Sauli Niinistön valtiovarainministerikauden runsaan seitsemän vuoden aikana tapahtui paljon. Iso kuva muuttui – rapakuntoinen julkinen talous nousi plussalle, johon olennaisesti vaikutti koko kansantaloutemme piristyminen.
Viihdyin tai viivyin, miten vain, valtionvarainministerinä pidempään kuin kukaan muu sitä ennen tai jälkeen tähän päivään asti.
Poliittinen ilmapiirikin muuttui ministerikauteni aikana. Lipposen ykköshallituksen aikana leikattiin tuntuvasti julkisia menoja, ne olivat leikkauksia Ahon hallituksen jo tekemien leikkausten päälle. Silti tilanne pysyi kohtuullisesti hallinnassa, koska kaikki olivat ymmärtäneet välttämättömän.
Lipposen kakkoshallituksen aika oli kovin toisenlainen. Vuonna 2000 verotulot kasvoivat tuntuvasti, optiot tuottivat myös valtiolle ja kunnille. Tämä ei jäänyt huomaamatta ja ensimmäisten hoksaajien perään ryhmä toisensa jälkeen vieraili ministeriössä, lisärahan tarvetta kun oli.
Uuteen vaiheeseen
Kaksi asiaa tuntui laukaisevan uuden vaiheen suuren yleisön mielissä. Toinen liittyi optioihin, jotka herättivät ajattelemaan, että rahaa on, joillekin.
Toinen oli eduskunnan ajama kansanedustajien palkkajärjestelmän tuntuva parannus. Sen jälkeen liki kaikki alkoivat vaatia jotakin ja ministerin tehtäväksi tuli jatkuva torjunta. Se oli raskasta aikaa.
Totesinkin tuolloin, että viran hoito oli helppoa kun taloudessa oli vaikeaa, mutta homma kävi vaikeaksi kun talous helpottui.
Aikani tutkijana ja muita tarinoita
Kaikkea sattui. Otetaan muutama muistikuva:
Melkoinen meteli nousi vaiheessa, jolloin markan arvoa suhteessa euroon määriteltiin. Ministeri Alho joutui kovan kritiikin ja tutkinnan kohteeksi. Oikeuskansleri pyysi minultakin lausuntoa ja sen jälkeen sain erikoisen tehtävän: olisi keskusteltava Ranskan ministerin Arhuisin kanssa siitä, mitä hän ja Alho olivat keskustelleet. Päädyinkin siis tutkijaksi! Arthuis valmistautui huolella ja vastasi juuri niin, ettei minun tarvinnut paljoa lisää kysellä.
Toinenkin tapaus liittyy euroon. Virkamieheni Johnny Åkerholm ja Martti Hetemäki olivat havainneet, että Euroopan keskuspankki piti saman alhaisen riskiarvion kaikkien euromaiden valtion velkakirjoille. Minun tehtäväkseni jäi asian ottaminen esille euroryhmässä. En koskaan ole törmännyt yhtä jäätävään hiljaisuuteen kuin esitykseni jälkeen. Asia ei siis edennyt, ikävä kyllä. Jos heikoimpien julkisten talouksien riskit olisi tunnistettu, niiden olisi ollut vaikeaa ylivelkaantua nähdyllä tavalla.
Hassustikin kävi. Joskus keväällä 2001 vero-osastolta tuli ilmoitus positiivisesta ongelmasta. Näytti, että verotulot kasvaisivat markkoina viitisen miljardia markkaa, siis vajaa miljardi euroa, arvioitua enemmän. Kysymys kuului: kerrotaanko tämä eduskunnalle. Muutos oli niin tuntuva, että se oli saatettava eduskunnan tietoon. Odotusten mukaisesti tästä seurasi, että ryhmät ryhtyivät osoittamaan ainakin osaa potista menokohteisiin. Muutaman viikon päästä tosin selvisi, etteivät verotulot suinkaan nouse niin paljoa, mutta menojuna oli jo matkalla.
Parhainta antia kaudellani oli havaita ministeriön virkakunnan vakuuttava osaaminen ja omistautuminen tehtäväänsä. Se kesti kaiken vertailun.
