Lukijalta: Äiti kertoo – Lastensuojelun todellinen tila Suomessa

Julkaistu 19.3.2018 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

YK JA ONNELLINEN SUOMI

Huvittuneena luin tänään iltapäivälehtien lööppejä "YK: Suomessa onnellisin kansa".

Suomen valtamedia valitettavasti antaa suomalaisille puutteellista tietoa maamme tilasta ja tilanteesta. Toki seassa on paljon niitä toimittajia, jotka uutterasti puuttuvat epäkohtiin ja jaksavat taistella itsenäisen ja sivistyneen Suomen puolesta ja oikeamielisestä arvomaailmasta. Tosiasia kuitenkin on, että Suomen median luotsaama tieto suomalaisille on maailmalla noteerattu yhtä epäluotettavaksi propagandaksi kuin Venäjän propaganda oman maansa kansalaisille. Erona asiassa lienee se, että venäläiset tietävät ja tunnistavat ongelman, kun taas suomalaiset ovat itsensä kohdalla asiassa sinisilmäisiä.

Tutkimustulokset, joita suomalaislle annetaan niin korruptiota koskien kuin tämän otsakkakkeen aihetta koskien, perustuvat yksinkertaisesti sille tosiasialle, että ne perustuvat Suomen valtion antamiin tietoihin.

Usein viime vuonna ja tänäkin vuonna julkistetun korruptiotutkimuksen mukaan Suomi on kärkisijoilla maailmassa vähiten korruptoituneena valtiona. Kriteereina ovat mm. riippumaton oikeuslaitos ja media. Nämä tiedot siis perustuvat sille, mitä Suomi valtiostaan on ulkopuolisille tahoille ilmoittanut, ei sille, pitääkö väitteet paikkansa ja miten asiaa on tutkittu. Tosiasia on, että ihan toisen korruptiotutkimuksen mukaan Suomi pitää sijaa 1 korruptoituneempana valtiona.

Riippumaton oikeuslaitos ei tarkoita sitä, että se toimii demokraattisesti, lakiin perustuen tai ei ole korruptoitunut.

Kyse on siis siitä, millä käsitteistöllä valtiomme on antanut tietonsa tutkimukseen. YK:lle valtiomme antaa tiedot ihan muilta tahoilta kuin kansalaisia kuullen. Viime kevään YK:n kuulemisessa mm. naisiin ja lapsiin kohdistuneen väkivallan suhteen tuli ilmi, että Suomi on antanut harhaanjohtavaa tietoa YK:lle siinä, että Suomessa ei tehtäisi lainkaan laittomia huostaanottoja.

Tosiasia on, että Suomessa lastensuojelu toteuttaa businestä lapsilla, mitä sote-malli tulee edesauttamaan ja vahvistamaan. Onkin erikoista, että älykkäänä ihmisenä pitämäni Ben Zyskowicz puolustaa Sote-mallia, vaikka hänen jos kenenkä tulisi omien juuriensa vuoksi tietää, mitä vaino voi pahimmillaan olla. Sillä suomessa lastensuojelun uhrit ovat usein viranomaisten uhreja ja joutuneet kattavan byrokraattisen väkivallan keinoin tilanteisiin, joita tavallinen tätä problematiikkaa tuntematon ihminen ei voi käsittääkään.

Tehokkaasti sote-mallin busineksen mallin on ottanut käyttöönsä ajat sitten mm. Hämeenlinna. Eli taho, josta eniten tulee soittoja tukipuhelimiin hätääntyneiltä äideiltä, jotka ovat lastensuojelun uhreja mm. huoltoriitojen yhteydessä lapsineen.

Hämeenlinna kattavasti toteuttaa mallia, jossa lapsia ei kuulla, kouluja ei kuulla vaan vain ja ainoastaan toteutetaan yhden vanhemman vaatimuksia ja määräyksiä, joiden avulla saadaan pidettyä lapsi tilassa ja tilanteessa, josta kaupunki saa korvauksia valtiolta.

Hämeenlinnan lastensuojelu toteuttaa mallia niin tehokkaasti, että asiantuntijat, jotka kyseenalaistavat sadistisen toimintamallin, jolla ei ole minkäänlaisia laillisia perusteita, joutuvat lastensuojelun uhkakirjeiden kohteeksi.

