Terveyspolitiikassa kansalliset hallitukset ovat säilyttäneet oikeuden toimia monessa suhteessa itsenäisesti. Tästä tuli erityisen merkityksellistä koronakriisin aikana, joka koetteli lähes jokaista EU:n jäsenvaltiota, ja jossa EU:lla oli silti – tai sille annettiin – tärkeitä tehtäviä. Tämän seurauksena EU toimi myös aloilla, joilla sillä ei ollut virallista toimivaltaa.
Tämä on Dan Ahlmarkin EU-aiheisen sarjan 3. osa. Lue edellinen osa.
Yksi alue, jolla EU:lla oli selkeä johtava rooli, oli rokotteiden hyväksymisen ja käytön koordinointi. Tämä tehtävä lankesi Euroopan lääkevirastolle eli EMA:lle. Se kattoi lääkkeiden myyntiluvat, käyttöohjeet, turvallisuusvaatimukset ja paljon muuta. Hallitukset noudattivat pitkälti sen päätöksiä.
Sen jälkeen erityisesti tietyt lääkeyhtiöt ovat kohdanneet kritiikkiä tuotteistaan ja niiden terveysvaikutuksista. Suuri yleisö kyseenalaistaa kyseisten tuotteiden hyväksynnän. On edelleen epäselvää, mitä oikeudellisia seurauksia, jos mitään, yritykset kohtaavat. Ne näyttävät hakeneen hallituksilta alusta alkaen hyväksyntöjä, jotka suojaavat niitä sellaisten tuotteiden markkinoinnin seurauksilta, joita ei ehkä ole testattu perinteisellä tavalla ja joihin siksi liittyy tietty riski.
Pandemian alkuvaiheessa monet EU-maat antoivat unionille tehtäväksi rokotteiden ostamisen ja niiden jakelun koordinoinnin, ja nämä päätökset pantiin täytäntöön. Jotkut maat tekivät omia hankintojaan ja saivat toimituksia ennen yhteisesti sovittuja hankintoja muun muassa julkisten elinten viivästysten ja kokemattomuuden vuoksi. Euroopan komission puheenjohtaja on kohdannut kritiikkiä tietyistä hankinnoista, mutta selvisi toimiaan koskevasta luottamusäänestyksestä Euroopan parlamentissa.
Sulkutilat ja puuttuminen jokapäiväiseen elämään
Jokapäiväiseen elämään suoraan vaikuttavia toimenpiteitä olivat erilaiset sulkutilat, ulkonaliikkumiskiellot, turvavälisäännöt, maskivaatimukset ja niin edelleen. Henkilökohtaiseen itsemääräämisoikeuteen puuttuvien toimenpiteiden joukossa oli vaatimus, että kansalaisten on otettava tietty määrä rokotuksia. Onneksi päätökset näistä toimenpiteistä jätettiin yksittäisille valtioille, ei EU-elimelle. Ruotsi oli tässä suhteessa yksi onnekkaammista maista: vastaava kansanterveysviranomainen kehitti nopeasti jokseenkin realistisen kuvan taudista ja vältti siten joitakin pakollisia toimenpiteitä, joita muiden maiden ihmisten oli siedettävä.
Melko nopeasti kävi selväksi, että iäkkäät olivat tärkein riskiryhmä, kun taas nuorilla vakavan sairauden riski oli paljon pienempi. Lopulta oli selvää, että korkeimman riskin ryhmää lukuun ottamatta kyseessä oli tauti, joka oli jossain määrin tai huomattavasti vakavampi kuin vaikea kausi-influenssa, mutta jonka kuolleisuutta oli suuresti liioiteltu. Nuorten pienemmästä riskistä huolimatta koulut jouduttiin monissa maissa, myös Ruotsissa, pitämään suljettuina pitkiä aikoja. Ottaen huomioon muun muassa monien nuorten voimakkaan sosiaalisen kontaktin ja lähiopetuksen tarpeen, tämä oli todennäköisesti väärä päätös. Yhteiskunnan osien sulkemisia ja pieniin ja keskisuuriin yrityksiin kovasti osuneita interventioita voidaan nyt pitää kyseenalaisina. Laajimmat koronatoiimenpiteet voidaan siten haastaa. Protestoineet lääketieteen asiantuntijat kärsivät toisinaan vakavia henkilökohtaisia seurauksia tavoilla, jotka toivat mieleen autoritaariset yhteiskunnat.
