Nykysuomi kysyi lukijoiltaan: ”Aiotko äänestää Eurovaaleissa” – Näin vastattiin…

Sana Watergate on käytännössä synonyymi korruptiolle ja vallan väärinkäytölle. Termistä on tullut yleisnimitys poliittisille skandaaleille, julkkisten mokatulle toiminnalle ja ennen kaikkea leimalle "salaliittoteoria".

Termin suosiosta huolimatta on luonnollisesti niitä, jotka eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä Watergate-skandaalissa todella tapahtui. Kaikille niille, jotka ovat tarpeeksi uteliaita halutakseen oppaan aiheeseen, Presidentin miehet (All the President's Men) on hyvä paikka aloittaa.

Elokuva dramatisoi ja tarkastelee journalistista prosessia, joka antoi Washington Postin toimittajille Bob Woodwardille ja Carl Bernsteinille mahdollisuuden yhdistää murto laajaan korruptioon ja vallan väärinkäyttöön silloisen Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin hallinnossa.

Watergate

Koska elokuva perustuu, kuten todettua, tositapahtumiin, tässä on lyhyt katsaus Watergate-skandaaliin.

Kuten tositapahtumiin perustuville elokuville on tapana, valmis tuote ottaa joitakin dramaattisia vapauksia, mutta mikään ei mene raiteiltaan tai venytä taiteellista vapautta liian pitkälle.

Skandaali sai alkunsa Nixonin hallinnon pyrkimyksistä peitellä osallisuuttaan 17. kesäkuuta 1972 tapahtuneeseen murtoon Demokraattien kansallisen komitean päämajaan, joka sijaitsi tuolloin Watergate-kompleksissa Washingtonissa.

Kyseessä oli amatöörimäinen murto, jonka suoritti viisi miestä, jotka olivat enemmän tai vähemmän tunareita: kaikki pidätettiin tapahtumapaikalla.

Media, erityisesti Washington Post, toi murron ja hallinnon välisen yhteyden polttopisteeseen. Raportointia ajoivat toimittajat Carl Bernstein, jota näyttelee Dustin Hoffman, ja Bob Woodward, jota esittää Robert Redford.

Suurella kärsivällisyydellä Woodward ja Bernstein käyttivät lähes kaksi vuotta keräten raskauttavaa tietoa, joka osoitti murron ja sen peittely-yritysten johtavan syvälle oikeusministeriön, FBI:n ja CIA:n katakombeihin – aina Oval Officeen asti.

Todistajanlausunnot ja muu näyttö paljastivat pian, että silloinen Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon oli hyväksynyt päätöksen salata hallintonsa osallisuus murtoon. Tutkinnassa paljastui myös ääniohjattu tallennusjärjestelmä Oval Officessa.

Tämä johti siihen, että Nixon erosi vuonna 1974 sen sijaan, että olisi joutunut virkasyytteeseen.

Huomattava realismi

Tämä ei ole elokuva, joka tekee asiat helpoksi katsojalle.

Se alkaa pudottamalla meidät suoraan murtoon liittyviin tapahtumiin ilman selityksiä – esimerkiksi ilman selittävää tekstiä – mikä myötävaikuttaa sen poikkeukselliseen realismiin.

Se, mikä aluksi vaikuttaa erilliseltä välikohtaukselta, kehittyy nopeasti joksikin paljon enteellisemmäksi.

Jotkut saattavat pitää elokuvan vaatimusta jakamattomasta huomiosta haittapuolena, mutta se on myös lähestymistapa, joka ansaitsee kiitosta.

Kuvaus Woodwardin ja Bernsteinin kamppailusta tiedon saamiseksi tuntuu aidolta, saaden yleisön tuntemaan olevansa osa tutkintaa journalististen sankariemme rinnalla.

Tutkinta, joka muuttuu pian yhä vaarallisemmaksi. Ennen pitkää kaksikkoon iskee pakollinen paranoia. Ja kuten pian käy ilmi, hyvästä syystä...

Aikaa vievää työtä

Woodward tai Bernstein saavat usein tietoa, jota he eivät voi uskottavasti julkaista, koska heidän lähteidensä on pysyttävä nimettöminä.

Sen sijaan, että jokainen palapelin palanen osoittaisi siististi kohti johtopäätöstä, kuten monien elokuvien yksinkertaisempi logiikka menisi, suuri osa heidän ajastaan kuluu asiakirjapinojen selaamiseen.