Sote-mallin tarkoituksena on vain ja ainoastaan takoa kunnille ja kaupungeille lisää rahaa, ja se tapahtuu ja tulee tapahtumaan äärimmäisten kärsimysten myötä, missä maksajina ovat lapset. Eikä tämä ole mikään tulevaisuuden absurdi ennustus, vaan totisinta totta ollut Suomessa jo vuosien ajan. Asiantuntijat tietävät tämän mutta heitä ei kuulla.

Pikku-Eerikan tarina toistaa itseään vuodesta toiseen mitä erilaisemmissa elämän kohtaloissa, koska tosiasia on se, että pikku-Eerikan tarinan taustalla on täysin se sama malli kuin mitä lastensuojelussa toteutetaan: lasta ei kuulla eikä yleensä ottaen äitiäkään, taustalla byrokraattista väkivaltaa harjoitetaan mielivaltaisin kirjauksin lapsen tietoihin, joista useimmiten puuttuu kaikki tosiseikastoon perustuva tieto ja näitä kirjauksia esitetään eri tahoille, mukaan lukien oikeuslaitos.

Näin oikeuslaitos (esim. käräjäoikeus) toteuttaa samaa mielivaltaa ilman todistelupohjaa - koska se ei hyväksy todisteita, vaikka sen oikeudenkäyntikaaren mukaan pitäisi näin toimia.

Tosiasia on, että lastensuojelun toimintamalli on täydessä ristiriidassa maamme perustuslain, lastensuojelulain sekä varhaiskasvatussuunnitelman sekä YK:n lasten oikeuksien kanssa. Puhumattakaan sosiaalihuoltolaista, terveydenhuoltolaista tai rikoslaista, ei lastensuojelu näitä lakeja noudata. Sillä kun riittää tarpeen vaatiessa monenlaista säädöstä valituselimien hidastuttamiseksi - vaikka niillä ei ole tosiasiassa minkäänlaista virkaa, sillä lakiemme mukaan aina noudatetaan itse lakeja, ei säädöksiä.

Vaikka ammattitaitoiset pyyteetöntä työtä tekevät lastensuojelutyöntekijät ovat jo pitkään koettaneet saada tolkkua maamme tilanteeseen, tosiasia on, että heitä ei kuulla. Ei vaikka esimerkiksi Paraisilla ovat marssineet ulos ja vaatineet toimia tai se, että Talentia on aiheesta kirjoittanut runsaastikin.

Luulenpa, että EU:n ihmisoikeus asiantuntija tuntee jo kattavasti sitä tosiseikastoa, millä mallilla maamme ihmisoikeuksien suhteen ovat olleet jo pitkään.

Totesihan YK:n edustaja presidenttillemme pari vuotta sitten, että pitäkää parempaa huolta lapsistanne. Tosiasia lienee kuitenkin se, että presidenttimme ei vastaa ainoankaan hädissään olevan äidin tai lapsen avunpyyntöön.

Faktat valtiomme todellisesta tilasta löytyvät kansalaisilta ja ehkä tänä päivänä jo mahdollisesti EIT:stä jossain määrin, sillä sinne onneksi on hiljattain lähtenyt isomman ryhmän kantelu lastensuojelun mielivallasta suomessa.

Liitteenä vielä oikeusasiamiehelle lähtenyt selvityspyyntö.

Teija-äiti

"PYYDETÄÄN HUOMIOITAVAKSI

Pyydän huomioitavaksi A. Nupupeterin väitöskirjan Eron jälkeiset vainot, Lapin yliopisto sekä Teija Hautasen väitöskirjan Tampereen yliopistosta koskien oikeusprosessissa  "katoavaa" väkivaltaa joka kohdistuu lapseen ja/tai toiseen vanhempaan.

Pyydän huomioimaan myös lapsenoikeuskomission huomautukset koskien Suomen oikeuslaitoksia sekä sosiaalitoimia sekä sosiaali- ja terveysministeriön ohjeistuksen taloudellista ja henkistä sekä fyysistä väkivaltaa koskevaa huoltoriitakiusaamista.

Pyydän myös tarkempaa selvitystä, miksi sovitteluun ei panosteta ja sitä aseteta ensisijaiseksi vaatimukseksi ja vaihtoehdoksi huoltoriitoja koskien.

Yt. Teija"

Artikkelikuvan lapsi ei liity asiaan. Kuvituskuva.

Katso myös:

https://www.nykysuomi.com/2018/02/14/poliisi-teki-lastensuojeluilmoituksen-perheenaidin-nettikirjoitusten-vuoksi/

https://www.nykysuomi.com/2018/02/13/esko-leipala-lastensuojelusta-on-tullut-huostaanottoautomaatti/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/