EU:n digitaalisen koronatodistuksen kehittäminen todennäköisesti mahdollisti ihmisten sallitun matkustamisen jatkumisen Euroopassa aikaisemmin kuin ilman tällaista dokumentaation koordinointia olisi ollut mahdollista. Samaan aikaan se antoi EU:lle roolin rajatarkastuksissa, ehdoissa, joilla EU-kansalaiset voivat matkustaa, sekä digitaalisissa identiteettijärjestelmissä. EU:n kautta käynnistetyt suuret taloudelliset tukiohjelmat antoivat keskusviranomaisille vaikutusvaltaa ja valvontaa jäsenvaltioiden avustustoimenpiteisiin. Se vahvisti keskushallinnon roolia.
Euroopan valtioiden välinen yhteistyö vahvisti taipumusta sivuuttaa kotimaiset protestit. Päätöksistä, jotka kuuluivat oikeutetusti maan omalle vastuulle, keskusteltiin ensin erilaisilla EU-foorumeilla, ja näistä keskusteluista tuli tärkeä perusta myöhemmille kotimaan politiikan päätöksille. Luonnollisesti tämä teki maiden vastauksista epidemiaan tai pandemiaan samankaltaisempia. Se varmasti vahvisti taipumusta pyyhkiä syrjään kotimainen kritiikki ja protestit koronapolitiikan eri näkökohtia vastaan. Hallitusten näkökulmasta kotimaista poliittista keskustelua muokkasi todennäköisesti hyvinkin vahvasti EU:n eri tasojen keskusteluissa saavutettu konsensus. Vastalauseita esittäneitä kotimaisia demokraattisia ääniä ei siksi kohdeltu tai otettu huomioon samalla tavalla kuin ilman EU:ta olisi tehty.
Yksi epämiellyttävä kokemus oli nähdä pienen osan Ruotsin väestöstä reagoivan aggressiivisesti ihmisiin, jotka protestoivat erilaisia toimenpiteitä vastaan, ja kieltäytyvän sallimasta heille sellaista toiminnan ja ilmaisun vapautta, joka kansalaisilla kuuluisi olla. Uhka heidän terveydelleen näytti tuovan esiin syvästi huolestuttavia autoritaarisia taipumuksia monissa ihmisissä. Samaan aikaan ruotsalaiset poliitikot vastasivat tällaiseen käytökseen vain passiivisuudella eivätkä osoittaneet moraalista rohkeutta.
EU:n sensuuri koronaepidemian aikana
EU valvoo sosiaalisen median alustojen omaa yleisön julkaiseman sisällön tarkastusta. Kuten Yhdysvaltain kongressin tutkinta on osoittanut, EU asettaa kuitenkin yleensä sensuuria, joka menee pidemmälle kuin mitä alustat itse haluavat tai tekevät (1). Tämä koski myös hallitusten koronapolitiikasta käytävää keskustelua, jossa EU esti kyseistä politiikkaa koskevien kriittisten näkemysten julkaisemisen tai pääsyn yleisön tietoon.
Oli luonnollista, että Euroopan koronapolitiikasta esitettiin tänä aikana monia erilaisia näkemyksiä, koska hallitukset vaativat ja toteuttivat kansalaisten elämään vaikuttavia rajuja toimenpiteitä. Vilkas keskustelu oli luonnollista, ja tietysti se saattoi joskus mennä liian pitkälle. Alustat estivät valheita ja villejä teorioita, joita voitiin pitää joko "harhaanjohtavana tietona" tai "disinformaationa". Sekä alustojen sisällöntarkastukset että EU:n valvonta kattavat nämä kaksi kategoriaa. Harhaanjohtava tieto (misinformaatio) on väärää tai harhaanjohtavaa tietoa, jota levitetään ilman tarkoitusta erehdyttää. Disinformaatio on vakavampaa. EU määrittelee sen seuraavasti: "Disinformaatiolla... tarkoitetaan väärää tai harhaanjohtavaa tietoa (oma korostukseni), jota levitetään tarkoituksellisesti yleisen mielipiteen pettämiseksi ja manipuloimiseksi, erityisesti verkkoviestinnän yhteydessä" (2).
