Näkökulma: Aktiivimalli – Kun työttömiltä viedään ihmisarvon rippeetkin

Päivitetty 21.12.2017, Julkaistu 20.12.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 6 minuuttia

Vaikka talousnäkymät ovat vihdoin lähes kymmenen vuoden kurimuksen jälkeen hieman valoisammat, vaivaa Suomea edelleen kova työttömyys. Hallituksen hehkuttama digitalisaatio yhdessä teollisen tuotannon ulkomaille karkaamisen kanssa pitää huolen siitä, että työttömyyskorvauksia nostaa moni.

Sipilän hallitus on ottanut työttömyyden taltuttamisen yhdeksi kärkihankkeistaan. Valitettavasti se käy taistoon aivan väärin keinoin. Tehokkaampi ja miellyttävämpi ratkaisu olisi palkita työnhakijoita aktiivisuudesta. Sipilän hallitus ei etene positiivisuuden kautta, vaan käyttää keinoina pakottamista, rangaistuksia ja totaalista kyykyttämistä.

Syyllistämisen tielle lähtenyt hallitus edellyttää, että työnhakija tekee työttömyytensä lomassa pätkätöitä tai osallistuu "työllistymistä edistäviin palveluihin" tietyssä määrin kolmen kuukauden tarkkailujakson aikana. Mikäli ehdot eivät täyty, rangaistaan työtöntä leikkaamalla yhden päivän työttömyyskorvaus pois kuukautta kohti.

Rangaistus langetetaan ja passiivisen ihmisen leima lyödään otsaan, vaikka työtön olisi aktiivisesti hakenut itselleen (pätkä)töitä tai hakenut tuloksetta TE-palveluiden piiriin.

Jossain suuremmissa kaupungeissa varmasti järjestetäänkin enemmän kaikkia TE-toimiston kursseja, mutta pienemmillä paikkakunnilla kaukana maakuntien keskuskaupungeista moinen toiminta on olematonta. Ja isompiin kaupunkeihin ei kannata useiden kymmenien tai jopa satojen kilometrien päästä hakeutua jo matkakustannustenkin takia. Ennemmin kannattaa ottaa vastaan se työttömyyyspäivärahan leikkaus.

Näin ollen Sipilän hallituksen aivopieru on vain omiaan lisäämään alueellista epätasa-arvoa, ja on vain sanktioksi verhoiltu työttömyysurvan 5 % leikkaus.

Vaikka niitä TE-toimiston työllistymiskursseja paikkakunnalla olisikin, ei niissä samoissa työnhakuryhmissä kenenkään kannata vähän väliä ravata. Varsinkin, kun ne eivät tarjoa koulutetulle ja työkokemusta omaavalle mitään uutta. Niissä kun opetetaan alkoholisteille ja muille elämäntapasyrjäytyneille, että "Tämä tässä on niin sanottu tietokone, ja tästä se lähtee päälle".

Minkäänlaista tarveharkintaa näille kursseille osallistumiselle ei käytetä, vaan niihin on laitettu ihmisiä jo parinkymmenen vuoden ajan karenssin uhalla, kun tietty määrä työttömyyttä tulee täyteen. Siellä sitten istut nistien seassa ainoana suhteellisen normaalina ihmisenä, kun on pakko, ja opit kahden viikon aikana käyttämään tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmaa työhakemuksen kirjoittamiseksi.

Sipilän hallituksen aivopierun myötä näillä monelle täysin tarpeettomilla haistapaska-kursseilla ravaa yhä useampi. Ja niistä saatava hyöty on täysin olematon. Ei niidenkään järjestäminen ilmaista ole, joten olisiko niihin kulunut raha kannattanut sittenkin antaa työttömille, eli jättää työttömyysturvan leikkaus tekemättä? Työttömyyslukuja yritetään kaunistella vaikka väkisin pakottamalla ihmiset tyhjänpäiväisille kursseille.

Pekka ja pätkätyöt

TE-toimiston Vitutuksen multihuipennus -kursseille osallistumisen lisäksi Sipilän hallituksen mielestä työttömän tulisi tehdä silloin tällöin pätkätöitä välttääkseen työttömyysturvansa leikkauksen. Aina vaan paranee. Mistä kummasta löytyy työnantaja, joka palkkaa jonkun työttömän päiväksi silloin, toiseksi tällöin töihin?

