Mainos:

Kummituskäsiä, ektoplasmaa ja hekumallisia henkiä

Päivitetty 1.6.2017, Julkaistu 1.6.2017 – Kirjoittaja Toimitus

Kaikki sai alkunsa New Yorkissa 1848, kun nuoret Fox:in siskokset Margaret (14) ja Kate (11) halusivat pilanpäiten pelotella vanhempiaan. He väittivät kuulleensa perheen kotitalossa outoja ääniä ja öisiä askelia. Kekseliäät siskokset alkoivat tuottaa selittämättömiä ääniä kummastuneen perheensä kuultavaksi. Portaista kuultiin aavemaisia askelia, jotka tytöt aikaansaivat vetämällä hitaasti pitkän langan päähän sidottua omenaa portaita alas. Pian henki alkoi myös vastata siskojen kysymyksiin koputtamalla. Aluksi henki vastasi vain kyllä tai ei, mutta sittemmin käyttäen heidän keksimäänsä koodikieltä. Margaret aikaansai koputukset yksinkertaisesti koputtamalla kenkänsä kärjellä lattiaa. Muodinmukaisten lattiaan saakka ulottuvien helmojen suojissa temppu oli yksinkertainen.

Pila onnistui liiankin hyvin. Vanhemmat ja perheen vanhin tytär Leah (16) lankesivat huijaukseen niin täydellisesti, että pian he kutsuivat myös naapurit ihmettä todistamaan. Tyttöjen kanssa kommunikoiva henki kertoi olevansa murhattu kulkukauppias Charles B. Rosna, joka oli muka haudattu talon kellariin.
Tyttöjen maine kiiri nopeasti ja sanomalehdet kirjoittivat heistä laajasti. Ilkikuristen tyttöjen oli pakko jatkaa aloittamallaan tiellä. Heidän kotiinsa alkoi tulvia sadoittain toiveikkaita ihmisiä, jotka toivoivat saavansa yhteyden kuolleisiin omaisiinsa. Sisar Leah alkoi organisoida istuntoja, valita osallistujia ja rajoittaa osallistujamääriä ja ottaa myös pääsymaksua. Charles B. Rosna välitti auliisti viestejä muilta hengiltä läsnäoleville. Istunnoissa vallitsi harras, uskonnollinen tunnelma, ne alkoivat usein virrenveisuulla, ja ihmiset lähtivät koteihinsa lohdutettuina ja vakuuttuneina elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen.

Tyttöjen esikuvan ansiosta meedioita ilmestyi kuin sieniä sateella. Henget koputtelivat pian kaikkialla Euroopan ja uuden maailman hämärretyissä salongeissa, ja pöydät ja musiikki-instrumentit tanssivat ja leijuivat ilmassa häikäistyneen yleisön päiden päällä - nk. spiritualistinen liike oli syntynyt.

Koodien koputtaminen oli kuitenkin hidasta ja väsyttävää puuhaa sekä eläville että kuolleille. Yksinkertaisenkin sanoman koputtaminen kirjain kirjaimelta kysyi paljon kärsivällisyyttä, eikä se ollut kovin näyttävää. Fiksut viktoriaanit keksivät pian ratkaisun: henget alkoivat välittää viestejä siirtelemällä pientä puista pyörillä varustettua merkkilevyä pahville maalatulla aakkostolla. Eräät henget kykenivät jopa kirjoittamaan itsenäisesti, kun levy asetettiin tyhjälle paperille ja siihen kiinnitettiin kynä.

Miltei uskonnollisina hartaustilaisuuksina käynnistyneiden istuntojen rinnalla alkoivat pian kukoistaa henkikommunikaation viihteellisemmät muodot. 1850 -luvulla ohiolainen maanviljelijä Jonathan Koons keksi yht´äkkiä että sekä hän että hänen vaimonsa Abigail ja heidän 9-vuotias poikansa Nahum olivat lahjakkaita meedioita. Henget kehoittivat Jonathania rakentamaan erityisen istuntohuoneen, jonka nimeksi tuli Unien kenttä (Field of Dreams.) Huoneessa oli spirituaalinen kone - modifioitu pöytä, joka kuulemma toimi eräänlaisena paristona, jonka ansiosta henkien oli helpompi manifestoitua huoneessa. Henkien ohjeiden mukaisesti huoneeseen tuotiin musiikki-instrumentteja: erilaisia rumpuja, kaksi viulua, kitara, harmonikka, trumpetti, tinatorvi, triangeli, tamburiini ja teekello. Istunnoissa Jonathan soitti viulua, ja muut instrumentit kohosivat yksi toisensa jälkeen ilmaan, tanssimaan ihmepöydän yläpuolella, ja liittyivät mukaan villiin soitantoon. Henget manifestoivat itsensä myös hehkuvina käsinä, jotka leijuivat ilmassa osaanottajien ympärillä ja koskettelivat heidän kasvojaan. Nahumin keksintö puolestaan teki kommunikoinnista entistä helpompaa - kirjainleikkien sijasta henget kykenivät nyt puhumaan suoraan läsnäolijoille nk. henki-trumpettien avulla, jotka vahvistivat henkien äänet - ne kun kykenivät eteerisinä olentoina puhumaan ainoastaan kuiskaten.  Trumpetin kautta istunnoissa kommunikoi etupäässä Koonsien vakituinen apuhenki - 1600 -luvulla elänyt merirosvokapteeni Henry Morgan (1635-1688), joka toimitti paikalle muita henkiä (joskus 150 kappaletta kerrallaan) ja koordinoi toimintaa henkimaailman puolella.

