Joku saattaa tietääkin, että olen ammatinvaihtaja. Oikeastaan jo toiseen kertaan, ensimmäisen kerran vaihdoin ammattia jo 18 vuotiaana tehtyäni noin vuoden ajan ravitsemusalan töitä. Lähdin rakennukselle paremman palkan perässä, koska kuten palvelualoilla yleensäkin, rahaa ei kauhan varressa keikkuvalle tahdota maksaa, oli tämä kuinka motivoitunut ja osaava tahansa… Rakennuksella vilahti kymmenisen vuotta ja rahaa toki sai eri tavalla, mutta sitten tuli urheiluvamma joka lopulta pakotti ottamaan järjen käteen, lopettamaan työnantajien kiusaamisen jatkuvilla sairaslomilla ja miettimään sopivaa työtä. Vuosien mittaan prioriteetit kuitenkin muuttuivat niin paljon, että raha jäi toissijaiseksi ja etualalle pomppasi muut arvot: mielekkyys, eettiset arvot, monipuolisuus ja niin edelleen… Valinta oli lopulta melkoisen helppo.
Sosiaali- ja Terveysalan opiskelijana ei ole vielä ollut tylsää päivää, vaikka esimerkiksi päiväkodissa suoritettu työssäoppiminen tuntui ikuisuustuomiolta etenkin, kun tiesi jo etukäteen, ettei juuri tuo homma sovi minulle vähääkään. Vaikkakin kosketuspintani alalle on varsin pieni, on opiskelu tarjonnut paljon myös politiikan saralta. Melkoisen syvällinen tutustuminen esimerkiksi sosiaalipuolen palveluihin on valaissut faktalla niitä asioita, jotka ennen ovat olleet ”vain mielipiteitä”, joskin perusteltuja sellaisia. Erityisesti opinnot ja esimerkiksi parhaillaan käynnissä oleva työssäoppiminen ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevien vanhusten parissa on tarjonnut paljon kaivattua todellisuutta toistaiseksi synkkänä pilvenä horisontissa vaanivaan SoTe-uudistukseen.
Olen ilokseni saanut huomata, kuinka motivoituneita ja välittäviä ovat kotikaupunkini vanhuspalveluiden työntekijät. Tietenkin otanta on melko kapea, mutta tarpeeksi suuri mielipiteen muodostamiseen. Rakennus jossa työskentelen, on melko pitkästä elinkaarestaan huolimatta hyvässä kunnossa ja peruskorjattu. Ammattilaiset jotka minulle yrittävät tarjota eväitä alalla työskentelemiseen ovat antaneet ymmärtää, että työvälineet ja resurssit ovat työn raskaudesta ja muusta vaativuudesta huolimatta riittävät. Se kaikkein tärkein, asiakkaiden/asukkaiden hoiva ja hoito on sellaisella tasolla, jolla sen minusta kuuluukin olla, vähempi ei riittäisikään. Tästä tulee hyvä mieli siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei asiat ole yhtä hyvin kaikkialla. Kenties ei edes kotikaupunkini sisällä…
Olen useassa yhteydessä tuonut esiin huoleni siitä, ettei yrityksillä ole SoTe-uudistuksen jälkeen juurikaan syytä tuottaa laadukkaita palveluja. Yrityksien tehtävä kun on tehdä voittoa ja jos tämä on mahdollista huonoilla palveluilla, sitä tehdään huonoilla palveluilla. Onhan huonot palvelut halvempi tuottaa ja siten voittoa jää vielä enemmän. Koska maakunnilla ei uudistuksen jälkeen ole juurikaan muita vaihtoehtoja kuin ostaa palvelut yrityksiltä, ei yrityksillä ole enää juurikaan syitä, saati motivaatiota muuhun kuin palvelujen tuottamiseen mahdollisimman halvalla, koska hyvin usein halvin voittaa kilpailutuksen. Kuten sanoin, vanhukset ansaitsevat hyvää hoitoa, eikä vähempi riitä.
Uudistuksen myötä vähempi pakotetaan riittämään. Säästöistähän uudistuksessa on kyse, ei paremmista palveluista. Olen saanut kuulla lukemattomia tarinoita siitä, kuinka yksityiset palveluntarjoajat jo nyt käytännössä pakottavat työntekijänsä laiminlyönteihin ja vasemmalla kädellä tekemiseen. Tämä toteutetaan kiristämällä henkilöstömitoitus äärimmilleen ja pakkaamalla kohtuuttomia määriä töitä yksittäiselle työntekijälle, jolloin joko normaalisti toissijaiset tehtävät vievät kohtuuttomasti aikaa asiakkaiden hyvinvointiin panostamiselta tai vaihtoehtoisesti palveluiden toteutus tehdään käytännön tasolla vasemmalla kädellä, koska on liian kiire, työntekijät ovat uupuneita, välineitä ja materiaaleja ei ole riittävästi ja niin edelleen… Tämä on siis tilanne nyt osalla yksityisistä palveluntarjoajista. Syykin on tuttu: säästäminen.
Miksi tilanne olisi eri sitten, kun käytännössä kaikki palvelut ovat yksityisten keskenään jaettavissa ja kilpailua käydään sillä, kuka tuottaa palvelut halvimmalla? Miksi kehitys olisi jotakin muuta kuin negatiivinen? Tämä on vain yksi ulottuvuus SoTe-uudistuksesta, joskin ehkä kaikkein ikävin mitä tulee inhimilliseen kärsimykseen, jolle itse olen melkoisen herkkä. Maalailee hallitus kuinka yleviä tavoitteita uudistukselle tahansa, kaiken keskiössä, maksajana ja kärsijänä on ihminen. Jokainen säästetty euro on pois ihmiseltä, jonka elämänlaatu on todennäköisesti jo lähtökohtaisesti merkittävästikin alentunut.
