Kasarihevin unohdetut mestariteokset – Näitä et kuule radiosta!

1980-luvulla ei Suomessa kuullut heviä tai edes hard rockia radiosta juuri koskaan. Yleisradiolla oli kaksi kanavaa: pelkkää uutisia, asiaohjelmia ja oopperaa suoltava "Yleisohjelma", ja hieman viihteellisempi "Rinnakkaisohjelma". Jos jo kanavien nimet olivat kamalia, kamalaa oli myös sisältö. Rinnakkaisohjelmalla oli sentään pari-kolme kertaa viikossa kuulunut Rockradio, mutta se keskittyi lähinnä suomalaisen rockin ja ulkomaalaisen listapopin soittamiseen, harvoin sieltäkään mitään vähänkään raskaampaa kuuli.

Vuosikymmenen puolivälissä ilmestyivät paikallisradiot, joiden musiikkitarjonta oli sentään vähän monipuolisempaa, mutta ne kuuluivat ainoastaan suurimpien kaupunkien ympäristöissä. Maaseudun syrjäisistä kolkista kotoisin oleva musadiggari ei päässyt niiden musiikista nauttimaan. Onneksi levyjä sai tilattua postimyynnistä ja nauhoitettua kasetille kavereilta, niin ei jäänyt paitsioon musiikkimaailman kehityksestä.

Kasarin loppupuolella Klaus Flaming aloitti valtakunnanverkossa oman, pelkästään raskaampaan musiikkiin keskittyneen Metalliliitto-ohjelmansa, joka keräsi hevihemmot kerran viikossa tiiviisti radion ääreen kuuntelemaan niin skenen uutuuksia kuin vanhojen tuttujen bändien haastatteluitakin.

Nykyään voisi kuvitella raskaan musiikin ystävällä olevan hyvät ajat. Valtakunnassa on radiokanavia, joiden musiikkitarjonta keskittyy nimenomaan rock-musiikkiin, jopa hieman raskaampaan sellaiseen. Löytyy muun muassa itseään classic rockia soittavaksi kanavaksi mainostava Radio City, sekä vähän tanakampaa tavaraa soittava Radio Rock. Kaikki hyvin? No ei.

Molempia em. kanavia vaivaa sama vitsaus kuin kaikkia muitakin radiokanavavia nykyään: soittolistat. Niiden ansiosta molempien kanavien musiikkitarjonta on todella suppeaa. Esimerkiksi Radio Cityllä on soittolistallaan muutama artisti, ja niiltäkin soitetaan aina niitä samoja muutamaa puhkisoitettua kappaletta. Osa soittolistan kappaleista tuntuu ajoittain vaihtuvan, mutta nekin tuskastuttavan harvoin.

Ja sitten on niitä ilmeisesti musiikkipäällikön omia suosikkikappaleita, jotka pysyvät soittolistalla koko ajan. Minä ainakin olen kyllästynyt jo aikoja sitten kuulemaan Rolling Stonesin "Jumping jack flash":n ja Dion "The last in line":n tunnin välein vuodesta toiseen. Tai Dire Straitsin "Walk of life":n.

Kun samat artistit ja kappaleet soivat koko ajan, jää moni upea artisti ja hieno kappale täysin vaille huomiota. Monipuolisempaa ja vaihtelevampaa tarjontaa olisi paljon mukavampi kuunnella. Kanavalle sähköpostilla lähetetyt lukuisat palautteet eivät ole tuottaneet tulosta.

Kasarilla tehtiin paljon muutakin hyvää musiikkia, kuin mitä rock-musiikkiin vihkiytyneet kanavat soittavat taajuuksillaan. Sen takia on aika palauttaa mieliin muitakin kasarilla tehtyjä kappaleita, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi. Artisteja, joista ei jostain syystä tullut metallin tai hard rockin megatähtiä, jotka jokainen osaa nimetä.

