Näkökulma: ”Vihreät miehet” kieltävä laki astui voimaan tänään (video)

Päivitetty 16.7.2017, Julkaistu 15.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia

Presidentti Sauli Niinistön maanantaina allekirjoittama laki, joka tekee laittomaksi tunnuksettomien aseistettujen joukkojen läsnäolon Suomessa, astui voimaan tänään (15.07.). Laimuutos liittyy uusiin näkemyksiin sodankäynnistä, erityisesti interventioista vieraisiin maihin.

Videolla (alinna) on venäläinen näkemys Krimin niemimaan annekdoinnista, ja se on kooste mm. RT:n uutisvideosta ja Krimillä kuvatuista otoksista.  Krimin kriisi, joka myöhemmin levisi Ukrainan ja Venäjän väliseksi epäsymmetriseksi sodaksi, alkoi 26.02.2014 venäläisen Igor Girginin johtaman tunnuksettoman joukon hyökkäyksellä Krimin alueparlamentin rakennukseen. Tämä tilanne oli niitä harvoja tapauksissa, joissa Krimillä käytettiin tulivoimaa po. kriisissä.

Ukrainan Krimillä olevat varuskunnat eivät puuttuvien käskyjen takia tehneet vastarintaa, vaan poistuivat alueelta maaliskuun 2014 aikana. Alueparlamentin rakennuksessa ei ollut ukrainalaisia sotilaita tai Krimin aluehallinnon poliiseja venäläisiksi myöhemmin osoittautuneiden sotilaiden tunkeutuessa rakennukseen aseita käyttäen.

Krimin tapaukset aiheuttivat sotilasdoktriinien päivityksen Venäjän naapurimaissa. Nyt myös Suomessa, ja tämä on kirjattu lainsäädäntöön tästä päivästä alkaen. Seuraavassa tiivistetty Krimin annekdoinnin marssijärjestys:

  • Ukrainan epäsuositun presidentin Janukovitsin asema horjuu huonon politiikan ja mm. korruptiopaljastusten takia. Tämä aiheuttaa poliittisen kriisin.
  • Janukovitsia vastustavat mielenosoittajat alkavat pitää pysyvää leiriä pääkaupungin Kiovan keskeisimmällä torilla, Maidanin aukiolla. Mielenosoittajat lupaavat odottaa paikalla kunnes presidentti eroaa.
  • Mielenosoittajille ilmaantuu väkivaltaisia vastamielenosoittajia, ja "maidanilaisten" myöhempien lausuntojen mukaan heidän joukkoonsa soluttautuu henkilöitä, jotka pyrkivät aikaansaamaan väkivaltaisia yhteenottoja  miliisien ja vastustajiensa kanssa. Yhteenottoja tapahtuu.
  • Tilanne aiheuttaa kansainvälistä huolta: USA, Venäjä ja eräät läntisen Euroopan maat neuvottelevat #vallanvaihtosopimuksen, jossa presidentti Janukovits luopuu rauhanomaisesti vallasta. Sopimukseen saattoi sisältyä ajatus syytesuojasta.
  • Ukrainan parlamenttioppositio edustajat käyvät kertomassa presidentin erosta Maidanilla oleville mielenosoittajille. Uutinen otetaan vastaan epäuskoisesti, suurin osa väestä pysyy yhä Maidanilla.
  • Samana iltana joku taho ampuu mielenosoittajia ja paikalla yhä olevia mellakkapoliiseja, useita saa surmansa kummaltakin puolen. Pitkään uskotaan että ampujat kuuluivat presidentin käskyvallan alaisiin Berkut-turvajoukkoihin, mutta myöhemmät ukrainalaiset raportit kertovat tunnistamattomista ulkomaisista toimijoista, jotka poistuivat maasta heti välikohtauksen jälkeen.
  • Presidentti Janukovits päättää poistua maasta välittömästi, mutta hänellä ei ilmeisesti ole enää luotettavia alaisia. Janukovits poistuu Venäjälle lahjottuaan rajavartijoita t. sotilaita.
  • Ukrainassa on nyt valtiojohdoton tila, parlamentti on hämmentynyt.
  • Krimillä siis hyökätään alueparlamenttiin, ja sinne keskellä yötä tuodut henkilöt tekevät jotain päätöksiä Strelkov-Girginin ryhmän aseiden piippujen alla.
  • Näissä olosuhteissa maahan saapuu väkeä Venäjältä vartioimattomien rajojen yli: - Autolasteittain siviilejä, jotka kiertävät samoilla busseilla joilla tulivatkin osoittamassa mieltään eri kaupungeissa. Joskus he stormaavat hallintorakennuksia ja valtaavat niitä. Tapahtuu väkivaltaa ja vandalisointia. Myös paikalliset valtaavat virastoja, mutta eivät tuhoa niitä.
  • Myös #vihreitämiehiä l. tunnuksettomia sotilaita saapuu. Katso videolta, miltä se näytti.
  • Oleellista on, että vieras armeija saapui maahan ilman sodan tuntomerkkien täyttymistä.

Tapahtumien kulusta on ollut kahtalaista mielipidettä. Johtavana suomalaisena asiantuntijana pidetyn Aleksanteri-instituutin tutkijan Markku Kangaspuron mukaan Venäjällä ei ollut aikomustakaan miehittää Krimiä tai hyökätä Ukrainaan. Myös toisenlaisia näkemyksiä on esitetty.