Mainos:

Tiedot Ohion sensaatiomaisista istunnoista levisivät kulovalkean tavoin, ja alati valppaat meediot ottivat pian onkeensa. Kirjainlevyjen kanssa pelaaminen oli meediopiireissä auttamattomasti out, henkikädet ja aavetorvet in. Kirjainlevyjä sai tuohon aikaan jo ostaa lähes joka kirjakaupasta - niin suosituksi henkien kanssa seurustelu oli tullut - ja kun taviksetkin kykenivät chattailemaan kuolleiden kanssa, piti meedioiden tarttua nopeasti uusiin innovaatioihin. Yleisö oli yhä vaateliaampaa ja kilpailu kovempaa - kuunneltuaan aikansa henkien kuisketta torvien kautta ja ällisteltyään pimeässä hohtavia ruumiittomia käsiä, yleisö vaati saada nähdä aaveita.

Katie King, Florence Cookin apuhenki.

Suurin osa maineikkaista meedioista oli nuoria naisia. Naisten uskottiin saavan miehiä helpommin yhteyden tuonpuoleiseen - pidettiinhän heitä itseäänkin viktoriaanisessa yhteiskunnassa lähes enkelinkaltaisina - uskonnollisina, epäeroottisina olentoina. Lisäksi heitä pidettiin miehiä luotettavampina eikä heidän uskottu sortuvan huijaamiseen ja pilailuun uskonnollisilla asioilla. Meedioina toimiminen puolestaan antoi nuorille naisille vapauksia, joita heille ei missään muussa yhteydessä suotu - meedioina he toimivat merkittävässä hengellisessä roolissa, välittäessään yhteyksiä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Lisäksi he saattoivat meedioina tuoda julki omia näkemyksiään ja mielipiteitään ja puhua yhteiskunnallisista tabuaiheista, ja heitä kuunneltiin - he saattoivat aina vedota henkiin viestien tuottajina. Ennen kaikkea meediona olo antoi nuorille naisille tilaisuuden toteuttaa näyttelijänkykyjään, esiintyä vuoroin naisen ja miehen rooleissa, käyttäytyä muuten täysin sopimattomilla tavoilla, olla ilkikurisia ja eroottisia ja huijata yhteiskunnallisesti paremmassa asemassa olevia. Toki mediumismi tuotti neitosille myös tuloja. Sanalla sanoen homma oli hiton hauskaa.

Nuorten naismeedioiden apuhenkinä toimi useimmiten nuori naishenki, joka ulkonäöltään saattoi muistuttaa hämmästyttävän paljon meediota itseään. Tämä oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, koska henki materialisoitui eläville meedion kehon kautta, ja luonnollisesti omaksui siinä prosessissa jotakin meedion ulkoisesta olemuksesta.  Monet nuorista materialisoituvista naishengistä kokosivat ympärilleen sangen miesvaltaisen yleisön. Teini-ikäinen meedio vetäytyi istuntohuoneen nurkassa olevan samettiverhon taa tai jonkinlaiseen komeroon ja vaipui transsiin, ja pian jännityksestä kihelmöivän  ukkojoukon eteen ilmestyi valkoisessa musliinissa loisteleva henki, joka saattoi suukotella läsnäolevia, istahtaa heidän syliinsä ja kehottaa heitä koskettelemaan itseään jotta he voisivat todeta kuinka hyvin henki oli materialisoitunut. Tässä yhteydessä miesyleisö saattoi todeta ettei hengellä väljän musliinipukunsa alla ollut mitään muuta - ei korsettia eikä alusvaatteita. Tämä yksinään oli täysin riittävä todiste siitä että kyseessä todellakin oli henkiolento eikä esimerkiksi meedio naamioasuisena.  Oli täysin poissuljettu ajatus että kunniallinen nuori nainen olisi esiintynyt ilman korsettia. Tämä yksinään on kenties myös täysin riittävä selitys tilaisuuksien suosioon. Missä muussa yhteydessä olisi ollut mahdollista täysin julkisesti, viktoriaanisessa salongissa, kosketella alastonsa nuorta naisvartaloa!

