Kolumni: Lähiö- Sosiaalisen katastrofin ground zero

Lähiöstä on sekä mediassa, että taiteessa luotu melkoisen värikkäitä mielikuvia. Oluen ruskeaa, veren punaista, kaupungin vuokra-asuntojen istuttamien pensaiden vihreää ja yhteisöllisyyden luomaa hattaran pinkkiä on maalailtu tasaisiksi kerroksiksi niin, että elämä lähiössä saadaan ulkopuolisen silmin näyttämään ”normaalilta” ja joillekin jopa tavoittelemisen arvoiselta. Saattaa tuollainen fantasiamaailma olla tottakin, joskus, hetken… Totuus kuitenkin on melkoisen toisenlainen.

Lähiö on betonisten kuutioiden harmautta, köyhyyden värittömyyttä sekä päihde- ja mielenterveysongelmien syvää mustaa. Näitä kolmea kehystämässä ja ikään kuin jalustalle nostamassa ovat ne ”tavalliset” ihmiset. Ne, jotka käyvät töissä, kasvattavat perhettä ja haravoivat pihalla eläkepäiviensä ratoksi. Heille lähiö on väliaikainen ratkaisu. Hyvin harvoin nuo ”normaalit” ihmiset ovat viettäneet koko ikäänsä lähiössä tai ainakaan suunnittelevat siellä koko elämäänsä viettävänsä. Vierailunsa aikana he korostavat tehokkaasti kaikkea sitä, mikä on yhteiskunnan toimesta onnistuttu eristämään lähiöön: Juoppoja, narkkareita, köyhiä, maahanmuuttajia ja edellä mainittujen huonokäytöksisiä ja äänekkäitä lapsia, jotka kaiken lisäksi rikkovat paikkoja sekä todennäköisesti kasvavat vanhempiensa kaltaisiksi. Mistäkö tiedän? Koska olen itse kasvanut lähiössä, vieläpä poikkeuksellisen paskassa sellaisessa.

Yritin jo ylä- aste ikäisenä kuvailla omaa lähiötäni esimerkiksi kuvataiteen tai kirjoitetun sanan muotoon. Myöhemmin yritin kuvailla sitä myöskin musiikilla, mutta aina jotakin jäi puuttumaan. On äärimmäisen vaikeaa kuvailla ymmärrettävästi jotakin sellaista, jonka niin monenlaiset ihmiset ja jopa kokonaiset kansan kerrokset kokevat niin kovin eri tavalla. Tämä kirjoitus on yksi, todennäköisesti epäonnistunut yritys muiden joukossa. Vaikeinta on mielestäni kuvailla lähiössä asuvien enemmistön tuntemuksia, niitä, jotka kaikkein räikeimmin ovat ristiriidassa muun väestön kanssa. Vaikka lähiöiden asukkaat usein puhuvat hieman kaunistellen asioista, on ihmisellä kummallinen aisti jolla havaita se, ettei kaikki ole kunnossa. Tuo aisti ei näe naapuriluukussa asuvan nistin arkea tai tunne mitä hän tuntee. Kuitenkin tuo nisti muistuttaa olemassaolostaan kävellessään vaikkapa paikallisen ostoskeskuksen edessä, pihalla kuin tamppoonin naru, joskus nauraen, joskus itkien. Sama toistuu toki muidenkin päihteiden kohdalla. Esimerkiksi alkoholistit ovat usein varsin syrjäytynyttä väkeä, hautautuneena, joskus kirjaimellisestikin omaan paskaansa. Mikään meidän aisteistamme ei riitä näkemään puliukon pään sisään, mutta ahdistuksen ja pahan olon yleensä voi helposti aistia tällaisen elämänsä uhrin kävellessä ohi. Se, joka väittää, ettei tuollaisen aistiminen jätä minkäänlaista jälkeä, omaa jonkintasoisia sosiopaatin oireita, vaikkakin välinpitämättömyys on aikamme ihmiselle ominaista… Aistimuksen jättämä jälki vaikuttaa sekä aistijaan itseensä, että välillisesti muihin, kuten sen alkulähde, puliukkokin. Jäljen edelleen siirtyminen taas luo juurikin sen ilmapiirin, tunteen ja tunnelman, jota on sanalla, kuvalla tai äänellä niin helvetin vaikea kuvailla. Jäljen edelleen siirtyminen on varmasti myöskin yksi niistä syistä, miksi lähiön asukkaat on ohjattu asumaan lähiössä.