Polemiikki ja ulkopuoliset arviot koskevat lähinnä näitä seikkoja:

  • Olivatko tapahtumat Krimillä ja itäisessä Ukrainassa venäjää puhuvan kielivähemmistön spontaania toimintaa vai eivät.
  • Onko Venäjä liittänyt laittomasti itseensä toisen valtion alueita.

Kansainvälisesti kiista on yhä kesken, ja on syynä mm. EU:n ja Venäjän väliseen talouspakote-kiistaan.

Tässä tarkastelussa Ukrainan ja Venäjän kiistely ei ole oleellista, vaan tunnuksettomien sotilaiden käyttötapa:

  • Sillä vältetään kansainvälistä yhteisöä reagoimasta tilanteeseen välittömästi ja tehokkaasti: Syksyllä 1939 Kansainliitto erotti Venäjän jäsenyydestään tämän hyökättyä Suomeen.
  • #Hybridisota on yhdistelmä poliittisia ja sotilaallisia keinoja. Niihin sisältyvät mm. sotilaallinen paine ja hyökkäysuhkan käyttäminen valtiojohdon taivuttamiseksi, ja myös poliitikkojen pehmentäminen etukäteen annektioon suostuvaisiksi. Myös kansanliikkeiden ja julkisen rauhattomuuden masinointi kuuluu repertuaariin. Siis:
  • Sopivien poliitikkojen taivuttelu.
  • Kansanliikkeisiin ja mm. someen vaikuttaminen.
  • Rauhattomuuden merkkien ylläpito julkisessa tilassa: Mellakoita yms. kummallisuuksia.
  • Sotilaallinen uhka.

Nykyaikainen sodankäynti on yhdistelmä sotilaallisesta uhasta ja poliittisesta vaikuttamisesta, joka kohdistuu joko poliittiseen establishmentiin tai yleiseen mielipiteeseen. Some-vaikuttaminen on uusi lisä jälkimmäiseen. Suomen lainsäädäntö on nyty päivitetty nykyaikaisiin sotilaallisiin uhkakuviin.

Suomeen kohdistuvista sotilaallisista uhkista oli jo 1970-80 -luvuilla, ennen ns. kylmän sodan päättymistä, kuva jossa pääasiallinen uhka ei ole v.1939-40 Talvisodan kaltainen sota, vaan äkillinen kaappaus:

  • Vihollinen ottaa nopeasti ja ylivoimalla haltuun pääkaupungin ja valtiojohdon.
  • Operaatio pyritään toimeenpanemaan ilman sodan tuntomerkkejä l. avoimia taisteluja, kuten Ukrainalle kuuluvan Krimin haltuunoitto v.2014.
  • Näin kansainvälinen yhteisö ei ehkä puutu tapahtuneeseen.
  • Tämä edellytti #myyriä Suomen poliittisessa johdossa.

Suomen vastaus tähän uhkaan oli sotilaallisen erityisjoukon ylläpito: Tämä joukko oli mobilisoitavissa suoraan pääesikunnan käskyllä, ohi virallisen liikekannallepanon. Erityisjoukon tarkoitus oli ottaa kontrolliinsa Helsingin hallintokorttelit ja eräitä muita pisteitä, ja pysyä niissä vihollisen toimenpiteistä riippumatta. #Laststand.

Toimintavalmiuden tarkoitus oli poistaa se mahdollisuus, että ehkä periksiantava valtiojohto suostuu maahan jo tulleiden vihollisjoukkojen painostaessa jonkinlaiseen  Suomen valtiollista itsenäisyyttä rajoittavaan sopimukseen: Jos/kun Helsingin Engelin piirtämä ydinkeskusta olisi raunioina, ei vallansiirron rauhanomaisuutta voisi selittää medialle.

Nyt lakina voimaantullut linjaus on jatkoa todelliset tilanne-vaihtoehdot huomioivalle puolustusajattelulle.

Suomen puolustuspolitiikassa on siis ollut useita uhkaskenaarioita:

  • 1917-1939: Puolueettomuuspolitiikka, varautuminen tavanomaiseen sotilaalliseen hyökkäykseen, pitkähkö mobilisointiaika.
  • 1940-1941: Neuvostojoukot Hangossa, puolueettomuuspolitiikka johon ulkomaailma ei uskonut, vastapainoksi neukuille saksalaisille läpikulkuoikeus. Uhkaskenaario joutuminen mukaan suurvaltasotaan, mikä toteutuikin.
  • 1944-1991: Riippuvuus Neuvostoliitosta, mitä pyrittiin lieventämään "puolueettomuutta" korostamalla. Suomnen puolueettomuuteen uskomista leikittiin ulkomailla. Uhkakuvana neuvostojoukkojen suorittama äkillinen kaappaus ja kiristyksenomainen Suomen haltuunotto.
  • 1991<: Puolueettomuuspuhe jatkuu, Suomi sitoutuu EU:hun ja länteen, suhde Venäjään käymistilassa. Uhkakuvana joutuminen mukaan suurvaltakonfliktiin ja Venäjän hybridi-kampanja Suomen poliittisen vakauiden ja itsemääräämisoikeuden horjuttamiseksi. Eurooppalaisen sisällissodan mahdollisuus koskettaa myös Suomea.

Puolustusdoktriinin päivittäminen on vastaus sekä hybridiuhkaan, että Eurooppaan suuntautuneen massamaahanmuuton aiheuttamaan uhkaan. Jälkimmäisestä ovat puhuneet mm. Ranskan DGSI:n johtaja Patric Carval.

https://www.youtube.com/watch?v=4wgmCW1za2Q


Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/