Taloustieteen professori Matti Pohjola kirjoittaa tänään Hesarin vieraskynä-palstalla "hukatusta vuosikymmenestä", ja Taloussanomat säestää: ". Suomen kansantalouden kokonaistuotanto ei ole kasvanut kymmeneen vuoteen, vaan se on nyt samalla tasolla kuin alkuvuonna 2006. Menossa on menetetty vuosikymmen, luonnehti entinen valtiosihteeri Raimo Sailas keväällä.".
"Suomen kansantalouden kokonaistuotanto eli bruttoarvonlisäyksen volyymi ei ole kasvanut kymmeneen vuoteen. Se on nyt samalla tasolla kuin alkuvuonna 2006", kirjoittaa Matti Pohjola HS:n 'Vieraskynässä". Nämä ovat niinsanotut madonluvut Suomelle ja vuosikymmen aikana noudatetulle politiikalle. Taloussanomat jatkaa:
Edellisten kymmenen vuoden aikana valtion vuotuiset vero- ja muut tulot eivät suinkaan ole romahtaneet, vaan kasvaneet varsin mukavasti 41 miljardista eurosta yli 49 miljardiin. (Luvut ovat ostovoimakorjaamattomia.) Budjetin tasapainon kannalta ongelma on se, että vuotuiset menot ovat samassa ajassa pompanneet alle 40 miljardista 55 miljardiin euroon.
Olemme saaneet tämän erikoisen vuosikymmen aikana kuulla, kuinka julkispalveluita ja kansalaisten nauttimia etuja on leikattava budjettitasapainon saavuttamiseksi, ja leikattu on. Valtion ja kuntien menot ovat silti kasvaneet tuloja nopeammin. Jokin tässä ei täsmää. Taloussanomat:
"Menetetyn vuosikymmenen" aikana Suomen valtion velka on noussut 35 miljardista eurosta yli 100 miljardiin euroon, eikä ennätyksellisen nopea velkaantuminen ole viime vuosina tehdyistä leikkauksista huolimatta taittunut: kun vuonna 2006 valtion budjetti oli ylijäämäinen, vuonna 2017 se on hallituksen esityksen mukaan 6 miljardia euroa alijäämäinen.
Suomen kansantalouden kokonaistuotanto ei ole kasvanut kymmeneen vuoteen, vaan se on nyt samalla tasolla kuin alkuvuonna 2006. Menossa on menetetty vuosikymmen, luonnehti entinen valtiosihteeri Raimo Sailas keväällä.
Aalto-yliopiston professorin Matti Pohjolan mukaan äkkipysähdys johtuu siitä, että edellisten kymmenen vuoden aikana tehdasteollisuus on supistunut neljänneksen eikä yksityisten palvelujen 13 prosentin kasvu ole riittänyt paikkaamaan sitä.
Nämä ovat erittäin hirveitä asioita. Emme kuitenkaan kuule poliitikkojen varoittavan uhkaavasta katastrofista. Karkeastiottaen hallitus syyllistää suomalaisia heidän nauttimisaan julkisista palveluista ja odotuksistaan eläketulojen suhteen, oppositio huutaa vanhan, ennen teollisuusviennin romahtamista vallinneen todellisuuden perään, -ikäänkuin huutamalla saisi hyvät ajat takaisin.
Sitä, että edellisen hallituskauden aikana ei tehty yhtään mitään, ei tarvinne erikseen mainita. Tarkastellaan koko suomalaista politiikan tekemisen tapaa: Virheitä ei täällä ole tarvinnut myöntää, vaan on voitu jatkaa entiseen tapaan kun talouskasvu on paikannut niiden vaikutukset. Ja 1991-laman syyt ja seuraukset on lakaistu maton alle koko poliittisen kentän kattavan konsensuksen voimin.