Tuollainen pätkäpalkkaaminen aiheuttaa työnantajallekin turhaa paperisotaa, ja jos työtön tekee joskus työttömyytensä aikana töitä, hän se vasta kuseen joutuukin. Kun tulot muuttuvat, menevät työttömyyskorvaukset, asumistuet ja muut etuudet välittömästi uudelleenarvioitaviksi. Ja maksatus tietysti jäädytetään tutkinnan ajaksi. Kaikenmaailman lippusia ja lappusia pitää täytellä, ja pelätä, millaisen tappion yksi tehty työpäivä lopulta aiheuttaa. Samalla tietenkin ihmetellen, kuinka monen kuukauden päästä saat seuraavan kerran rahaa, ja paljonko saatuja tukia menee uudelleenperintään.

Olemme myös kuulleet paljon esimerkkejä siitä, miten moni on katsottu Kelan silmissä päätoimiseksi yrittäjäksi tehtyään yksittäisiä työkeikkoja. Byrokratia, vaatimukset ja rajoitukset ovat niin tiheä viidakko, että kuka uskaltaa lähteä tukien menettämisen pelossa töihin päiväksi-pariksi? Helpompi vaan ottaa vastaan se yhden päivän etuuden menetys kuussa, kuin lähteä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan kuukausiksi.

Työministeriksi ammattikoulupohjalta ponnistanut Jari Lindström on alusta asti osoittanut olevansa toimessa, johon hänen resurssinsa eivät yksinkertaisesti riitä. Hänen kommenttinsa osoittavat suunnatonta näkemyksen ja hahmotuskyvyn puutetta ja jopa ylimielisyyttä. "Katos herra kun tehdään rengistä, eipä piittaa se vanhasta jengistä", lauloi Juice aikanaan. Se värssy käy Jarppaan paremmin kuin hyvin.

Pakkohaku tai leipä suusta

Ja aina vaan paranee. Kun tästä alkujärkytyksestä selvitään, tulee työttömille lisää keppiä. Myöhemmin ensi vuonna työttömät lyödään henkisesti kyykkyyn totaalisesti asettamalla vaatimus, että tietyn tarkastelujakson aikana on haettava töitä tarpeeksi monesta paikasta, tai tulee karenssi eli työttömyysturvan määräaikainen katkaiseminen kokonaan.

Kuinka ameeba pitää olla tällaista keksiäkseen? Tässäkin tapauksessa alueellinen epätasa-arvoisuus on vahva. Isoissa kaupungeissa riittää työpaikkoja ja työnantajia, joihin voi hakea. Pikkupaikkakunnilla tämä johtaa siihen, että töitä on haettava joko todella laajalta alueelta maantieteellisesti, tai myös sellaisia paikkoja, jotka eivät ole omalta alalta, tai joihin ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia päästä.

Tämä lisää turhien hakemusten määrää dramaattisesti, mistä johtuen moni työnantaja ei laita enää jatkossa työpaikkojaan julkiseen hakuun, vaan paikat täytetään puskaradion perusteella ja "keittiön oven kautta". Onko avoimien toimien katoaminen maan alle hallituksen tavoitteena? Piilotyöpaikat tulevat varmasti lisääntymään tämän seurauksena.

Työnhakijoiden aktiivisuuden kyttääminen sekä päivien ja hakemusten lukumäärän laskeminen tulee työllistämään ainoastaan virkamiehiä ja etuuskäsittelijöitä. Ja siitäkin tulee valtiolle lisää kustannuksia. Työttömiä on pakko kiusata ja kyykyttää, maksoi mitä maksoi.

Työttömät tuskin töitä saavat, sillä ministereille ei mene se jakeluun, että jos avoimia työpaikkoja on vain murto-osa työttömien määrästä, ei edes niitä pätkätöitä tule riittämään kuin muutamalle. Tyhjästä on paha nyhjäistä niitä töitä, tai edes haettavia työpaikkoja.