Eräs varhaisimpia täysin materialisoituneita henkiä oli meedio Florence Cookin (1856-1904) apuhenki Katie King, joka oli Ohiossa toimineen Koonsin perheen apuhengen Kapteeni Morganin tytär. Katie ilmestyi vuosina 1871-1874 Lontoossa, materialisoiden aluksi pelkän päänsä, mutta meedion kykyjen kasvaessa koko vartalonsa. Häntä pidettiin hyvin puoleensavetävänä. Vuosina 1874-1875 Katie alkoi yllättäen ilmestyä New Yorkissa meedio Jennie Holmesin istunnoissa.

Toinen kuuluisa meedio oli Elizabeth d’Esperance (1855-1919) ja hänen apuhenkensä Yolande. Yolande oli sensuelli, itämainen tyttöhenki, joka liihotteli huoneessa, hyväili miesosanottajia ja materialisoi heille eksoottisia kukkia. Vuonna 1880 Elizabeth d’Esperance jäi kiinni huijauksesta, kun eräs istunnossaolija kaappasi Yolanden otteeseensa, eräs toinen ilkiö toi öljylampun lähemmäs, ja sen valossa ilmeni, että henki oli puolipukeinen meedio itse. Hänen uransa kuitenkin jatkui - ihmiset yksinkertaisesti halusivat uskoa.

Vuonna 1893 Elizabeth d’Esperance järjesti istunnon Helsingissä, professori Seilingin työhuoneessa, Hietalahden torin varrella sijainneessa Polyteekissä. Paikalla oli reilut kymmenkunta henkeä, arvovaltainen tiedemiesryhmä, jonka tarkoitus oli tutkia madame d'Esperancen kykyjä tieteellisesti. Istunnosta tuli sensaatio-uutinen, koska sen aikana meedion alaruumis yht'äkkiä katosi! Näin madame itse kuvasi tapausta: "Rentoutin lihakseni ja annoin käteni laskeutua syliini, ja silloin huomasin, että sen sijaan että ne olisivat nojanneet polviani vasten ne nojasivat tuoliin, jossa istuin." Hieman myöhemmin jalat palasivat, mutta madame järkyttyi itsekin tapauksesta niin pahasti, että joutui useaksi vuodeksi vuoteenomaksi ja menetti hiuksensa.

Ihmisten tullessa epäluuloisemmiksi ja meedion toisensa jälkeen jäädessä kiinni huiputtamisesta, yleisö alkoi vaatia esimerkiksi meedion sitomista kiinni tuoliinsa, ettei hän voisi hiippailla ympäriinsä naamioasuisena. Meediot joutuivat uudessa tilanteessa palkkaamaan itselleen apulaisia, jotka huolehtivat naamiohuveista ja tarvittavista ääniefekteistä ja muusta sen sellaisesta.

Bien Boa, 300 vuotias bramiini.

Meedio Marthe Béraud:illa (1886 - 1922?) oli lukuisia apuhenkiä. Eräs heistä oli Bien Boa, 300 vuotias hindulaisen bramiinin henki. Vuosisadan vaihteessa kamerat olivat yleistymässä, ja meedioiden oli vaikea estää valokuvaajia tulemasta istuntoihin. He estelivät kuvien ottamista, sanoen etteivät henget kestä salamavaloa. Kun infrapunakuvaus oli keksitty, ei mikään enää estänyt estottomia kuvaajia ikuistamasta säikkyjä kummituksia. Bien Boa ikuistettiin useaan kuvaan. Joissakin valokuvissa hän näyttää merkillisen kaksiulotteiselta - aivan kun pahvikuvalta, ja toisissa kuvissa taas lakanaan kääriytyneeltä mieheltä, jolla on irtoparta. Vuonna 1906 Marthe Béraud jäi kiinni, kun lehdistö huomasi arabimiehen nimeltään Areski, joka muistutti kovasti Bien Boaa, ja joka toimi ajurina huvilassa, jossa Marthe asui ja järjesti istuntojaan. Areski myönsi esittäneensä Bien Boaa useiden vuosien ajan. Marthe jatkoi meediona toimimista uudella nimellä Eva Carrière ja niitti yhä suurempaa mainetta - ei niinkään mediumististen kykyjensä vaan yhä villimmiksi muuttuvien esitystensä ansiosta. Siitä lisää tuonnempana.

