https://nykysuomi.com/teollisuustuotannon-siirtaminen-ilmastovastuuttomiin-maihin-ei-vahenna-hiilidioksidipaastoja/

Näkökulma

Teollisuustuotannon siirtäminen ilmastovastuuttomiin maihin ei vähennä hiilidioksidipäästöjä.

Julkaistu 3.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Saksan liittokansleri Angela Merkelin mukaan tämän vuoden G20-kokouksen tulee keskittyä Pariisin ilmastosopimuksen edistämiseen, ja että EU seisoo nyt entistä päättäväisemmin sopimuksen takana. Merkelin puhe Saksan liittopäivillä tulkittiin suoraksi kommentiksi USA:n presidentin Donald Trumpin päätökseen vetäytyä sopimuksesta.

Katsotaan mitä tähän mennessä on saatu aikaan ilmasto- ja ympäristösopimuksilla ja lainsäädännöllä:

Teollisuusmaiden ympäristövastuullisuutta arviodaan sen perusteella, miten ne pystyvät hillitsemään hiilidioksidipäästöjään, joiden oletetaan olevan suurin syy ilmaston lämpenemiseen. Kioton sopimuksella luotu järjestelmä jopa maksattaa eräänlaisia sakkoja niillä, joilla päästöjen seuranta toimii. Käytäntöä nimitetaan #päästökaupaksi.

Kioton sopimuksen tavoitteena on laskea #teollisuusmaiden hiilidioksidipäästöjä vuoden 1990 tason alapuolelle. Kehitysmaat on jätetty rajoitusten ulkopuolelle. (Wikipedia)

Teollisuusmaiden hiilidioksidipäästöjä tarkastellaan neljän vuoden jaksoissa, ja norminsa ylittäneet maat joutuvat maksamaan ylimääräistä. Kun tarkastelun vertailutasona pidetään v.1990 päästöjä, se hyödyttää mm. Venäjää, jonka teollisuustuotanto romahti pian tuon vuoden jälkeen, ja jossa vanhentunutta tekniikkaa on käytetty pidempään kuin muissa teollisuusmaissa.

Kiinan viivyttely sopimusjärjestelmiin liittymisessä on tuonut sille verrattoman kilpailuedun ympäristövastuullisiin maihin nähden, ja sen talous onkin ollut voimakkaassa nousussa. Teollisuuden pako maihin, joissa työ- ja ympäristölainsäädäntö on puutteellista, tai sitä ei valvota, on yleisesti tiedossa oleva ilmiö, mutta sen merkitystä ei ilmeisesti oivalleta?

Ympäristötietoisuuden nousu on ollut yksi 1900-luvun lopun positiivisia trendejä, mutta se on koskenut vain teollisuusmaita. Eräänä tuloksena siitä ovat otsikkokuvan laivanhajoittamot, joita on ilmaantunut pitkin köyhien maiden siihen asti saasteettomia rantoja, kun romutustoiminta on siirtynyt teollisuusmaiden valvoituista oloista järkyttäviin mega-nyrkkipajoihin, joissa ympäristömyrkkyjen talteenottoa ei valvo kukaan, ja työturvallisuus ja työehdot alittanevat jopa dickensiläisen Englannin kauhuskenaariot.

Teollisuusmaiden hiilidioksidipäästöjä on helppo seurata mm. kulutettujen maaöljy- ja kivihiilitonnien määrää seuraamalla. Harvoin tulee mainituksi esm. kehitysmaissa tapahtuma metsien ja maaston kulotus, jonka päästöjä voidaan vain arvioida. Borneon saaren hiilidioksipäästöjen on arvioitu olevan samaa luokkaa, kuin koko EU:n moottoriliikenteen.

Toinen sopimusjärjestelmä rajoittaa CFC-kaasujen käyttöä ja päästöä ilmakehään (Wikipedia). Ilmakehän otsonille vahingollisten kaasujen valmistus pyritään lopettamaan kokonaan, ja korvaamaan ne muilla kemikaaleilla. Tässä onkin saavutettu tuloksia, ja toiminta on mielekästä.

Jos keinotekoiset kaasut voidaan poistaa, hiilidioksiidia on ilmakehässä ollut aina ja tulee aina olemaan. Sillä tehdäänkin politikkaa: Liittokansleri Angela Merkelin ulostulo ilmastosopimus-asiassa on tulkittu yleisesti piikittelyksi USA:n presidentti Donald Trumpille. Hiilidioksidilla siis ajetaan ei-ilmastollisia tavoitteita. Sitähän koko ilmastosopimus-härdelli onkin ollut alusta asti.

Harva ilmastosta puhuva tietää tai muistaa. kuinka paljon hiilidioksidia on maapallon ilmakehässä. Siis kerromme: 335 ppm. Se tarkoittaa 335 miljoonasosaa. Ilmakehään päässyt hiilidioksidi ei jää sinne, vaan kasvit käyttävät sitä. Hiilidioksidin määrän kasvu virkistyttää kasvien toimintaa, mikä palauttaa tasapainoa. Aiempina luonnonhistoriallisina kausina hilidioksidin määrä on voinut olla suurempikin, ja sen vähenemisellä on voinut olla vaikutuksia mm. kivihiilikauden kasviston korvautumiseen nykyisellä floralla.

Hiilidioksidimäärän ja lämpötilan korrelaatio on havaittu tosiasia, mutta vaikutusmekanismi onkin enemmän uskon asia. Eräiden tutkijoiden mukaan maapallon ilmaston suurin vaikuttaja on auringon aktiivisuus, ja eräiden teoreettisten mallien mukaan se on nyt laskevalla trendillä. Toisinsanoen: Maan auringosta saaman lämpösäteilyn määrä vähenee.

Suurin todettu ilmaston lämpeneminen tapahtui 14-12 000 vuotta sitten, kun jääkausi päättyi suhteellisen nopeasti. Keskilämpötilat nousivat nykyistä korkeammalle tasolle, jolta tultiin vaiheittain alas. Jääkausien ja lämpökausien väliseen vaihteluun ei edes väitetä liittyvän lämpenemistä edeltäviä hiidioksipitoisuuksien nousuja.

Ilmasto- ja ympäristökeskustelua hallitsevat valitettavan usein sosiaalisiksi normeiksi vakiintuneet uskomukset, joiden tieteellisesti todettua faktapohjaa ei ole koskaan takasteltu. Millainen biologinen koulutus on muuten Angela Merkelillä?

Merkelin puheen uutisoi mm. BBC.

https://nykysuomi.com/janne-rysky-riihelainen-menetti-kaikki-tyot-uskottavuus-propagandistina-meni/

Näkökulma

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-riihelaiset-ja-muut-maalittajat-ovat-joko-ex-narkkareita-tai-sarjaepaonnistujia/

Näkökulma

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

https://nykysuomi.com/kirja-arvostelu-jessikka-aro-putinin-usa/

Näkökulma

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

https://nykysuomi.com/maalittaminen-ja-vaaran-tiedon-agitaattorit-uhkaavat-ihmisten-turvallisuutta/

Näkökulma

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/