Suomen ehkä vastenmielisin maakuntalehti, Tampereella ilmestyvä Aamulehti jatkaa tutuksi tullutta vihervasemmistolaista ja kulttuurimarxistista linjaansa. Lehti suorittaa oman poliittisen agendansa pakkosyöttämistä lukijoilleen vaivihkaa, ja usein esittämällä faktojen ja tieteen valossa ristiriidassa olevia asioita totuuksina.

Esimerkiksi lehden liikennesivuilla on jo pitkään esitelty ja koeajettu lähes yksinomaan sähkö- ja hybridiautoja, joita ylistetään varauksetta. Tavallisten polttomoottoriautojen koeajoja lehdessä on todella harvoin. Tämä on yksi keino yrittää aivopestä ihmisiä valheellisiin vihreisiin arvoihin ja hankkimaan ylihintaisia sähköautoja, joiden päästöttömyys on pelkkä suuri illuusio. Ottaakaapa selville, kuinka paljon päästöjä akkujen valmistaminen tai ajamisessa tarvittavan sähkön tuotanto saastuttavat.

En tiedä, onko epäkäytännöllisiin sähköautoihin keskittyminen lehden liikennetoimittajan oma valinta. Todennäköisempänä pidän ylhäältä tullutta ohjeistusta, jonka avulla yritetään salakavalasti ohjata ihmisten kulutuskäyttäytymistä.

Oma lukunsa on Aamulehden runsaslukuiset maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia ylistävät artikkelit, joissa asioita esitetään pelkkiin maahanmuuttajien puheisiin perustuen faktoja tarkistamatta. Surkuhupaisin tapaus oli se, kun Jyväskylän taannoiseen VOK-kapinaan liittyen Aamulehti uutisoi "kyynelkaasua silmiinsä saaneiden turvapaikanhakijoiden yrittävän rauhoitella silmiään puhaltamalla niihin tupakansavua".

Poliisi ei käyttänyt kyynelkaasua vaan OC-sumutetta, ja kaikki kyllä tietävät, että savu päinvastoin ärsyttää silmiä. Kyseessä taisi ennemminkin olla pyrkimys saada silmät vuotamaan tupakansavulla, jotta vieressä pitkällä putkellaan miehiä kuvannut Aamulehden kuvaaja saisi hyviä otoksia.

Ehkä eniten Aamulehti on viime aikoina ajanut femnistien ja erilaisten seksuaalivähemmistöjen asiaa. Muun muassa ilmoitus neutralisoida erilaiset nimikkeet, kuten eduskunnan puhemies, joutui yleisen pilkan kohteeksi, vaikka Aamulehti itse julkaisikin sen jälkeen useita juttuja, joissa erilaiset "asiantuntijat" puolustivat ja kehuivat Aamulehden ratkaisua.

Aamulehti on palkannut listoilleen feministiä kolumnisteja, ja kantaa jatkuvasti huolta sukupuolittuneista asioista, milloin mistäkin. Viime aikoina lehti on useiden laajojen artikkeleiden avulla normalisoinut myös kovien huumeiden käyttöä. On julkaistu juttuja huumekuolemista ja vieroitushoitoon pääsemisen vaikeudesta. Kyynikko voisi tähän sanoa, että narkomaanius on itse aiheutettu tila, kukaan ei synny sellaiseksi.

Viime perjantaina Aamulehti julkaisi jutun otsikolla "Antti kärsi 29 vuotta naisena". Kokonaisen aukeaman kokoisessa artikkelissa kerrotaan ymmärtäväisellä ja suorastaan muita rohkaisevalla tavalla Antin läpikäymästä sukupuolen"korjaus"prosessista. Asiat kerrotaan artikkelissa vähemmistöjen haluamalla tavalla, piittaamatta esimerkiksi tieteellisistä faktoista.

Antti esitellään artikkelin alussa perheenisänä. Jo tähän sisältyy ensimmäinen paradoksi: miten naiseksi syntynyt henkilö voi olla kenenkään isä, koska hän ei pysty kirurgisista toimenpiteistä tai hormonihoidoista huolimatta tuottamaan siittiöitä?

Artikkelissa huomion kiinnittää faktalaatikko, jossa kerrotaan absoluuttisena totuutena sukupuolivähemmistöjen omia näkemyksiä, joilla ei ole tieteellistä pohjaa. "Transsukupuolisuudessa henkilön sukupuoli on syntymän hetkellä määritelty ulkoisten sukuelinten perusteella virheellisesti", lehti kirjoittaa.

Tässä tullaankin ydinkysymykseen: Onko henkilön oma kokemus sukupuolestaan painavampi määrittelevä tekijä kuin fyysinen ja lääketieteellinen sukupuoli? Mielipide ja oma kokemus voivat ajan mittaan muuttua, mutta fyysiset ominaisuudet eivät muutu, ellei niitä kirurgisesti muuteta.

Onko naisen kehossa itsensä mieheksi tunteva oikeasti mies väärillä värkeillä, vaiko vain henkisestä identiteettihäiriöstä kärsivä nainen? Mistä naiseksi syntynyt voi tietää, millaista on olla mies, jos ei ole koskaan sellainen ollut? Miten hän siis voi väittää olevansa oikeasti mies?

Faktalaatikossa kerrotaan, että aiemmin on puhuttu transseksuaalisuudesta ja sukupuolen vaihtamisesta, mutta että kyseiset termit ovat "vanhentuneita, merkitykseltään asiaa vääristäviä ja siksi myös loukkaavia".

Jos nainen vaihtaa sukupuolensa mieheksi, niin eikö kyse ole nimenomaan vaihtamisesta? Voiko fyysistä sukupuolta korjata, jos se ei ole rikki? Entä jos vika ei olekaan fyysinen, vaan korjattavaa olisi siinä omassa sukupuolikokemuksessa ja -identiteetissä? Automiehet ja -naisetkin sen tietävät, että on eri asia vaihtaa kuin korjata autoa.