Ainoa julkiselle keskustelulle kelpaava syy näyttää olleen eläkeläisten määrä. HS ja Taloussanomat jatkavatkin tästä teemasta. Ikääntymisen kautta passivoitunut väestönosa on kuitenkin asia jolle ei sivistysvaltiossa voi tehdä mitään radikaalia ratkaisua. Tai sitten hallitus on tekemässä?
"Huoltosuhde"-mantran hokemisen sijasta katsommekin erästä hyvin fataalia tunnuslukua:
Jokaista kahta veroamaksavaa työllistettyä kohti on yksi henkilö, joka saa palkkatulonsa heidän maksamistaan veroista.
Tässä tarkastelussa eivät siis ole mukana:
- Lapset,
- sairaat,
- vanhukset
- kouluissa ja oppilaitoksissa olevat.
Edellä lueteltujen ryhmien määrää ei voi tai ei ole järkevää vähentää. Julissektoriin palkattujen määrää voisi, jos se olisi poliittisesti mahdollista. Meidän palkkapussillamme käyvät siis *vero-elätit*. Heitä on:
- Valtion ja kuntien virkamiehet,
- julkishallinnon yksityisten alihankkijoiden työntekijät,
- ns. "kolmas sektori", joka koostuu sekalaisesta joukosta erilaisten yhdistyshärpäkkeiden kautta palkkatuloja tms. saavista.
Lehdet kiinnittävät huomiota teollisuuden 25% romahdukseen ja palvelusektorin 13% kasvuun. Osa jälkimmäisestä selittyy sillä, että aiemmin kuntien ja valtion itse tuottamia palveluja on trendikkäästi yksityistetty l. kätketty suorittava osa yksityisen sektorin sarakkeeseen, vaikka laskun maksaja ei muutu. Kun julkissektorin väkimäärää ei ole tästä pienentynyt, on tehtävä johtopäätös että saman verran on palkattu lisää konttorin puolelle, kuin palvelujatuottavaa osaa on ulkoistettu?
"Suomi elää yli varojensa!" on ollut poliittisen ihmisluokan sotahuuto. Sillä on syyllistetty meitä, taviksia. Painostettu meitä hyväksymään palvelujen rapautuminen ja tulonsiirtoihin kohdistuvat leikkaukset. Vaikka eläkeläiset ajettaisiin alle nälkärajan, -osin se on jo tehtykin sillä leipäjonot ovat sitä- ei tämä yli-varojen eläminen lopu ellei giljotiini käy siellä konttorin puolella.
Julkisen sektorin palveluja-tuottava osa on jo *leikattu*, väkeä on vähennetty jopa alle minimin eräillä aloilla, kuten mm. poliisissa.
Vuonna 1983 kertoi Hesari yhden palstan uutisella, että Suomen julkisen sektorin työntekijämäärä on ensimmäisen kerran historiassa ylittänyt 300 000:n rajan. 1990-luvulle tultaessa siellä oli jo yli 700 000, ja sillä tasolla on senkin jälkeen pyöritty. Lisäys on samaa suuruusluokkaa, kuin eläkeläisten määrä. Julkiset palvelut eivät tietääkseni kaksinkertaistuneet 1983-1990, joten mitä tämä uusi väki tekee?
Minun aikanani kouluissa käytettiin Niilo Kallion "Laskuoppia', siis kirjaa jossa opetettiin laskemaan yhteen ja vähentämään. Päätellen Kataisen, Stubbin ja Sipilän praktiikasta, heille on opetettu jotain sumeaa logiikkaa? Tulos sen keroo: Kolminkeraistunut valtionvelka. 
Miksi tässä puhutaan harhaanjohtavasti vain valtion menoista, kun pitäisi puhua koko julkisyhteisöjen menoista? Vai ajatellaanko sitä, että ne kuntien ja muiden yhteisöjen menot eivät olisi samasta pussista maksettuja? Menokehitys olisi paljon vielä karmeampi, kuin tässä esitetty.