Dalahästistä tulee Ruotsin ensimmäinen EU:n uuden nimisuojajärjestelmän alaisuudessa

Deep Purplen legendat ovat jälleen kiertueella ja suoriutuvat yhä, mutta kysymys kuuluu, saattaako tämä olla viimeinen kerta, kun me bändin jäsenten keski-iän alapuolella olevat rock-nälkäiset vanhat parrat pääsemme kokemaan heidät livenä. Varsinkin Ian Gillan joutuu toisinaan ponnistelemaan valtavasti saadakseen tuon aikoinaan jumalaisen lahjakkaan äänen toimimaan.

Sano Deep Purple, ja hard rock -fanit ympäri maailmaa saavat sumean, hieman rakastuneen katseen silmiinsä.

Yhtenä niistä kolmesta tai neljästä brittiläisestä edelläkävijäyhtyeestä, jotka loivat perustan sille, mitä kutsumme hard rockiksi 1960-luvun lopulla, Deep Purple – ja erityisesti sen Mark II -kokoonpano – on suoranainen legenda.

Vuonna 1968 perustettu bändi on yhä aktiivinen, julkaisee levyjä ja kiertää, oltuaan tauolla useita vuosia 1980-luvun taitteessa.

Tämänvuotinen albumi julkaistiin heinäkuussa ja on yksinkertaisesti nimeltään ”Splat!”. Levyn on jälleen tuottanut tuotantovelho Bob Ezrin, ja se on albumi, jonka myötä bändi on nyt kiertueella.

Maanantain konsertti Avicii Arenalla, hieman yli kaksi vuotta heidän edellisen Tukholman-vierailunsa jälkeen, merkitsi jälleen yhtä bändin monista esiintymisistä pääkaupungissa.

Gillan tekee töitä noustakseen

Gröna Lundissa vuonna 2024 kirjoitin musiikillisesta riemuvoitosta. Gillanin ääni oli muuttunut, mutta karisma oli tallella.

Tänä vuonna tuomio on ristiriitaisempi. Ilta alkaa kappaleella ”Highway star”, joka vaatii paljon keneltä tahansa laulajalta.

Ian Gillan, 81, joutuu ponnistelemaan melko kovaa, ei vain kyseisen kappaleen aikana, vaan koko konsertin ensimmäisen puoliskon ajan.

Onneksi hän parantaa edetessään. Hänen äänensä kantaa paremmin illan kuluessa. Musiikillisesti bändi on tietysti naurettavan tiukka.

Ian Paice ja Roger Glover muodostavat aivan yhtä vahvan rytmisektion kuin kaksi vuotta sitten, ja Simon McBride kitarassa sekä Don Airey koskettimissa sopivat täydellisesti kokonaisuuteen.

Yksi soolo liikaa

Sitä on kuitenkin vaikeampi niellä, kuinka valtavasti sooloja on. Viime kerralla nautin niistä yleisesti ottaen. Tänä vuonna niitä on yksinkertaisesti liikaa.

Virtuoosi Don Airey saa esimerkiksi peräti kolme tilaisuutta loistaa – minkä maestrossa tietenkin musiikillisesti tekee.

Epäilen, että niillä on tarkoitus pelkän show-meiningin lisäksi: antaa Gillanille hetki vetää henkeä ja lepuuttaa ääntään ennen seuraavaa numeroa. Ymmärrettävää, mutta valitettavasti se vie konsertilta vauhtia.

Uudelta albumilta bändi soittaa kappaleet ”Arrogant boy”, ”Diablo” ja ”Sacred land”. Hyviä kappaleita, mutta ne jäävät hieman vanhojen klassikoiden varjoon.

Machine Head painaa eniten

Kappalevalinnat keskittyvät edelleen vuoden 1972 klassikkoalbumiin ”Machine Head”.

Albumin kappaleista neljä on settilistalla: ”Highway star”, ”Lazy”, ”Space truckin’” ja ”Smoke on the water”.

Noin 100 minuutin jälkeen, cover-kappaleen ”Hush” ja päätösnumeron ”Black Night” myötä, se on ohi (tältä erää).

Jää nähtäväksi, onko tämä viimeinen kerta, kun näemme nämä järkäleet Tukholmassa, mutta jokaisen, joka haluaa kokea Deep Purplen livenä, ei luultavasti kannata odottaa liian kauan.