Ent.poliisijohtaja Mikko Paatero toivoo useampien osallistuvan turvallisuuden puolesta tehtävään työhön.

Julkaistu 25.12.2016 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Mikko Paatero kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan (24.12.) turvallisuudesta ja terrorismi-uhkien aiheuttamasta pelosta. Sen sanominen, että "ei anneta pelolle valtaa", ei hänen mielestään  riitä. Pelkoihin on todelliset syyt, ja niiden poistamiseen tarvitaan tekoja. Bloggaus kokonaisuudessaan:

Rauhaa päälle maan

"Suomen Turku julistaa kohta joulurauhan meille kaikille. Voin kuvitella että se tapahtuu Berliinin tapahtumien takia tiukempien turvajärjestelyjen puitteissa kuin koskaan ennen.

Maailma on muuttunut myös Euroopassa viimevuosien aikana. Ranskassa on ollut poikkeuslait voimassa jo yli vuoden. Saksassa tilanne on kiristynyt  pitkäksi ajaksi. Meilläkin oli Imatra. Joukkomurhat ovat tulleet jäädäkseen. Käytän mieluummin termiä joukkomurha kuin terrorismi, koska myös muita kuin varsinaisia terrorismimotiiveja on ollut.

Kaikki tietävät, että on vain ajan kysymys, koska tapahtuu seuraava joukkomurha. Kukaan ei tiedä missä. Tämä kaikki kasvattaa ihmisten pelkotiloja. Ne eivät poistu sillä, että sanotaan, että älkää pelätkö. Pelko on luonnollinen tunne tämänkaltaisissa tilanteissa. Ihmisten pelkoa pitää pyrkiä poistamaan. Se voi tapahtua vain konkreettisilla toimilla. Nyt ei riitä, että, kuten joku Saksassa totesi, tämä on avoimen yhteiskunnan hintana hyväksyttävä. Ei näin voi olla.

Jokaiselle on selvää, että ns. juurisyihin on pureuduttava. Miksi on vihaa ja katkeruuttä, miksi syrjäydytään järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, miksi nyt on tilaa ääriajattelulle? Asioihin on pystyttävä vaikuttamaan siellä, missä tällaiset ilmiöt syntyvät, olipa kyse Syyriasta, Irakista tai vaikkapa Suomesta. Suomessa on panostettava mm. nuorisotyöttömyyteen ja kotouttamiseen. On kuitenkin niin, että juurisyihin vaikuttaminen vie vuosia, jossakin vuosikymmeniä. On tehtävä myös tekoja tässä ja nyt. Vain tämä voi vaikuttaa pelon hävenemiseen.

Tiedon saantia on lisättävä mutta ei vain tiedustelupalvelujen toimesta. Tiedustelupalvelut ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen, vaikka niihin on maailmalla kaksoistornien tuhoutumisen jälkeen panostettu huimia summia. On tietenkin myös estetty monia joukkomurhia. Tämä ei kuitenkaan riitä.

Tiedustelutieto on välitettävä sitä tietoa tarvitseville selkeästi nykyistä enemmän. Kun jotain tapahtuu meillä Suomessa paikallispoliisi kantaa silloin operatiivisen vastuun olipa sitten kyse minkälaisista joukkomurhista tahansa, terrorismi mukaanlukien. Paikallispoliisin varautumiseen on panostettava selkeästi lisää. Tällöin voitaisiin panostaa lisää poliisin näkyvyyteen ja lähipoliisitoimintaa, joka on hiipunut koko ajan. Samoin voitaisiin varautua uhkakuviin paremmin.

Kyse ei tietenkään ole vain poliisin määräkysymys vaan kokonaisresurssikysymys-siis myös muusta henkilöstöstöä ja välineistöstä. Kyse on myös yhteistoiminnasta. Poliisien määrä yritetään pysäyttää 7.000:een vaikka siihenkään ei vielä rahapäätöstä ole olemassakaan 2018 alkaen. Tällä määrällä ei em. näkyvyyttä paranneta.

Tällä haluan vain sanoa, että pelkät puheet eivät enää riitä, on tehtävä tekoja. Jokaisen on ymmärrettävä, että terrorismiakaan ei estä vain Suojelupoliisi, siihen tarvitaan paljon muita toimijoita. Parin sadan henkilön joukko, vaikka tekeekin hyvää työtä, ei myöskään tietenkään pysty seuraamaan kaikkia riskihenkilöitä-siihenkin tarvitaan paikallispoliisia, joka on koko ajan kentällä. Jos tähän lisättäisiin oikein järjestetty vapaaehtoistoiminta ja ykstyisen turvasektorin tietojen lisääntyvä yhteistyö, päästäisiin eteenpäin. Tällöin toimittaisiin myös siten, että kansalaiset sen huomaisivat, jolloin turvallisuuden tunne paranisi.

Ensi keväänä on sekä kehyspäätöksen että hallitus puolivuotistarkastelun aika. Tällöin päätöksiä on tehtävä. Valitettavasti vasta kunnallisvaalien jälkeen. Toivottavasti tästä huolimatta kunnalisvaalikeskustelussakin on vahvasti mukana soten ja talouden rinnalla myös sisäinen turvallisuus, jonka tekijöitä vahvasti ovat myös kunnat ja tulevat maakunnalliset toimijat. Meillä Suomessa, toisin kuin monessa mussa maassa, monet asiat ovat vielä omissa käsissä, vaikka suurimmat ongelmat ovatkin kansainvälisiä ja kansainvälisen yhteistyön lisäämisen tarve on  ilmeinen kaikkiin suuntiin.

Rauhallista Joulujuhlaa ja Toivorikasta Uutta Vuotta kaikille!"

 

http://www.nykysuomi.com/index.php/2016/10/04/entinen-poliisijohtaja-varoittaa-suomeen-jaavien-kaannytettyjen-ryhtyvan-rikollisiksi/

 

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/