"Kansikuvapoikamme" King Diamondin äänenkäyttö jakaa mielipiteitä. Itse pidän hänen lauluaan mestarillisena. Tämä tanskalaisesta kulttisuosiota nauttineesta Mercyful Fate -bändistä soolouralle ampaissut, okkultistia ja kauhuteemoja sanoituksissaan viljelevä herra julkaisi vuonna 1989 neljännen sooloalbuminsa Conspiracy, jota pidän hänen uransa parhaimpana kokonaisuutena. Kyseessä on artistin monen muun pitkäsoiton tapaan teemalevy, jossa kaikki kappaleet ovat osa samaa tarinaa. Jo levyn ensimmäinen kappale "At the graves" ottaa kuulijalta luulot pois. Menevä, polveileva ja monivaiheinen kappale kestää melkein yhdeksän minuuttia, mutta kyllästymään ei kuulija silti pääse. Suosittelen kuuntelemaan.

Pysytään Tanskanmaalla. Monelle suomalaiselle hevidiggarillekin varmaan melko tuntemattomaksi jäänyt Pretty Maids julkaisi vuonna 1987 toisen kokopitkän albuminsa Future World, jonka nimikappaletta kelpaa kuunnella. Suuri kansainvälinen suosio jäi tältä bändiltä saavuttamatta, mutta ura jatkuu edelleen.

Sitten hypätään rapakon taakse ja vuosikymmenen alkupuoliskolle. Jo 1970-luvulla southern rock -bändinä kohtalaista menestystä ainakin kotimaassaan nauttinut Blackfoot sai huomata 80-luvulle tultaessa, että southern rockin suosio oli hiipunut. Levy-yhtiökin painosti yhtyettä muuttamaan tyyliään enemmän heavy rockin suuntaan, koska se oli nouseva trendi mm. NWOBHM-ilmiön ansiosta. Niinpä Blackfoot pestasi riveihinsä Uriah Heepistä tutuksi tulleen kostetinsoittaja Ken Hensleyn, jonka kynästä monet Uriah Heepin hitit olivat lähtöisin. Hensley teki vuonna 1983 ilmestyneelle Siogo-levylle hienon kappaleen "Send me an angel", mutta tässä muiden Blackfoot-muusikoiden tekemä mainio ralli "Teenage Idol", jonka sanoituksessa on ehkä havaittavissa viitteitä levy-yhtiön tavoitteisiin saada yhtyeestä leivottua nuorempiin kuulijoihin vetoava MTV-videoaikakauden bändi. Levy ei kuitenkaan menestynyt odotetusti, ja seuraavan pitkäsoiton epäonnistuttua täydellisesti bändi vajosi marginaaliin.

https://www.youtube.com/watch?v=2SaufBH8UbI

Sitten Kanadaan. Pitkän uran tehnyt Helix julkaisi 1980-luvulla useita korkeatasoisia levyjä, mutta suuri menestys karttoi tätäkin bändiä. Suomessa yhtye jäi pimentoon, mutta Ruotsin puolella yhtye oli ainakin jonkin verran esillä sikäläisessä Okej-lehdessä. Esimerkkinä bändin suoraviivaisesta hard rockista vuonna 1984 ilmestyneen Walkin' the razor's edge -levyn viimeinen veto "You keep me rockin'". Kannattaa tutustua bändin muuhunkin 80-luvun tuotantoon.

Yhdysvaltain New Jerseystä ponnistanut Overkill saattaa olla hieman tutumpi tapaus joillekin.  Vuonna 1985 julkaistu esikoislevy Feel the fire sisälsi monia meneviä biisejä, kuten "Rotten to the core". Tässä kuitenkin maistiaisena kappale "Sonic Reducer", jota myös Radiomafian ohjelmistaan tutuksi tullut suomalainen huutava artisti Paska eli Ari Peltonen lauloi keikoillaan 90-luvulla. Erään luonnehdinnan mukaan musiikissaan speedia, thrashia ja punkia yhdistelevän Overkillin ura jatkuu edelleen aktiivisena.

Sallinette lopuksi pienen syrjähypyn 1990-luvun alkuun. Kanadalainen Aldo Nova on tuottanut ja tehnyt kappaleita monille artisteille, ja julkaissut harvakseltaan soololevyjä. Itse Jon Bon Jovi oli mukana tekemässä materiaalia Aldo Novan vuonna 1991 ilmestyneelle albumille Blood on the bricks. Levy on täynnä helposti kuunneltavaa, ammattitaidolla tehtyä "kevytmetallia", mutta menestys jäi uupumaan. Joissakin aikalaisarvioissa levyä kuvattiin jopa ylituotetuksi. Ei hassumpi tuttavuus silti tämäkään, esimerkkinä levyn nimikappale.