Tässä vaiheessa spritualistinen liike oli keksinyt ektoplasman

Valkoisesta ektoplasmasta on materialisoitumassa nuoren naisen henki.

käsitteen. Ektoplasma on henkimateriaa - siinä missä ihmiset koostuvat lihasta, luusta ja läskistä, henget koostuvat ektoplasmasta. Ektoplasma päätyy henkimaailmasta elävien maailmaan meedion eri ruumiinaukkojen kautta hengen materialisoituessa. Yleisö ei enää tyytynyt näkemään verhon takaa täysin materialisoituneena esiin purjehtivaa henkeä - he halusivat nyt nähdä itse materialisoitumisprosessin - ja ymmärtäähän tuon. Koskaan ei etukäteen tiennyt mistä päin transsiinvaipuneen meedion kehoa ektoplasmaa alkaisi virrata - sitä saattoi tulla nenästä, suusta, korvasta, navasta, nänneistä tai vaginasta. Meedioilla oli kova työ valmistaessaan uskottavaa ektoplasmaa. Siihen käytettiin mm. paperimassaa, kasteltua pitsiä, harsoa ja jopa eläinten aivoja tai keuhkoja. Society for Psychical Research sai haltuunsa Eva Carrièren tuottamaa ektoplasmaa, joka analyysissa paljastui pureskelluksi paperiksi. Helen Duncanin tuottama ektoplasma puolestaan todettiin munanvalkuaiseksi, johon oli lisätty joitakin kemikaaleja.

Toteuttaakseen uskottavia elämyksiä materialisaatiosta eräät meediot, kuten Helen Duncan (1897-1956) ja Eeva Carrière keksivät lisätä ektoplasmaan erilaisia lehdistä leikkaamiaan kasvo- tai kokovartalokuvia.
Samoihin aikoihin meediot alkoivat myös itse hyödyntää valokuvaustekniikkaa työssään. Istunnoissa otettiin kuvia yleisöstä, ja kuviin lisättiin erilaisia henkiä. Kuvat luovutettiin maksua vastaan yleisössä olleille ihmisille muistoksi ja todisteeksi siitä että henget olivat olleet läsnä istunnossa, vaikkei yleisö, värähtelytaajuudeltaan liian karkeana, olisikaan niitä nähnyt istunnon aikana.

Meedio Helen Duncanin nenästä purkautuva ektoplasma materialisoituu  hengeksi, joka merkillistä kyllä muistuttaa nukkea.

Marthe Béraud oli 23 -vuotias vuonna 1906 jäädessään kiinni Bien Boa -huijauksesta. 1909 hän vaihtoi nimensä Eva Carrièreksi ja aloitti uudestaan uransa meediona.   Hän löysi itselleen rakastajan ja työkumppanin, Juliette Bissonin (1861–1956), joka oli Evaa 25 vuotta vanhempi. Julietten tehtävä istuntojen aikana oli mm. huolehtia ektoplasman ilmestymisestä oikeisiin paikkoihin ja erilaisten henkihahmojen näyttäytymisestä joko pahvikuvina tai itse naamioituneena.
Evan istuntoja on kuvattu perversseiksi ja neuroottisiksi. Hänellä oli istuntojen kuluessa tapana riisuutua alasti, juoksennella ympäri huonetta ja vetää yleisö mukaan seksuaalisluontoisiin akteihin. Yksi esitysten huippukohdista (jota miespuolinen yleisö odotti vesi kielellä) oli kun Juliette työnsi sormensa Evan vaginaan todistaakseen ettei sinne ollut piilotettu keinotekoista ektoplasmaa. Istunnon lopulla myös Juliettella oli tapana risuutua alasti ja vaatia samanlaista gynekologista tutkimusta. En tiedä millä verukkeella. Kenties sellaista ei tarvittu.

