  • osaavat harjoittaa islamia vaatimatta ympäröivää yhteiskuntaa noudattamaan islamia millään tavalla
  • osaavat kunnioittaa ihmisoikeuksia
  • eivät puutu alaikäisten tyttäriensä ruumiilliseen koskemattomuuteen ja antavat heidän olla käyttämättä mitään huivia täysi-ikäiseksi asti
  • eivät peitä kasvojaan tai vaadi naistensa kasvoja peitettäväksi, koska se on epäkunnioittavaa ja röyhkeää muita ihmisiä kohtaan. Kasvohuivi rikkoo sosiaalisen sopimuksen ja koherenssin.
  • olla vaatimatta sellaisia erioikeuksia, jotka vähentävät muiden oikeuksia tai aiheuttavat muille kustannuksia
  • olla vinkumatta rasismista ja syrjinnästä
  • olla vaatimassa kunnioitusta, vaikka eivät itse kunnioita muita
  • eivät tulkitse velvollisuudekseen muslimina, vihata, huijata, riistää, käännyttää tai tuhota vääräuskoisia

Siis lisää tataareja Suomeen, perustettakoon vaikka uusi Krim. Mutta hilluville haittamuslimeille postimerkki perseeseen ja pois Euroopasta.

Alan Salehzadeh kirjoitti jo tammikuussa 2017 mainion kirjoituksen Ketkä ulkomaalaiset poistaisin maasta.

USKON ”SALALIITTOIHIN”

En kuitenkaan halua olla niiden tahojen hyödyllinen idiootti, jotka käyttävät islamilaista terroria ajaakseen jotain muitakin asioita, kuten omia bisneksiään, ihmisten vapauksien rajoittamista, riistokapitalismia jne. Siinä mielessä pidän huolestuttavana, että todellakin kaikki terrori-iskut ovat näennäisesti muslimien tekemiä ja näin ollen muslimivastaisuus kasvaa, vaikka virallisesti poliitikot valkopesevätkin islamia minkä ehtivät.

Pidän erittäin mahdollisena, että vaikka ”se huutaa allahu akbar ja sen nimi on Muhammed”, se voi ollakin tunnettujen imperialistityrannien ja korporaatioiden asialla.

Jokaiselle järkevälle ihmiselle on selvää, että virallinen eli voittajien kirjoittama historia sisältää valheita. Kaikki salaliitot eivät edes ole kovin salaisia. Esimerkiksi juutalaisten ja vapaamuurarien valta näkyy maailmalla katukuvassa Suomea avoimemmin.

Jotkut false flagit eli lavastetut hyökkäykset on kaikkialla tunnustettukin sellaisiksi.

Valtioillakin on ikävä tapa uhrata kansalaisiaan. Oikeutukseksi ajatellaan tulevien tappioiden pienentäminen.

Hiroshiman ja Nagasakin pommitkin on valkopesty suurena humanistisena tekona, samalla kun jotain lähes satavuotiaita natsien kahvinkeittäjiä yritetään vielä saada tuomiolle.

Kuulennot, 9/11 -iskut, holokaustiksi kutsuttu tapahtumakokonaisuus ja moni muu pienempi kiistanalainen asia odottaa selviämistään. Teemu Vehkalan bloggausten tyyli saattaa ärsyttää, mutta on Turun puukotuskin VOI OLLA jotain ihan muuta kuin miltä sen halutaan näyttävän.

Kuten Manchesterin pommi, Bostonin maraton, Pariisin iskut jne. En sano, että kaikki islamilaiseksi terroriksi väitetty olisikin USA:n, Israelin jne. tekosia, mutta joku niistä voi hyvin ollakin.

Epäilyttävää on mm. se, että montaa iskua on edeltänyt hyvin samankaltaisen hätätilanteen harjoitus. Epäilyttäviä ovat hörhösivustojen väitteet kriisinäyttelijöistä, joita ei kukaan ole pystynyt kumoamaan. Epäilyttävää on joissain tapauksissa myös pieni uhriluku, vaikka edellytyksiä olisi ollut paljon pahempaan.

On aina syytä kysyä: kuka hyötyy? Ja mitä iskuista on seurannut? Vihapuhejahtia, tiedustelulakia, kansallismielisyyden rinnastamista terrorismiin.

YOU WILL BE ASSIMILATED

Panokseni Muhammed-pilapiirroskilpailuun

Star Trek on ollut yksi Hollywoodin fiktioista, joka on heijastellut USA:n ulkopolitiikkaa. Alkuperäisessä Star Trekissä klingonit olivat kovin arabin oloisia raakoja vihollisia, mutta Next Generationissa he olivatkin jo liittolaisia, aivan kuten Saudi-Arabia, USA ja Israel reaalimaailmassa. Uusi paha olikin romulanit, jotka muistuttavat kiinalaisia.

Kaikista hirvittävin on kuitenkin Borg. Sillä ei ole muuta sanottavaa kuin: ”You will be assimilated. Resistance is futile.” eli ”Sinut sulautetaan. Vastarinta on turhaa.”

Vertauskuva on kiehtova. Tahdottomien kyborgien avaruudessa leijuva musta kuutio muistuttaa Kaaban kiveä ja islam vaatii täydellistä alistumista.

Eli mieti: mitä tällä kaikella halutaan saavuttaa? Islamin vastustaminen on minusta kansalaisvelvollisuus, mutta tarpeeton muslimi- ja maahanmuuttajavihan lietsominen ei auta sen enempää kuin imelä monikulturismikampanjointi. Viholliset ovat aivan toisaalla. Käynnissä oleva sota maailman resursseista on ennen muuta suurten valtioiden ja yhtiöiden välillä. Me muut olemme pelinappuloita.

Siis anteeksi kaikki rauhaa rakastavat ja toisten ihmisten vapautta kunnioittavat muslimiksi itseänne kutsuvat ihmiset!

Meidän pitää puolustaa vapautta kaikilta hyökkäyksiltä, ei ainoastaan poliittiselta islamilta. On vastustettava kaikenlaista sensuuria ja sortoa kaikin laillisin keinoin.

Kuolema tyranneille! Vapaus akbar!

Petri Kaivanto

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/