Ongelmana on, että EU, luultavasti siksi, että se on poliittinen organisaatio, joka on syvästi osallisena monissa jäsenvaltioiden koronapolitiikan vaiheissa, oli erittäin herkkä kyseiseen politiikkaan kohdistuvalle kritiikille. Se näyttää harjoittaneen tiivistä, yksityiskohtaista ja tiukkaa sensuuria, joka selvästi ylitti sen, mitä alustat halusivat tehdä. Mutta koska EU saattoi vaatia noudattamista, alustat seurasivat keskussensuurielimen ohjeita.
Tässä tapauksessa, kun otetaan huomioon tiedon puute koronan todellisesta alkuperästä ja vaikutuksista, viranomaisten olisi pitänyt sallia laaja keskustelu kaikista epidemian tai pandemian näkökohdista. Tähän oli painavia syitä. Kukaan ei todellisuudessa tiennyt totuutta millään varmuudella, ja kansalaisen oikeus ilmaista mielipiteensä on perustavanlaatuinen. Silti tuota oikeutta ei usein kunnioitettu. Yksi esimerkki: se, minkä Yhdysvaltain viranomaiset nyt hyväksyvät totuudeksi – eli että virus levisi Yhdysvaltain rahoittamasta laboratoriosta Kiinassa (3) – sensuroitiin vähintäänkin harhaanjohtavana tietona. Lääketieteen asiantuntijat, joilla oli erilaisia, tosiasioihin perustuvia näkemyksiä jyrkistä toimenpiteistä, kuten maskipakosta ja jonojen turvaväleistä, vaiennettiin. Sensuuri tylsytti taloudellisesti tuhoisiin yhteisöjen ja koulujen sulkemisiin kohdistuvan kritiikin.
Verkkosensuurilla on käytössään monia työkaluja. Asiantuntijoiden kriittisiä näkemyksiä rokotteiden vaikutuksista tai ihmisten oikeudesta kieltäytyä rokotuksesta ei välttämättä tarvinnut poistaa kokonaan. Sen sijaan niiden näkyvyyttä verkossa voitiin rajoittaa, mikä vähensi huomattavasti tiedon vaikutusta, tai sisältö voitiin merkitä. Kirjoittajat, jotka saivat maksua alustalta, saattoivat menettää kyseisen tulon tietyn sisällön vuoksi.
Näyttää aivan selvältä, että EU:n sensuurityksikön tulkinta harhaanjohtavasta tiedosta ja siihen liittyvistä kategorioista oli toisinaan ristiriidassa asianomaisten maiden sananvapauslakien kanssa. Käsiteltiinpä sitten lääketieteen asiantuntijoita, jotka olivat vähintään yhtä asiantuntevia kuin hallituksen asiantuntijat, tai suurta yleisöä, joka vain käytti oikeuttaan kritisoida hallituksen politiikkaa, EU meni liian pitkälle vaimentaessaan eriävät äänet. Useat EU:n ja jäsenvaltioiden hallitusten puolustamat kannat ovat myös osoittautuneet vääriksi tai liioitelluiksi. Väitetyt salaliittoteoriat osoittautuvat nykyään usein paikkansapitäväksi tiedoksi. Mutta sensuuripyrkimyksissään EU:lta puuttui arvostelukykyä ottaa huomioon epävarmuus siinä, mitä tiedettiin, sekä ihmisten yleinen oikeus ilmaista näkemyksensä.
Dan Ahlmark
Lähteet ja jatkolukemista
3. CIA:n ilmiantaja – hahmottelee COVID-19-peittelyä – The Conservative Treehouse
AY-liikekielteisyys on Persuissa syvällä. Irtisanomislakikiista voi vaikuttaa itsessään pieneltä jutulta varsinkin, jos on itse hyvässä ja vakaassa työmarkkina-asemassa (niinkuin kaikki ennen kuin joutuvat vaikeuksiin). Mutta pitäisi nähdä laajempi kokonaisuus ja sekin kuinka hallitus on alkanut sysätä AY-liikettä sivuun ja on hylkäämässä kolmikantaisen työelämäasioiden valmistelun. On jo nyt nähty, ettei hallituksella ole aitoa näkemystä työelämän karun arjen kysymyksistä, vaan lakiesitysten valmistelussa mennään kaikenlaisten uusliberalismista villiintyneiden hihhulijärjestöjen visioiden tahdissa. Työelämää edustavat perinteiset vasemmistopuolueet voivat jäädä oppositioon ja silloin on tärkeää, että työntekijöillä on poliittista voimaa. Lakot ovat perinteinen työväenliikkeen ase silloin kun mitään muuta keinoa vaikuttaa asioihin ei ole.