Tekniikka kehittyi, kuvanlaatu parani, ja ihmisiä oli yhä vaikeampaa huijata. 1920 -luvun kuluessa niin moni meedio jäi kiinni huiputtamisesta, että pikkuhiljaa koko ektoplasma- ja materialisoitumisvillitys alkoi tulla naurunalaiseksi ja mennä pois muodista. Istunnot jatkuivat, mutta ne eivät enää olleet yhtä show-pitoista koko kansan hupia. Niissä kävi enää pieni mutta vankka uskovien joukko, jolle muu yhteiskunta naureskeli, ja joka siksi kääntyi yhä enemmän sisäänpäin. Spiritualismin kultakausi oli vääjäämättä ohi, nykypäivän puhelin- ja verkkomeediot toki jatkavat menestyksekkäästi rahankahmimista ja hyväuskoisten huijaamista, mutta vanha loisto puuttuu. Onneksi meillä on paljon viihdyttävää kuvamateriaalia jäämistönä. 
29.10.2014 http://www.collectorsweekly.com/articles/ghosts-in-the-machines-the-devices-and-defiant-mediums-that-spoke-for-the-spirits/
11.12.2013 http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000691453.html
23.2.2014 https://illuminutti.com/tag/eva-carriere/
30.10.2012 http://www.smithsonianmag.com/history/the-fox-sisters-and-the-rap-on-spiritualism-99663697/



Mainos:
Seuraa keskustelua
Ilmoita minulle
guest

Kun lähetät kommentin, käsittelemme nimimerkkiäsi, sähköpostiosoitettasi (ei julkaista), teknisiä tietoja ja kommentin sisältöä. Kommentti tarkastetaan automaattisesti ja tarvittaessa toimituksellisesti. Lue tietosuojaseloste ja kommentointiperiaatteet.

0 Kommentit
Vanhimmat
Uusimmat Äänestetyimmät

Lapset ja aikuiset jakoivat hautoja Ruotsissa – verisiteet olivat kuitenkin harvinaisia

Julkaistu 21.8.2026 – Kirjoittaja Toimitus

Useimmissa tutkituissa tapauksissa viikinkiajan lopun ja keskiajan Ruotsissa aikuisten kanssa haudatut lapset eivät olleet läheisiä biologisia sukulaisia. Tukholman yliopiston uusi tutkimus haastaa yleisen arkeologisen tulkinnan ja osoittaa, että sosiaaliset ja uskonnolliset periaatteet määrittivät usein sen, ketkä jakoivat haudan.

Tutkijat analysoivat DNA:ta 142 ihmisestä, jotka oli haudattu Sigtunaan, Jämtlannin Västerhusiin ja Skånen Fjälkingeen. Aineisto sisälsi 68 lasta ja nuorta sekä 74 aikuista 27 yksittäishaudasta ja 50 yhteishaudasta Science Advances -lehdessä julkaistun tieteellisen tutkimuksen mukaan.

Kun arkeologit ovat löytäneet aikuisen ja lapsen samasta haudasta, he ovat usein tulkinneet heidät vanhemmaksi ja lapseksi tai muiksi läheisiksi sukulaisiksi. DNA-tulokset osoittavat, että tämä selitys päti harvoin tutkittuun aineistoon, jopa sellaisilla hautausmailla, joilla monet haudatuista olivat tosiasiassa sukua toisilleen.

Oletamme usein, että samassa haudassa oleva aikuinen ja lapsi ovat vanhempi ja lapsi, tai vähintäänkin läheisiä sukulaisia. Useimmissa tutkimissamme tapauksissa se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, sanoo tutkimusta johtanut Maja Krzewińska Paleogenetiikan keskuksesta lehdistötiedotteessa.

Mainos:

Lapset noudattivat aikuisten hautaustapoja

Geneettinen materiaali mahdollisti myös sellaisten lasten biologisen sukupuolen määrittämisen, jotka olivat liian nuoria määritettäväksi luurangon perusteella. Tämän ansiosta tutkijat pystyivät selvittämään, noudattiko lasten sijoittelu hautausmailla samoja malleja kuin aikuisten.

Tulokset osoittavat, että pojat ja useimmat tytöt haudattiin samankaltaisten periaatteiden mukaisesti kuin aikuiset. Västerhusissa, jossa miehet ja naiset sijoitettiin yleensä hautausmaan eri puolille, lapset noudattivat samaa sukupuolen mukaan jaoteltua mallia.

Lapsia ei näytetä kohdellun erillisenä kategoriana. Kuolemassa he noudattivat samoja sosiaalisia ja uskonnollisia periaatteita kuin aikuiset miehet ja naiset, sanoo Anders Götherström, molekyyliarkeologian professori ja hankkeen johtaja.

Tutkijat päättelevät, että sukupuoliroolit näyttävät vakiintuneen varhain, mutta korostavat samalla, että hautaustavat sallivat silti tiettyä joustavuutta. Löydökset viittaavat myös siihen, että laajennetut sukulaisuusverkostot ovat saattaneet olla tärkeitä varhaiskristillisten yhteisöjen järjestäytymisessä.

