ISIS-Da’eshin lippu mellakoitsijoilla Sydneyssä (video)

Julkaistu 30.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Ns. islamilaisen kalifaatin pahaenteistä tunnusta esiteltiin länsimaisen kaupungin kaduilla jo v.2012, muslimimaahanmuuttajien protestoidessa erästä elokuvaa vastaan. Asia ei herättänyt silloin suurempaa huomiota, mutta sillä on merkitystä.



Huomiota herättää, kuinka reaaliajassa islamismin tuoreimmat keksinnöt ovat tyytymättömien maahanmuuttajanuorten tiedossa myös länsimaissa, -ja varsinkin niissä. Suomessa kiinnitettiin jo 2000-luvun alussa huomiota ammattioppilaitos Laurean maahanmuuttajataustaisten tietotekniikan opiskelijoiden henkilökohtaisten nettisivujen ja fb-profiilien islamistisiin sävyihin: Heiluvia miekkoja ja jihadistista kalligrafiaa. Verkosto siis on, ja tieto liikkuu.

Toinen merkittävä seikka on muslimitaustaisten nuorten herkkyys reagoida uhkaavasti ja myös väkivaltaisesti, jos länsimaiset ihmiset tekevät jotain, mistä heidän auktoriteettinsa eivät pidä: Pilakuvia, elokuvan, tai jotain Lähi-Idässä riehuvan sotimisen lopettamiseksi.

Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho kommentoi taannoin kesällä 2006 sattunutta tilannetta, jossa Hizbollahin lippua heiluttavat jihad-sympatisoijat hyökkäsivät kristillisten mielenosoittajien kimppuun Helsingissä. Hizbollah on Iranin tukema libanonilainen aseistettu liike, joka osallistuu mm. Syyrian sotaan.

Onneksi paikalla on poliisi pitämässä lakia ja järjestystä yllä. Poliisi varmaankin ojentaa kananmunien, tomaattien ja pullojen heittelijöitä, koska nämä syyllistyvät roskaamiseen, vaaran aiheuttamiseen ja rauhallisen vastamielenosoituksen häirintään. Poliisi varmaankin ojentaa myös niitä, jotka huutavat "kuolemaa Israelille", koska vihanlietsonta ja väkivaltaan yllyttäminen on kiellettyä. Jaa mutta: poliisi käskeekin vastamielenosoittajien bussia poistumaan välittömästi, koska... koska... koska...

...koska yhteiskunnassa pelisäännöt määrää viime kädessä se, joka on valmis käyttämään väkivaltaa. Vastamielenosoittajat eivät ole. Poliisi ei ole. (Jussi Halla-ahon blogi.)

Olemme siis Suomessakin tilanteessa, jossa äänekäs ja halutessaan raivokas pienryhmä pyrkii käskyttämään muita.

Poliisi on voimaton aggressiivisia ulkomaalaisia kohtaan, sillä hänen esimiehensä eivät seiso alaistensa tukena. Kuva (yllä) on Rautatientorilta Helsingistä. Juuri äskeittäin nimitettiin Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi eräs Nazmyar. Hänen nimityksensä jälkeen poliisi tyhjensikin pian laittomia maassaolijoita vastustavan mielenosoitusleirin samaiselta torilta.



Kolmas merkittävä seikka onkin maahanmuuttajien tunkeutuminen hallintoon ja politiikkaan. Lontoossa muslimipormestari torjui äskettäin vaatimukset estää em. terroristijärjestö Hizbollahin värejä kantava mielenosoitus. Nämä värithän näimme Helsingissä jo elokuussa 2006, "rauhanmarssilla".

"Kuolema Israelille!" ja "Kill Jews!" eivät ole #vihapuhetta Lontoossa eivätkä Helsingissä. Sydneyssä syyskuussa 2012 liehuivatkin jo ISIS:n mustanpuhuvat rätit.

Neljäs merkittävä seikka onkin, että jihadismi ei ole vain sotaa Lähi-Idässä, Afrikassa ja Filippiineillä, ja terroritekoja kaikkialla, vaan islamista kiihottuneiden maahanmuuttajanuorten mellakointi ja myös rikollisjengit ovat osa samaa kokonaisuutta.

Mellakointi ja mm. autojen polttamiset ovat yleistyneet osana samaa jännityksen kiristymistä, kuten terrori-iskutkin. Niitä osataan kuitenkin harvemmin yhdistää samaksi ilmiöksi terroritekojen kanssa.  Liput ja tunnukset ovat kuitenkin yhteiset, ja viha länsimaita kohtaan. Kuva (alla) Sydneystä 15.09.2012.

Jihadismi, jonka tavoitteena on koko maailman alistaminen eräälle uskonnolle, näyttäytyy siis usealla tasolla:

  • Kehitysmaissa sotana, jolla pyritään ottamaan islamistien haltuun alueita, jopa kokonaisia valtioita.
  • Terroritekoina länsimaissa ja muslimimaissa.
  • Maahanmuuttajanuorison mellakointina länsimaissa.
  • Soluttautumisena politiikkaan ja hallintoon Euroopassa.

Kaikki nämä tasot tukevat toisiaan ja toimivat koordinoidusti. Eräs indikaattori, joka paljastaa yhteyden, on islamististen tunnusten, lippujen, esilläpito ja suosiminen. Se ulottuu "islamilaisen kalifaatin viimeisistä rippeitä Syyriassa aina Lontoon ja Helsingin kunnallishallintoon asti.

Sydneyn poliisin kokemukset raivoavasta, jihadin lippuja heiluttavasta, ihmisjoukosta ovat ehkä ennakkovaroitus? Mitä kuvassa (alla) näemme, se ei ole #yksittäistapaus, eikä myöskään "tekninen häiriö". Vika on kokonaisessa uskonnossa ja elämäntavassa.

Euroopan valtioiden turvallisuus- ja tiedusteluväeltä on kuultu julkisestikin hyytäviä ennusteita ilmiön kehityksestä. Helsingin poliisinkin ehkä kannattaisi varautua Sydneyssä 15.09.2012 kuvatun videon (alinna) kaltaisiin tilanteisiin. "Suomi ensin!" -väen kantaminen pois Rautatientorilta ei anna siihen valmiuksia.

 

Sydneyn tapauksesta uutisoi ABC-News 15.09.2012.

Jussi Halla-ahon blogi 2006.


Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/