Juurikin näin.
Osaltaan AY-liike on ollut liputtamassa SDP:n kanssa nk. halpatyövoimaa maahanmuuton nimissä Suomeen ennen tätä rähinöintiä, jonka voi liittää erottamattomana osana SDP:n vaalikampanjaan aivan kuten aikanaan ns. ”vaalielokuvan” esittämistä ”yleisön pyynnöstä” ennen valtiollisia vaaleja mobilisoidakseen ”Täällä Pohjantähden alla” -elokuvalla kaikkein ”laiskimmatkin” ”rasvakourat” vaaliuurnille äänetämään SDP:tä.
Mitä tulee persujen taaskin ”väärin sammuttamiseen” tässäkin asiassa Reijo Tossavaisen pöyristymistä ja myöskin minun mihinkään puolueeseen kuulumattomana nostaa esiin se tosiasia, että jos se tieto pitää paikkaansa, että vanhukset eivät saa muutoinkaan vain suurennuslasilla nähtävää ruoka-annostaan vain siksi, että JHL naisvaltaisten alojen eräänä mannekiinina kuin uuden kevään kokeneena intoutuu täysin poliittiseen lakkoon asiassa, joka ei edes heitä kosketa millään tavalla, mutta ”solidaarisuuden” näyttämisen ”kiva-lakko” -juttuna yhtyy tuohon ”pitkästä aikaa” kuin muistona 1960- ja 1970-lukujen jatkuviin työehtosopimus kauden ulkopuolisiin laittomiin lakkoihin, vain siksi, että tuolloin diktaattorin ottein maata pyörittäneiden ammattiliittojen ”takapuolessa karva kääntyi”, jostain paikallisella tasolla vaikuttavasta veemäisestä kympistä, jota punikit päättivät hieman ”kouluttaa” siihen ”kuka täällä loppujenlopuksi määrää” ja sen ”mistä kana päästää”!
Se mitä Sipilän ”porvarihallitus” ”heikentää” punaiseen graniittiin hakattuihin ”saavutettuihin etuihin” on vasemmiston syytä muistaa, ettei ”pullasta voi vain noukkia rusinoita” ja jättää muu ”paha kakku” tykkänään muille, joka tosin on aina kuulunut nk. ”työväenliikkeen” ikimuistoisimpiin perinteisiin.
Sipilän ja Orvon ”puleeraukset” tekevät ”lihaksi” ainoastaan sen mitä ns. ”sosiaalidemokraattisen projektin” (Paavo Lipponen) eli EU:n hellimän ja avoimesti kannattavan globalismin kukkeinpiin hedelmiin kuuluu.
Eli kaikkein keskeisin ”arvopohja” on vähä kerrallaan heikentää koko EU:n alueella työntekijöiden ja viranhaltijoiden työehtosopimuksia ja purkaa nk. yleissitovuuksia eli ”alasrakentaa” kaikki se minkä työväenliike on pohjoismaisen demokratian myötä vaikuttamana pystynyt hankkimaan tekemällä siitä yhteiskunnan poliittisten toimijoiden eli poliitikkojen kanssa monoliitin kaltaisen käsitteen, jota myös hyvinvointivaltioksi kutsutaan.
Tämän kaiken edellytyksenä on ollut länsimaisen demokratiaa noudattavan pohjoismaisen valtion yhteiskuntajärjestelmä, jossa on ollut sananvapaus, oikeus tuoda esille erilaisia poliittisia näkökantoja, oikeus harjoittaa poliittista toimintaa kunhan se ei ole ollut hyvien tapojen ja maan lakien vastaista, joka vaarantaa hengen ja terveyden, josta erotuksena selvä terroristi toiminta, jolla on tarkoitus vahingoittaa yhteiskuntaa ja jäseniä.