Hallituksen leimakirves heiluu

Hallitus leimaa työttömät passivisiksi ja laiskoiksi ihmisiksi, joille työttömyys on oma valinta. "Menkää laiskat töihin", on hallituksen sanaton sanoma. Todellisuudesta vieraantuneen miljonääri-Sipilän tai yllättävän arvonnousun kokeneen amisministerin on mahdoton kuvitella, että joku voisi olla työttömänä tahtomattaan ja ilman omaa syytään, johtuen osaltaan hallituksen omista toimenpiteistä.

Hallitus tarjoaa työttömille pelkkää keppiä. Ennennäkemättömän henkisen nöyryytyksen lisäksi monet saavat kokea nahoissaan sanktiot, joiden seurauksena ajautuvat toimeentulotuen piiriin. Missä säästöt, kun asiakasta ajetaan tuelta toiselle? Eikö kaikille maksettava perustulo olisi yksinkertainen ratkaisu? Kaikki saavat saman verran, ja saadut työtulot eivät vähennä perustulon määrää, jolloin kaikki saatava työtulo siihen päälle on plussaa. Mitään ei tarvitsisi jälkikäteen laskea, tarkistaa, uudelleenarvioida tai periä takaisin. Samalla päästäisiin monimutkaisesta tukien viidakosta, kun nykyään esimerkiksi työttömän tulot voivat koostua monesta erilaisesta palasesta.

On sanoinkuvaamattoman vastenmielistä katsoa, miten hallitus potkii työttämiä päähän. Kun nyt esillä olevat tiukennukset otetaan täysimääräisinä käyttöön, ajetaan tällä politiikalla moni taloudelliseen ahdinkoon. Norminpurkutalkoita ajava hallitus päinvastoin lisää tällä tavalla turhaa byrokratiaa. Kannustavan ja palkitsevan mallin sijasta käyttöön otettu syyllistävä ja rankaiseva malli ennemminkin lannistaa ja passivoittaa ihmisiä entisestään, kun yrityksestä huolimatta ruoska heiluu.

Syrjäytyneiden ja lopullisesti uskonsa ja toivonsa menettäneiden lukumäärä tulee taatusti kasvamaan. Voisin veikata, että itsemurhiltakaan ei voi välttyä, kun hallitus oikein kunnolla potkii päähän, ja työttömiltä viedään ihmisarvon rippeetkin.

Maahanmuuttajilla ei huolta huomisesta

Tällaista se on, kun hallitus kostaa oman ala-arvoisen politiikkansa seuraukset syyttömille, tässä tapauksessa työttömille, jotka ovat ikänsä maksaneet veronsa Suomeen. Samaan aikaan toisaalla jopa useita kielteisiä turvapaikkapäätöksiä saaneet, maahan laittomasti jääneet paperittomat nauttivat mittavista ilmaisista eduista. Terveydenhuollot, lakipalvelut, ruoka, asuminen jne. ovat heille ilmaisia.

Myönteisen oleskeluluvan saaneiden turvapaikanhakijoiden työllistyminen tuntuu olevan hallitukselle sydämen asia, samalla kun suomalaisille työttömille ei tarjota töitä, vaan solkipääremmiä. Jos jo pitkään on tuntunut siltä, että tavallinen kantasuomalainen mies on hallitukselle toisen luokan kansalainen, niin työtön sellainen on Sipilän poppoon silmissä teurasjätettä.

Ei näy vasemmistolaisia marssilla suomalaisten työttömien puolesta. Paperittomien ja turvapaikanhakijoiden puolesta kyllä pidetään ääntä. Tämä osoittaa sen, miten kelvoton oppositiokin meillä on.

Edellä mainitut heikennykset tuskin jäävät tämän kelvottoman hallituksen viimeisiksi työttömiin kohdistuviksi negatiivisiksi toimiksi. Työttömän taivaanrannassa on sysimustia pilviä, joilla on verenpunainen reunus.

Katso myös:

https://www.nykysuomi.com/2017/12/21/nakokulma-hallituksen-joululahja-suomen-kansalle-on-sangollinen-pskaa/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/