Poikkeuksellisen selkeä sukulaisuuskuvio löytyi erään nuoren naisen ympäriltä Västerhusin hautausmaalta, joka tunnetaan nimellä Nainen 56. DNA yhdisti hänet viiteen läheiseen sukulaiseen samalla hautausmaalla: hänen vanhempiinsa, veljeensä ja kahteen tyttäreensä. Heitä ei kuitenkaan ollut haudattu yhdessä hänen kanssaan, vaan eri puolille aluetta.

DNA-tutkimus muuttaa siten kuvaa keskiaikaisista yhteishautauksista. Vierekkäin lepäävät ihmiset eivät välttämättä kuuluneet samaan ydinperheeseen. Sen sijaan se paljastaa yhteiskunnan, jossa usko, sukupuoli ja sosiaalinen yhteisö saattoivat painaa biologista sukulaisuutta enemmän, kun kuolleet saatettiin lepoon, Tukholman yliopisto raportoi.

Kanye West suunnittelee konsertteja Venäjällä

Julkaistu 20.8.2026 – Kirjoittaja Toimitus

Venäläinen promoottori Say Agency on ilmoittanut räppäri Kanye Westin, joka esiintyy nykyään nimellä Ye, kahdesta konsertista Pietarissa lokakuussa.

Konsertit on määrä järjestää 10. ja 11. lokakuuta Gazprom Arenalla, johon mahtuu noin 80 000 katsojaa.

Say Agency vahvisti Venäjän valtiolliselle uutistoimisto RIA Novostille, että Ye/Kanye West esiintyy Pietarissa, Meduza raportoi. Myös Reuters kertoo Gazprom Arenan vahvistaneen suunnitelmat.

Liput maksavat 9 000 ruplasta ylöspäin, ja niitä voi ostaa erilliseltä lippusivustolta. Meduza raportoi, että seisomapaikka areenan kentällä maksaa 25 000 ruplaa, kun taas aitiopaikka voi maksaa jopa 160 000 ruplaa.

Mainos:

Kanye West vieraili Moskovassa vuonna 2024 venäläisen suunnittelijan Gosha Rubchinskiyn syntymäpäiväjuhlissa.

Tuolloiset raportit viittasivat mahdolliseen konserttiin Lužniki-stadionilla, mutta järjestäjät eivät koskaan vahvistaneet suunnitelmia, eikä esiintymistä tapahtunut.

Saatavilla olevat lähteet eivät tällä hetkellä sisällä Kanye Westin julkista lausuntoa siitä, toteutuvatko konsertit.

Hapansilakka: Ruotsin kuuluisa ja pistävä perinne

Julkaistu 20.8.2026 – Kirjoittaja Toimitus

Elokuun kolmas torstai merkitsee perinteisesti sesongin alkua voimakkaan tuoksuiselle ruotsalaiselle hapansilakalle (surströmming). Ruotsalaisten sekä rakastama että vihaama fermentoitu kala omaa pitkän historian – erityisesti Pohjois-Ruotsissa.

Fermentointi eli hapattaminen on yksi ihmiskunnan vanhimmista tavoista valmistaa ja säilöä ruokaa. Esimerkiksi Ruotsin eteläosista löydetyt arkeologiset löydöt hapatustoiminnoista ajoittuvat 9 000 vuoden taakse.

Erityisesti kalan hapattaminen on ollut pitkään yleistä etenkin Pohjois- ja Länsi-Ruotsissa, Living Cultural Heritage -arkisto kirjoittaa. Suolattu ja hapatettu kala mainittiin jo vuonna 1572, ja vanhin tallennettu maininta sanasta surströmming on vuodelta 1732. Oli luonnollista valmistaa hapatettua kalaa silakasta, mutta myös muita kaloja käytettiin: särkeä, ahventa, siikaa, taimenta ja nieriää.

Vaikka hapansilakalla on hyvin ominainen haju, sana ”hapan” ei tarkoita, että tuote olisi pilalla tai mätä, vaan yksinkertaisesti sitä, että se on fermentoitu.

Mainos:

Suolattua ja hapatettua silakkaa

Suolaus oli myös yleinen tapa säilöä kalaa. Ero suolauksen ja hapattamisen välillä on suolan määrässä sekä itse käymisprosessissa. Suolasilakka sisältää suuren määrän suolaa, mikä estää kalan bakteereita käymästä ja siten säilöö sen. Hapansilakka taas sisältää vähemmän suolaa, jolloin sen annetaan fermentoitua.

