Yksinkertaisempi verotusmalli tukisi yrittäjiä.

Päivitetty 3.11.2016, Julkaistu 30.10.2016 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia

Valtteri Lindholm

Entä jos rikkaiden palkitsemisen sijaan tuettais työllistämistä ja niitä yrityksiä, joiden on vaikea ponnistaa pystyyn? Jos verotus olisi helppoa ja selkeää?

Osakeyhtiön verovapaa osinko on älykkäästi mietitty niin, että osingosta 25 prosenttia on veronalaista pääomatuloa ja 75 prosenttia verovapaata tuloa siltä osin, kuin osingon määrä vastaa enintään osakkeiden matemaattiselle arvolle laskettua 8 prosentin vuotuista tuottoa. Jos osingonsaajan verovuonna saamien tällaisten osinkojen yhteismäärä ylittää 150 000 euroa, ylimenevästä osasta on veronalaista pääomatuloa 85 prosenttia ja verovapaata tuloa 15 prosenttia. Jos osinko on yli 8 prosenttia osakkeen matemaattisesta arvosta, ylimenevästä osasta 75 prosenttia on veronalaista ansiotuloa ja 25 prosenttia verovapaata tuloa.

Mitä toi sitten tarkoittaa? No sitä, että viime vuonna oletettiin, että Varustelekalla menee tosi hyvin, ja arveltiin, että saan tänä vuonna verovapaata noin 80 000 euroa. Ei mennytkään niin hyvin, joten sain vain 44 000 euroa verovapaata. Siis mitä paremmin yrityksellä menee, sen vähemmän tarttee maksaa veroja. Tämän tarkoitus on kai jotenkin tukea kansantaloutta.

Tarkoittaa myös sitä, että kun tänä vuonna sain aika paljon odottamattomia puhujapalkkioita, ei mun tilille ilmestynyt heti lisää rahaa, koska ensin piti ihan monta päivää pähkäillä tilitoimiston kanssa, miten rahat kannattaa ottaa ulos firmasta. Ratkaisu oli, että ensi vuonna ja verottomana. Jos osakeyhtiöyrittäjän verotuksesta pitäis joku viesti tulkita, on se sellainen, että yrittäjän nyt on vaan tyhmää maksaa veroja. Ei ihme, että Mehiläinen, joka ei maksa veroja Suomeen, järjestää työntekijöilleen kursseja, joiden avulla he voivat osakeyhtiöiden muodossa välttää itsekin verojen maksamisen.

Toiminimiyritykset ovat vähän yksinkertaisempia, ja varmaan hallitus ajattelee, että niin ovat niiden yrittäjätkin, joten nyt kaikkien leikkausten keskellä toiminimille olis tarkoitus antaa ihan simppeli 5% voitoista verovapaana. Ja nimenomaan siis niille voitollisille toiminimille, koska mitäs sitä turhaan perustettavia tai ongelmissa olevia yrityksiä auttamaan.

Toiminimiyrittäjien lahjomisen perusteena on kai joku työllisyys, ja varmaan joku taloudellinen peruste on keksitty sillekin, miksi osakeyhtiöyrittäjien ei sillai tartte maksaa paljon veroja, kunhan ovat rikkaita. Kyllä mua vituttaa epäreilu peli, vaikka olenkin itse saamapuolella. Kaupan alalla toimiessa olen havainnut, että kepulikonstit ja bonusjärjestelmät eivät lisää pitkän tähtäimen voitollista myyntiä - ne asiakkaat, jotka jaksavat lähteä kikkailuun mukaan, voittavat, ne jotka ei, maksavat kustannukset. Mun nähdäkseni nykyinen verotusjärjestelmä ohjaa firman pyörittämiseen ja kansantalouden parantamiseen tarkoitettua työaikaa typerään kikkailuun.

Jos siis esimerkiks olis vaan yksi vero, eikä siitä annettaisi alennuksia, se vero vois olla paljon pienempi kuin nykyinen. Silloin ei tulis fiilistä, että on aatanallista mustaa magiaa selvittää, miten verot jätetään maksamatta, mutta vähän tyhmää nyt maksaakaan, jos alennuksia on saatavilla.

Jos joku tietää, minkä ihmeen edun valtio saa, kun osakeyhtiöistä ei tarvitse maksaa veroja, voi kertoa vaikka kommenttikentässä. Superbonusta saa, jos oletettua etua pystytään jotenkin todentamaan.