Artikkelin lopussa Antti suuntaa sanansa niille, joiden mielestä transsukupuolisten hoidot ovat kalliita: "Paljon kalliimmaksi yhteiskunnalle tulee se, että annetaan transsukupuolisten syrjäytyä tai tehdä itsemurha." Tämänkin kommentin logiikka on ontuvaa, sillä minulla ei ainakaan tule mieleen, millaisia kuluja kuolleesta ihmisestä voi yhteiskunnalle koitua. Lisäksi syrjäytymiseen ei takuulla kulu niin paljon yhteiskunnan varoja kuin sukupuolenvaihtoprossesseihin, joiden kustannukset kaikkine kirurgisine operaatioineen, hormonihoitoineen, tutkimuksineen, selvityksineen, terapiaistuntoineen ja haastatteluineen ovat järkyttävän korkeat.

Jutun yhteydessä julkaistiin tilasto, jonka mukaan uusien transtutkittavien määrä on lisääntynyt viime vuosina räjähdysmäisesti. Kun vielä vuonna 2003 tutkittavia oli alle 50 kappaletta, oli heitä viime vuonna piirun verran alle 800 kappaletta. Varsinkin parin viime vuoden aikana nousu on ollut erityisen jyrkkää. Mitä enemmän asiaa pidetään esillä, sitä enemmän näitä tapauksia tulee.

Muissa medioissa kuin Aamulehdessä on joskus julkaistu juttuja, joissa sukupuoltaan "korjannut" ei olekaan tuntenut oloaan kotoisaksi uudessa kehossaan, vaan on tullut katumapäälle. Mutta muutos on peruuttamaton. Kysyä sopii, miksi valtio eli veronmaksajat joutuvat kustantamaan nämä prosessit, joita saatetaan tehdä jopa mielijohteesta tai muoti-ilmiön vuoksi?

On varmasti myös tapauksia, joissa prosessin avulla on saavutettu kohdehenkilölle lopullinen mielenrauha ja tyytyväisyys omaan elämään ja olemukseen. Mutta onko tutkittu, kuinka yleistä tai harvinaista se on?

Niin kylmää kuin se onkin todeta, mutta vielä muutama kymmenen vuotta sitten tällaisia tapauksia pidettiin outoina ja saatettiin sulkea jopa laitoksiin. Nyt Aamulehden kaltaiset mediat nostavat heidät jalustalle. Onhan se niin tylsää olla heteroseksuaali omaan sukupuoleensa tyytyväinen tavis.

Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikoslaissa rangaistava teko vuoteen 1971 saakka, ja virallisesta tautiluokituksesta se poistettiin vasta vuonna 1981. Jos lajien jatkuvuuden kannalta on olennaista, että eri sukupuolet lisääntyvät keskenään, niin eikö samasta sukupuolesta kiinnostuminen ole silloin tämän vastaista, saattaa joku pohtia.

Nykyisen suvaitsevaisuusbuumin aikana pitäisi perinteisiä arvoja kunnioittavankin suvaita kaikkea sellaista, mitä vielä ihan vähän aikaa sitten pidettiin outona ja eriskummallisena. Uusia seksuaalisuuntauksia keksitään jatkuvasti lisää, ja on trendikästä kuulua johonkin uuteen ja jännittävään, toissapäivänä keksittyyn vähemmistöön ja päästä sen varjolla valittamaan syrjinnästä ja vaatimaan omia vessoja julkisiin tiloihin.

Mitä oudompi ja erikoisempi suuntaus, sitä varmemmin sillä pääsee Aamulehden palstoille esille. Aamulehden kannattaisi kuitenkin pitää mielessä, että kiistanalaisia mielipiteitä ei tule esittää faktoina, eikä suinkaan kaikki ihmiset jaa samaa arvomaailmaa seksuaalivähemmistön edustajien tai Aamulehden kanssa.

Jälkikirjoitus:

On globaali ilmiö, että jatkuvan valittamisen kautta itseään esille tuovat erilaiset vähemmistöt ovat myös erityisen herkkänahkaisia kaiken itseensä tai toimintaansa koskevan kritiikin suhteen, jonka yläpuolella he ilmeisesti kokevat olevansa. Heillä on oikeus arvostella muita, muita heitä ei saa arvostella kukaan. Suvaitsevaisina esiintyvät tahot eivät suvaitse lainkaan omasta vakaumuksestaan poikkeavia mielipiteitä.

Jos joku vähemmistön edustaja tai heidän puolestaan loukkaantuva pahoitti mielensä tästä kirjoituksesta, voin muistuttaa, että kyse on vain omista henkilökohtaisista mielipiteistäni ja pohdinnoistani, joita en tuputa muille. Minulla on myös oikeus julkaista ajatuksiani sananvapauslain nojalla. Lukija saa vapaasti olla eri mieltä kanssani, suon auliisti heille sen mahdollisuuden, sillä vaikka kyseenalaistankin asioita, en tuomitse ketään.

Kirjoituksen tarkoituksena ei ole loukata mitään ryhmiä, vaan esimerkiksi historiaa vasten peilaten herättää keskustelua siitä, onko kaikki loppujen lopuksi ihan niin kuin vähemmistöt tai heidän äänitorvenaan toimivat mediat antavat ymmärtää. Kyseenalaistaminen on monessa asiassa paikallaan. Voidaan myös miettiä, onko maakuntalehtien ydintehtävä toimia puolueettomana tiedonvälittäjänä vai ajaa tiettyjen (vähemmistö)ryhmien agendaa.