Kustaa Vaasan suolapula

1500-luvulla Ruotsi kärsi suolapulasta, koska kuningas Kustaa Vaasan sanotaan hoitaneen huonosti luottonsa kauppakumppani Lyypekin kanssa, kertoo Hapansilakka-akatemia (Surströmming Academy). Rangaistuksena suolatoimituksia Ruotsiin rajoitettiin. Tämä puolestaan johti hapatetun kalan ja hapansilakan tuotannon huomattavaan kasvuun, koska niiden valmistukseen tarvittiin vähemmän suolaa.

Ruotsia koetteli toinen suolapula 1700-luvulla Englannin kanssa vallinneiden jännitteiden vuoksi. Pula johti suolasilakan tuotannon vähenemiseen ja hapansilakan lisääntymiseen.

Koivun tuohia ja tynnyreitä

Hapansilakan valmistamiseksi kala ensin puhdistettiin, suolattiin kevyesti tynnyrissä ja peitettiin koivun tuohella. Tynnyri suljettiin tiiviillä kannella. On viitteitä siitä, että tynnyri usein haudattiin maahan ja käymisprosessin annettiin tapahtua näin, minkä vuoksi kalaa kutsuttiin joskus ”haudatuksi kalaksi”. Muutoin tynnyreitä säilytettiin usein venevajoissa. Kala fermentoitui kesän aikana ja se syötiin syksyllä.

Hapansilakkakauden avajaiset Tennstopet-ravintolassa vuonna 1950.
Hapansilakkakauden avajaiset Tennstopet-ravintolassa vuonna 1950. Kuva: Gunnar Lantz

Arkiruasta herkuksi

Hapansilakka oli aiemmin arkiruokaa, jota syötiin tavallisissa ja köyhissä kotitalouksissa, pääasiassa Pohjois-Ruotsin rannikolla. Aluksi sitä myytiin tynnyreissä, joissa se oli valmistettu, tai avoimissa astioissa, mutta Ruotsin teollistuessa kalaa alettiin myydä säilykepurkeissa.

1900-luvun jälkipuoliskolla ruotsalaiset alkoivat pitää hapansilakkaa herkkuna. Vuonna 1940 elokuun kolmas torstai säädettiin lailla hapansilakkapremiääriksi eli kauden avajaispäiväksi. Viranomaiset halusivat varmistaa, että kala oli fermentoitunut riittävästi ennen kuin sitä myytiin ja yleisö söi sitä. Laki pysyi voimassa vuoteen 1988 asti, mutta perinne säilyy edelleen, erityisesti Pohjois-Ruotsissa.

Ulvöniä kutsutaan usein hapansilakan saareksi, sillä siellä kalaa alettiin tuottaa suuremmassa mittakaavassa. Nykyään saarella ei ole teollista tuotantoa, mutta sen henki elää asukkaiden keskuudessa. Esimerkiksi Hapansilakka-akatemia perustettiin vuonna 1999 perinnön säilyttämiseksi. Nykyään saarella on museo, ja sesongin avaus on perinteinen kohokohta.

Myös muut kaupungit ylläpitävät perinteisiä juhlia. Nykyään Ruotsissa on yhdeksän suolaamoa, jotka tuottavat hapansilakkaa.

Nykyään puolet kaikesta hapansilakasta kulutetaan Dalälven-joen pohjoispuolella ja toinen puoli sen eteläpuolella, erityisesti Tukholmassa. Yli puolet hapansilakkaa syövistä tekee niin vain kerran vuodessa.

Brännvin kuuluu pöytään

Hapansilakan syöminen on juhlallinen tilaisuus, jolloin perhe ja ystävät kokoontuvat yhteen nauttimaan fermentoitua kalaa. Perinne elää, eikä syömistavassa ole tapahtunut suuria muutoksia.

Voimakkaan hajun vuoksi suositellaan, että purkki avataan ulkona, mutta näin ei tehty menneisyydessä. Kielen ja kansanperinteen laitoksen (Isof) tallennetun aineiston mukaan tämä ei olisi tehnyt kenestäkään ”aitoa hapansilakan syöjää”.

Kansi avattiin ja annettiin miellyttävän ’sihinän’ levitä. Sitten hapansilakka otettiin suoraan purkista ja syötiin sellaisenaan, muistelivat Karin Wedin (s. 1884), Per Persson (s. 1891) ja Anders Liiv (s. 1881) Hedesundassa ja Valbossa, Gästriklandissa vuonna 1973 (Isof Uppsala, ULMA 29063).