Joskus tuo jälki asuu omassa perheessä ja joskus taas naapuriovessa. Yhtä kaikki, pidemmän päälle se vaikuttaa samalla tavalla, joskin eri vahvuisena. Se syö elämäniloa, tekee kyyniseksi ja passivoi. Vaikka televisio välittää kuvaa menestyvistä sekä ”normaaleista” ihmisistä, on tietoisuus kaikesta ympärillä vellovasta paskasta vahvasti läsnä. Sekä lapset, että aikuiset altistuvat sille ja television tarjoama kontrasti yksilön todellisuudelle tuo ihmiseen katkeruuden, kateuden ja tunteen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Yksin edellinen lause selittää sen, miksi lähiöissä rikotaan ikkunoita, sotketaan paikkoja, juodaan kaljaa lapsesta saakka ja haukutaan pystyyn kaikki, jotka eivät tietyiltä osin ole kuten hän itse. On turhaa kysyä lähiön lapselta ”miksi teit mitä teit?”. Ilkivalta kun hyvin usein on oire, eikä sille usein ole sen tuomittavampaa syytä, kuin vaikkapa ärhäkässä vatsataudissa housuun turahtavalla sonnalla.

Evoluutiossa korostunut ihmisen sopeutumiskyky ei ole vain hyvä asia, vaan ihminen sopeutuu myöskin lähiön aiheuttamiin oireisiin ja useimmiten hyväksyy annetun tuomion sellaisenaan. Ihminen adaptoituu ympäristöönsä, assimiloi toimintatavat sekä keinot selviytyä, vain nähdäkseen oman jälkikasvunsa hukuttautuvan samaan apatian sitkeään suohon. Köyhyys on periytyvää, kuten usein ovat päihde- ja mielenterveysongelmatkin. Yhteiskunta ei tee itselleen palvelusta työntämällä köyhät sekä päihde- ja mielenterveysongelmaiset näille altistavien riskitekijöiden sammon äärelle. Surullista on myöskin se, että äärimmäisen usein köyhyys aiheuttaa päihde- ja mielenterveysongelmia ja toisin päin. Yksilön on oltava poikkeuksellisen lahjakas sekä geneettisesti, että muilta osin, päästäkseen ”ehjänä” pois lähiöstä, mikäli sellaiseen on sattunut syntymään. Valitettavasti tällaisia yksilöitä on kovin vähän.

Lyhyesti: Lähiö tekee ihmisistä kaltaisiaan. Betonisten asuinkuutioiden tavoin, ihmisestä tulee säiliö, johon on pakattu se ”abstrakti massa”, mitä ihmisenä elämiseen tarvitaan. Massa aloittaa käymisprojektin ja ulkopuolelta tulee lisää hiivaa ja sokeria. Lopputuloksena on pahoinvoinnin, sosiaalisten ongelmien sekä menetetyn yhteiskunnallisen potentiaalin lisäksi valtava kontrasti ”normaalien” ja lähiön ihmisten välillä. Se, että poikkeukselliset yksilöt tai ”paremmat lähiöt” nostetaan framille, ei poista vuosikymmeniä vanhoja ongelmia, jotka lähiöiden sammuksiin potkittujen katuvalojen reunustamien pimeiden kujien ja katujen varsilla asuu. Toiset ovat 1947 Château Cheval Blancia ja toiset ovat vesikiljua.

Petri Perta