Nälkä Suomessa

Päivitetty 22.7.2017, Julkaistu 18.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Valtion supistettua viljan varmuusvarastointia, ja myytyä Suomen fosfaattivarat ulkomaille onkin hyvä tarkastella edellistä suurta nälänhätää 1866-68. Omavaraisuus perusravinnon suhteen on historiassa ollut useasti elämän ja kuoleman kysymys näillä leveysasteilla.

Suomi on ollut varhaisina aikoina pohjoisinta viljaviljelyaluetta maailmassa, ja siten herkkää säänvaihteluista johtuville vastoinkäymisille. 1800-luvun alussa ruotsinvallan aikaisen kitkuttamisen jälkeen vauhtiin lähtenyt väestökasvu kohtasi ensimmäisen huomattavan takaiskun 1860-luvun katovuosina. Vuonna 1862 oli jo koettu kato Pohjanmaalla ja Savossa, mikä oli saanut kerjäläiset liikkeelle. Ravinnon loppuminen oli saanut ihmiset tien päälle, ja taloja oli jäänyt tyhjiksi.

Elokuun 1865 halla tuhosi Pohjois-Suomessa hyvältä näyttäneen sadon, ja aiheutti uuden muuttoaallon Ruotsiin, Venäjälle ja Norjan rannikoille. Kulkutauteihin kuolleita rekisteröitiin 67 500 koko maassa. Kesällä 1866 sateet tuhosivat perunan ja juurekset peltoon mätänemään, ja jo syyskuun alussa tulleet ensimmäiset hallat vaurioittivat viljasatoa pahasti, pohjoisessa lähes täydellisesti.

Senaatin finanssitoimikunnan puheenjohtaja Johan W. Snellman oli aloittanut jo toukokuussa viljan ostot ulkomailta, minkä päätöksen viivästymistä on myöhemmin kritisoitu. Kun viljapula koski koko Eurooppaa, ei viljaa enää riittävästi löytynyt markkinoilta. Snellmannin päätökseen oli vaikuttanut huoli valuuttavarannon säilymisestä.

Leipäviljapulaan yritettiin vaikuttaa myös viinan kotipolton kiellolla, joka jäi voimaan katovuosien jälkeen. Johtuen viinan hinnasta, viljelijöiden oli kannattanut mieluimmin keittää viinaa, kuin myydä jyvät jauhettaviksi. Yleiseurooppalainen korkea viljan hinta nosti ulkomaiset ostot v.1867 Suomesta 16% yli vuosikymmenen keskiarvon. Tähän asiaan ei puututtu.

Kuten almanakkamerkintöjen tekijä kirjoitti, kesä 1867 jäi lyhyeksi.  Aikainen jäiden tulo jätti myös Snellmannin tilaamat viljalaivat eteläisen Itämeren satamiin, ja väkeä alkoi kuolla tuhansittain. Väestötappiot Satakunnassa, Hämeessä, pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa nousivat 20%:iin.

Vuosi 1868 oli pahin kuolonvuosi:

  • Tammikuussa menehtyi nälkään ja sen oheisvaikutuksiin 8000,
  • helmikuussa 9 400,
  • maaliskussa 14 500, ja
  • toukokuussa vielä 25 000.

Vuoden 1868 kokonaismenetys oli 137 700 henkeä.

Vuoden 1867 puuttuva kesä näkyy kuolinlukujen kasvussa jo syksyllä, milloin uuden sadon olisi pitänyt olla lievittämässä puutetta. Väestön heikko terveydentila näkyy v.1868 elävinä syntyneiden vähäisenä määränä.

Kylvöt onnistuivat 1868-keväällä, ja sadosta saatiin joko hyvä tai kohtalainen. Taudit jatkoivat silti tappamista.

Ravinto-omavaraisuus oli v.1867-68 jälkeen hyvin korkealle arvostettu asia Suomessa. Maataloutta pyrittiin kehittämään uudella tietotaidolla, ja viljelyn kannattavuutta pyrittiin parantamaan tukipolitiikalla. Katsottiin, että edullisemmaksi tulee maataloustuotannon ylläpito tukiaisilla, kuin inspiroida ruokaresursseja muualta jossakin tulevassa kriisissä, -kun kaikki muutkin ovat ostamassa viljaa samanaikaisesti.

Suomen huono sijainti merikuljetusten kannalta iski jo 1867-68 hyvin pahasti, Itämeren jäätyessä ja ostettujen viljatonnien jäädessä etelän satamiin. Viljan varmuusvarastointi valtion toimesta oli vastaus viimeksimainittuun ongelmaan. Äskettäin po. varastoidun viljaan määrää puolitettiin, -jo toista kertaa.Sleepless movie trailer

Nykyisten satotulosten eräs tekijä on keinolannoitus, jossa avainasemassa on fosfaatti. Fosfaattimineraaleja pidetäänkin maailmalla strategisena materiaalina. Suomen fosfaatit siirrettiin taannoin ulkomaiseen omistukseen, -ja päätäntävaltaan. Suomen huoltovarmuudesta ja elintarviketuotannon tulevaisuudesta käydäänkin keskustelua.

Yle 17.07.2017: Nälänhätä voi iskeä Suomeenkin – asiantuntijat huolissaan: maatalouden näivettyminen nakertaa omaa leipäämme.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.