Yrittäjävähennystä, eli tota toiminimien veroalennusta, perustellaan työllistävyydellä. Temppu maksaa jonkin arvion mukaan 130 miljoonaa euroa. Mulla oli tää ohjelmistoidea - suurin osa suomalaisista yrityksistä ei ota kaikkia tehoja tietotekniikasta irti, ja niitä tehoja olis kyllä tarjolla ihan tosi paljon. Jos valtio ostaisi vaikka Varustelekan ohjelmistotoimittajan niin, että tuotteesta maksettaisiin realistinen miljoona euroa ja loppurahalla pyöritettäisiin firmaa niin, että se voisi tarjota palvelunsa ilmaiseksi, firma pyörisi yhden vuoden yrittäjävähennyksen kustannuksilla reippaasti päälle 300 vuotta. Kuinkahan paljon maan talous nousisi, jos palveluyrittäjät saisivat kalenterinsa 10% paremmin bookattua ja tavarakaupoissa myynti nousisi vaikka 15% kun hyllyissä on juuri oikeaa tavaraa juuri oikeaan aikaan? Nää olis realistisia ja hyvin maltillisia lukuja, joita hyvä ohjelmisto saisi helposti aikaan.

Toinen idea on, että jos me halutaan tukea pienten yritysten työllistämistä, mitä jos tehtäisiin työntekijöiden palkkaamisesta helppoa ja turvallista, ja vielä niin, ettei työntekijöille jäisi paskan maku suuhun? Jos yrittäjävähennyksen rahat vaikka käytettäisiinkin jonkinlaiseen joustavaan työttömyysturvaan, jossa alle 3 henkeä työllistävät yritykset voivat irtisanoa tai lomauttaa työntekijöitä välittömästi, jos palkkaus ei kannattanutkaan. Jos työntekijälle taattaisiin palkan juoksevuus, ei sille jäisi paha mieli, ja yht’äkkiä ihan tosi moni yrittäjä uskaltaisikin palkata työvoimaa. Pahin väärin käytön mahis, mitä mä tässä näen, on se, että yritykset eivät pitäisi työvoimaa talossa silloin, kun niille ei riitä töitä. Ja jos yrittäjävähennyksen rahat eivät riitä tähän, poistetaan osinkojen verottomuus. Nettohyöty valtiolle olis varmasti aika lailla isompi.

Ja jos joku miettii miksi mun mielestä tämä olis parempi kuin yrittäjälle rahan antaminen, annan matemaattisen esimerkin: Pientä kivijalkaa ja verkkokauppaa pyörittävän yhden hengen yrityksen liikevaihto on 130 000 euroa. Yrittäjä tekee liian pitkiä työpäiviä, ja myyntiä jää saamatta, kun asiakaspalvelu ja muu toiminta kärsii ajanpuutteesta. Lisätyövoimaa harkitaan, ja yrittäjä tekee laskelman, paljonko myyntiä pitäisi saada täyspäiväsestä työntekijästä. Tuotteiden kate on erikoistavaraliikkeestä tuttu 45%. Arvonlisävero on 24%. Jos työntekijä saa firman liikevaihdon nostettua 100 000 eurolla, jää arvonlisäveron ja tuotteiden sisäänostohintojen jälkeen firman muihin kuluihin 36 290 euroa. Työntekijän vuosikustannus on noin 30 000 euroa, eli virhemarginaalia ei ihan hirveästi jää, vaikka firma melkein kaksinkertaistaisi myyntinsä. Jos yrittäjä ottaa riskin ja palkkaa työntekijän, eikä homma toimi, irtisanomiseen menee herkästi sen verran aikaa, että firma on aika lähellä kyykkäämistä. Tästä syystä mun vakioparturin toimitiloissa on toinen parturituoli, jota ei ole ikinä käytetty, ja tästä syystä Varustelekaa pyöritettiin kolme vuotta palkkaamatta yhtään työntekijää, vaikka duunia oli enemmän kuin tarpeeksi.

Eikä ylläoleva ollut mitään “ajatelkaa, kuinka vaikeaa on olla yrittäjä” -ulinaa, vaan ihan suora muistutus isoille herroille siitä, missä on isoja kynnyksiä tehdä kansantaloutta parantavia temppuja ja missä ei. Nykyhallitus säästää ihan kaikesta, mutta yrittäjyyttä se tukee antamalla veronalennuksia niille, jotka saavat joko hyviä tuloja, tai isoa omaisuutta perinnön tai lahjan kautta.

Mites olis, jos ei olis veronalennuksia, ja poistetaan vielä samalla osingon ja tuloveron erittely. Saattais kummasti muuttua se mielikuva kalliista verotuksesta, kun ne todelliset, kaikille samat veroprosentit olis kovin paljon pienempiä. di-gold

Lähde: Facebook.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/