Suoraan purkista syömisen ohella oli yleistä nauttia kalaa lisukkeiden kanssa. Niitä käytetään edelleen: keitettyä puikulaperunaa, rieskaa (tunnbröd), sipulisilppua ja kermaviiliä. Hapansilakka asetetaan usein rieskan päälle lisukkeiden kanssa, tai siitä voidaan tehdä hapansilakkarulla: leipä voidellaan ja kääritään kokoon.

Usein sen kanssa tarjoillaan snapseja, mutta myös olutta – toinen tapa, joka on säilynyt.

Koko ajan sen kanssa juodaan brännviniä. Sanotaan, että todelliset hapansilakan ystävät syövät jopa 20 silakkaa, samat kertojat todistivat.

Perinteinen hapansilakka-annos lisukkeineen.
Perinteinen hapansilakkatarjoilu. Kuva: Robert Anders / CC BY 2.0

”Surströmming Challenge”

2010-luvulla hapansilakka tavoitti ulkomaisen yleisön, ei niinkään ruotsalaisena herkkuna, vaan sen ”haisevan” luonteen vuoksi. Sosiaalisessa mediassa hashtag ”stinkyfishchallenge” tuli suosituksi, kun ihmiset kuvasivat itseään avaamassa hapansilakkapurkkeja ja syömässä niitä.

Viraalileviäminen on tehnyt hapansilakasta tunnetumman osan ruotsalaista ruokakulttuuria, mikä on houkutellut ruokaharrastajia ja turisteja hapansilakkatapahtumiin.

Norja voi jäädä ilman siemeniä – ja ruokaa

Julkaistu 19.8.2026 – Kirjoittaja Toimitus

Norja tuo lähes kaikki vihannesten siemenensä ulkomailta. Jos tuonti keskeytyy, monet tuottajat voivat nopeasti joutua vaikeuksiin tuotannon ylläpitämisessä, kertoo uusi siemenvalmiutta käsittelevä raportti.

Uusi FNI-raportti, Ilman siemeniä – ei ruokavalmiutta, on Fridtjof Nansen -instituutin, riippumattoman norjalaisen tutkimuslaitoksen, julkaisema. Se esittelee Innlandetissa vuosina 2025–2026 toteutetun siemenvalmiushankkeen, jota Norjan maatalousvirasto on tukenut.

Tavoitteena oli kerätä tietoa siementen ja lisäysaineiston saatavuudesta ja käytöstä sekä tutkia, miten paikallisesti sopeutetut viljelykasvit voivat vahvistaa paikallista omavaraisuutta ja ruokavalmiutta. Aineisto koostuu kartoituksesta, kyselytutkimuksesta, haastatteluista ja alueellisten sidosryhmien seminaarista.

Raportin mukaan siementen ja muun lisäysaineiston paikalliselle tuotannolle, varastoinnille ja jakelulle ei ole yhtenäistä strategiaa.

Mainos:

Yksittäisiltä yrityksiltä ja verkostoilta löytyy joitakin aloitteita, mutta Norjassa ei tehdä järjestelmällistä suunnittelu- ja strategiatyötä siemenvalmiuden eteen, Fridtjof Nansen -instituutin vanhempi tutkija Regine Andersen kertoo Norjan yleisradioyhtiö NRK:lle.

Haavoittuvuus arvioidaan suurimmaksi vihannesten kohdalla, joissa tuontiriippuvuus on korkea, hybridilajikkeet hallitsevat ja norjalainen kasvinjalostus on lähes olematonta.

Riippuvuus tuonnista

Norja tuo 99,6 prosenttia maassa käytettävistä vihannesten siemenistä. Tämä riippuvuus tekee vihannestuotannosta erityisen haavoittuvaa, jos kauppa ja kuljetukset häiriintyvät vakavassa kriisissä.

Viljan ja perunan osalta tilannetta kuvataan vähemmän haavoittuvaksi, osittain siksi, että Norjalla on omaa lajikekehitystä ja sertifioitua siementuotantoa. Sielläkin valmius riippuu kuitenkin varastoinnista, siementen puhdistuksesta, kuivauksesta, kasvinsuojelusta ja toimivista laitteista.

Tutkijat korostavat, että valmius ei ole vain sitä, että varastossa on siemenpusseja. Jos siemeniä ei voida lisätä, laadunvarmistaa, varastoida, jaella ja kasvattaa paikallisesti, saatavuus pysyy epävarmana. Raportti suositteleekin, että siemenvalmius sisällytetään valtakunnalliseen, alueelliseen ja kunnalliseen valmiussuunnitteluun.

Siemenet voivat olla varastossa, mutta jos viljelijät eristetään ulkopuolisista siementoimituksista, on tärkeää pystyä tuottamaan ja jakelemaan siemeniä paikallisesti, hän sanoo.