Tämä vaivalloinen työ on aikaa vievää ja vaikeasti hallittavaa: tavoitteena on löytää ne olennaiset yksityiskohdat, joita lehti tarvitsee saadakseen palaset loksahtamaan paikoilleen.

Presidentin miehet ei ihannoi journalismia; se kohtelee ammattia kunnioituksella. Sen sijaan, että tarinaa höystettäisiin toimintakohtauksilla, elokuva omistaa suurimman osan kestostaan sille epäkiitolliselle työlle, jota totuuden selvittäminen vaatii.

Loputtomat puhelut ja unettomat yöt kuluvat työsopimusten, kuittien, puhelinluetteloiden ja todistajalausuntojen läpikäymiseen. Työlästä työtä, mutta myös virkistävä näyttö hyvästä vanhanaikaisesta journalismista.

Elokuva hallitsee verkkaista tahtiaan poikkeuksellisella taidolla keskittyen tutkinnan läpimurtoihin. Presidentin miehet ei todennäköisesti valaise koko Watergate-tutkintaa; se olisi vaatinut huomattavasti enemmän kuin sen 138 minuuttia.

Se, mitä saamme kokea, voidaan kuitenkin perustellusti katsoa harkituksi kokonaisuudeksi.

Oscar-palkittu "salaliittoteoria"

Presidentin miehet oli yksi vuoden 1976 ylistetyimmistä ja puhutuimmista elokuvista.

Vuoden 1977 Oscar-gaalassa se vei kotiin neljä patsasta ja sai neljä muuta ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva ja paras ohjaus. Syystäkin: elokuva on moitteeton esimerkki taiteellisesta vapaudesta, jota nykyinen cancel-kulttuuri, dogmit ja agendat eivät rasita.

Käsikirjoitus on hyvin kirjoitettu ja tiivis, vetäen katsojan kärsivällisesti mukaan tarinaan. Ihmiset tuon tarinan takana on kuvattu uskottavasti ja arvokkaasti.

Alan J. Pakula käsittelee lähdemateriaalia hänelle tyypillisellä tavalla pienen ihmisen puolella, eksymättä koskaan tavoitteestaan: kertoa historiallisen tapahtuman tarina autenttisesti.

Kun katsoo näyttelijäkaartia, suoritukset ovat odotetusti virheettömiä. Redford ja Hoffman ovat erinomaisia rooleissaan. He yksinkertaisesti ovat Woodward ja Bernstein.

Sivuosanäyttelijät erottuvat vielä enemmän. Ennen kaikkea Hal Holbrook ja Jason Robards – kaksi henkilökohtaista suosikkiani. Jälkimmäinen sai täysin ansaitun Oscarin parhaasta miessivuosasta.

Oikean elämän salaliitot ja mysteerit eivät ratkea niin siististi tai nopeasti kuin monet muut elokuvat antavat meidän uskoa. Tämä on totisesti totta Watergate-skandaalin kohdalla.

On siis virkistävää, että Presidentin miehet uskaltaa valita kapeamman ja riskialttiimman polun.

Ajankohtaisempi kuin koskaan

Elokuva tuo polttopisteeseen myös jotain sellaista, mikä on äärimmäisen ajankohtaista tänään.

Kun Washington Post ja muu media alkoivat selvittää tapausta, ei kestänyt kauaakaan, kun ketä tahansa hämäräperäisyyksiin viittaavaa alettiin kutsua "salaliittoteoreetikoksi" tai "foliohatuksi". Kuulostaako tutulta?

On mielenkiintoista huomata, että pari vuotta myöhempi oletettu salaliittoteoria osoittautui olevan kaikkea muuta kuin teoriaa. Jotain pohdittavaa kaikille niille, jotka on saatu uskomaan, ettei salaliittoja ole olemassa.

Presidentin miehet näyttää, mitä aito tutkiva journalismi voi olla, ilman sitä yksinkertaisuutta tai loistoa, jota Hollywood niin usein tällaisille tarinoille antaa.

Se on myös elokuva, jonka pitäisi olla pakollista katsottavaa jokaiselle alalle tulevalle, joka haluaa kutsua itseään toimittajaksi.

Toimittajille, jotka kyseenalaistavat vallitsevia narratiiveja sen sijaan, että nielisivät purematta kaiken, mitä poliitikot ja vallanpitäjät käskevät meidän niellä. Toimittajille, joilla on rohkeutta, sisua ja kärsivällisyyttä ja jotka ovat valmiita kaivamaan vaikka maailman ääriin paljastaakseen totuuden.

Jan Sundstedt