Euroopan unioni on tänä päivänä karikatyyrimäinen varjo siitä, mitä sen piti olla. Yhtenäisyyden, kaupan ja rauhan projektista on tullut liittouma, joka kuluttaa aikansa pakotelistojen hiomiseen, sanktioiden paisuttamiseen ja oman taloutensa kurjistamiseen.
Kun Kiina kokoaa pöytänsä ääreen suurvallat – rakentaa siltoja, sopii kauppajärjestelyjä ja katsoo kymmenien vuosien päähän – Eurooppa puolestaan sulkeutuu sisäänpäin ja miettii, keneltä vielä voisi katkaista suhteet. Tämän seurauksena mantereesta on tullut maailman markkinatorin perukoille jäänyt torppari, joka maksaa yhä kovempaa hintaa muiden peleistä.
EU:n johtajien huippukokoukset muistuttavat nykyään enemmän inkvisiittoreiden kokoontumisia kuin poliittisia päätöksentekopaikkoja. Yhtään todellista kasvustrategiaa ei synny, yhtään merkittävää kauppasopimusta ei solmita. Vain uusia pakotteita, uusia uhkakuvia ja uusia rajoitteita omille kansalaisille. Lopputulos näkyy suoraan arjessa: energiahintojen nousu, tuotannon karkaaminen Aasiaan ja ostovoiman katoaminen.
Euroopan suurin ongelma onkin, ettei se enää osaa ajatella itseään maailmassa. Se ei kykene rakentamaan, se kykenee vain reagoimaan – ja reaktio on aina sama: lisää rajoituksia, lisää pakotteita, lisää moraalipuhetta. Sillä välin Kiina, Intia, Venäjä ja muut nousevat toimijat vievät pelilaudan parhaat paikat ja rakentavat maailman, johon EU:lla ei ole enää edes pääsyä.
Rappio ei näy vain taloudessa, vaan myös politiikan kyvyttömyydessä. Euroopan kansalaisilta on riistetty mahdollisuus todelliseen päätöksentekoon; byrokraatit ja virkamiehet sanelevat suunnan, jossa kansalliset edut poljetaan ja yhteinen suunta on ikuinen itsensä rankaiseminen. Euroopan unioni ei puolusta eurooppalaista elintasoa eikä eurooppalaista teollisuutta – se on koneisto, joka purkaa molemmat.
On aika kysyä: haluammeko olla mukana tässä rappiossa, vai uskallammeko irrottautua ja rakentaa jälleen maailmaan siltoja, emmekä vain muureja?