Pohjoismaita aikanaan kutsuttiin aivan kuten Suomikin oli ns. ”sekatalouksiksi” erotuksena kapitalistista ja kommunistista valtioista, joita kahta ”puhdasta” valtiomuotoa ei talousjärjestelmältään ollut olemassa koko tuolloisessa maailmassa. Ei edes se ”suuri saatana” USA ollut kapitalistinen sanan varsinaisessa merkityksessä, koska senkin taloutta sääteli liittovaltion politiikka, jonka ylinpänä toimijana oli kulloinenkin maan presidentti hallituksineen, mutta sen viimeisen sanan sanoo kuitenkin maan kongressi.
Se, että esim. Suomi olisi muuttunut siksi kommunistiseksi maaksi, josta vasemmisto aina tietysti äärimmäiseen laitaan saakka näki märkiä unia. Olisi se merkinnyt samalla melkoisen ”harmaata taloutta”, niin aineellisesti kuin kenties suurimpana järkytyksenä sen, ettei ENÄÄ sen jälkeen ammattiliitoilla olisi ollut asiaa HYPPIMISTÄ PÖYDÄLLE, vaan silloin olisi painettu piiittkkäää päivää turpa rullalla eikä perse penkissä mietitty likaisten porvarien juovan työläisten verta, vaan nyt kun siinä ”paratiisissa” oltiin niin oli laulettava onnesta korkealta ja lujaa, vaikka kauppojen hyllyt ”notkuivat” tyhjyyttään ja mikä luonnetta kasvattavinta on se, ettei tästä asiain tilasta ollut syytä hiiskua kuin kotona, jos sielläkään, sillä muutoin tuli ”noutaja” ja loppu onkin sitä ”pahaa unta”. Toisin sanoen Suomessa oli hyvä tehdä vallankumousta lihapatojen äärestä muistamatta ja vallankin uskomatta sitä todellisuutta, jossa neuvostokansa itse asiassa eli ja joka muuta väitti julistettiin sen siunaamalla hetkellä ”neuvostovastaiseksi”, jonka suitsemiseksi eräs demari-naiskansanedustaja ajoi Suomeen nk. ”Rauhanlakia”.
Lopuksi voin todeta sen hauskuuden, että sitä yhteiskuntajärjestelmää, joka vallitsi 1970- ja 80-luvuilla, jolloin ”työväenliikkeinen” ammattiyhdistysliike ruletti koko Suomea aina sen eduskuntalaistosta ja hallituksia myöten kutsutaan: FASISMIKSI!!!
Tämä todistaa jälleen sen tosiasian, että ”’Todellisuus on tarua ihmeellisempää!!!”
Lähdin parikymmentä vuotta sitten pois JHL stä juurikin sen takia, että mielestäni sen toiminta suuntautui aivan liiaksi muualle, kuin huolehtimiseen jäsenten eduista ja oikeuksista.
Viime aikoina on vain voinut todeta muutoinkin ammattiliittojen selkärangattomuuden, heidän hiljaa hyväksyessään aktiivimallileikkurin työttömille, joka vaikuttaa suoraan yli sataantuhanteen ihmiseen ja heidän perheisiinsä.
Hmm… Kertokaapa mikä muu järjestö tai vastaava voisi puolustaa ns. tavallista rivikansalaista?
Hiljaista…..
Valtavalhemedia on rikollisen hallituksen puolella – joka haluaa tehdä Suomesta halpatyövoiman maan.
Tossavainen on nyt tossuillut liikaa etelän auringossa ja ote Suomen asioista lipsuu. Ay-liike ei ole sama asia kuin demarit ja maahanmuutto ei ole verrannollinen lakko-oikeuteen. Suomalaiset ovat keskimäärin fiksua porukkaa niin kauan kuin suomalaisina säilyvät ja osaavat ajatella politiikkaa myös puolueiden ulkopuolelta. Tätäkin lakkoilua kannattaa enemmistö kansasta, koska Sipilän kusetus on mennyt liian pitkälle ja Kikyn keinotekoinen kiusanteko on koettu omissa nahoissa. Ei siinä ajatella sitä että ollaan punavihreitten kanssa samaa mieltä, vaan yksinkertaisesti että järjettömyyksiä ei pidä sallia. Nykyhallitus laatii lakeja perstuntumalta, ei asiantuntijoita käyttäen tai kolmikannassa. Kikykin pitää purkaa, ei sitä käytetä ilmaiseen työntekoon lauantaisin vaan aivan turhiin touhuihin. Suomen palkatkin ovat jäljessä reippaasti muuta Eurooppaa.