Suomalaiset kommunistit ovat poliittinen tyhjiö, joka vie voimaa todellisen kansanrintaman syntymisen mahdollisuudelta. Suomalaiset kommunistit on karkeasti jaettavissa kahteen ryhmään: vanhat kommunistit Neuvostoliiton ja Kekkosen ajoilta sekä nuorkommunistit viimeisten vuosikymmenien ajoilta.
Molemmat porukat tunnetaan (erityisesti "tavisten" mielissä) kärkkäinä, suorastaan päällekäyvinä, mikä johtunee kommunismin aatteena näkevien lujasta uskosta omaan oikeassa (ja oikeudenmukaisuudessa) olemiseen. Tämä ei ole vieras piirre millekään ismille, tokikaan, vaan siinäpä ongelma: kommunismi ei ole aate. Kirjaimellisesti marxilaisittain ajateltuna ajatus kommunismista aatteena on läpeensä valheellinen, vieläpä ylimielinen: kommunismihan on vain luonnollinen jatkumo sosialistisen vallankumouksen synnyttämälle yhteiskunnalle.
Kärkkäys paisuttaa kommunistien luomaa poliittista tyhjiötä, sillä se estää kommunikoinnin ja sitä myötä yhteistyön mahdollisuuden kaikkien kanssa, jotka eivät tunnusta samaa "aatetta" – suomalaisen yhteiskunnan kahtiajako kommunismin ja kapitalismin ollessa ajankohtainen Euroopassa selittää osittain vanhojen kommunistien äkkijyrkkyyden, mutta nuorkommunistien jyrkkyys on pinnallista teatteria: kuten ismeistä yleensäkin nykypäivän Lännessä, kommunismista on tullut vain vaatekappale oman identiteetin "luomisessa" – imagoasia.
Siispä te suomalaiset kommunistit – niin te ihmisen kestokyvylle liian moneen kertaan petetyt ja siksi keskenään(kin) riitaiset vanhat kommunistit kuin myös te trendikkäät nuorkommunistit, jotka kasvatatte yksilöllistä vahvuuttanne (itseluottamusta) kutsumalla toisianne "tovereiksi" Reilun kaupan lattemukien äärellä "vasemmisto"kuppilassa – olette yksittäiseksi ryhmäksi suuremmassa vastuussa tavallisen kansan ahdingosta Veli-eliitin omaksi paratiisikseen rakentamassa Suomessa.
Kommunistit lähetyssaarnaavat nimenomaan tavallisen kansan keskellä, ja toki hienolla idealla: tasa-arvo. Vaan kun tasa-arvon tiennäyttäjät ovat vihaisia, katkeria ja suvaitsemattomia kaikkea muuta paitsi omaa "aatettaan" kohtaan, miten lopputulos voisi etäisestikään muistuttaa Marxin ajatusta edes sosialistisesta yhteiskunnasta, saati kommunismista? Miksi kukaan "tavis" seuraisi katkeruutta ja vihaa, jos päämääränään on yhteinen hyvinvointi ja oikeudenmukainen yhteiskunta?
Miten Suomen kansa voisi yhdistyä ja kävellä yli Veli-eliitin, kun he jotka maailmalla toimivat kansanrintaman kokoajina eivät tässä maassa pysty tarjoamaan "taviksille" kuin riitoja ja syytteleviä sormia – parhaassakin tapauksessa vain yksilön omanarvon kasvattamisen kehdon? Miksi te, kommunistit ette suostu näkemään tätä ja nielemään ylpeyttänne todellisen yhteisen hyvän eteen?
Suomalaiset ovat junttiväkeä ja tullevat aina olemaankin – metsän kansaa. Koska on päivänselvää, ettei se muutu ainakaan lähiaikoina eikä suomalaisista tule katkerien ja/tai ylimielisten, usein "älykköinä" esiintyvien kommunistien – vanhojen tai nuorien – seuraajia, miksi puskea omaa "aatetta" muiden kasvoille silmät sokeina, toisia kuuntelematta – vain omaa ylpeyttään? Miksi hajottaa kansan yhtenäisyys oman ylimielisyytensä tähden ennen kuin sitä on olemassakaan?
Yhtenäisen kansanrintaman luominen olisi Suomessa mahdollista, kun luovuttaisiin väreistä, oltaisiin vain suomalaisia, Pohjolan kansa, joka ei enää suostu alistettavaksi – ei kruunun, ei paavin, ei tsaarin, ei keisarin, ei jenkkien, ei korporaatioiden eikä liittovaltion. Tämä vaatisi kuitenkin teidän, suomalaisten kommunistien nöyrtymistä ja kuplanne puhkaisua sisältäpäin. Silloin astuisitte samalla tasolle "tavisten" kanssa, ja vain samalta tasolta voidaan olla tasa-arvoisia.
Siis, suomalaiset kommunistit: lopettakaa älylliset marxpiirit ja vanhojen vihojen verestyttäminen ja olkaa kerrankin todella kansan asialla, kansan kanssa yhdessä ja kansan – ei egonne – hyväksi. Avatkaa sydämenne todelliselle tasa-arvolle, ihmisten tasavertaisuudelle ja massojen voimalle. HYLÄTKÄÄ KOMMUNISMI ja saatatte pelastaa sen.
Johanna Lehtonen






