Ei niin vapaa lehdistö

Julkaistu 31.12.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 9 minuuttia

Onko meillä enää vapaata lehdistöä?

On hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään mitä on lehdistönvapaus? Meillä länsimaisessa yhteiskunnassa sillä tarkoitetaan tiedotusvälineiden vapautta julkaista tietoa ilman sensuuria tai valtion, että esivallan sisältöön puuttumatta. Lehdistönvapaus on demokraattisen järjestelmän peruskiviä. Onpa sitä pidetty myös neljäntenä valtiomahtina, jossa lehdistön tehtävä on vahtia vallan kolmijakoa.

Lehdistölle tai toisin sanoen medialle on aikanaan annettu valta ja tehtävä, joka on ollut hyvin itsestään selvä. Sen tarkoituksena on ottaa kantaa valtaa pitävien tekoihin ja toimiin. Tähän vahdittavien ryhmään kuuluu:

  1. poliittinen päätösvalta, eli Suomessa eduskunta ja sen kyky päättää asioista.
  2. hallinnollinen toimeenpanovalta, eli valtioneuvosto, eli hallitus ja sen toimien ja vaikutusten arvioiminen.
  3. tuomiovaltaa käyttävä oikeuslaitos ja sen antamien tuomioiden oikeudenmukaisuuden arvioiminen.

Median tehtävänä on siis vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja kertoa kansalle mitä vallankäyttäjät tekevät, mutta kuka vahtii mediaa?

Vallankäyttäjät mediassa

Aikaisemmin otinkin jo kantaa vasemmistoliberaaliseen vallankumoukseen, jossa mediaa tarkasteltiin yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisen kannalta pitkällä aika välillä.
Toimittajalla on edelleen suurin valta yksittäisen jutun sisältöön. Lehdistönvapauteen kuuluu, että toimittaja voi olla kuka tahansa. Ikävä kyllä niin sanotut maallikkotoimittajat ovat harvinaisia yksittäistapauksia.

Työnkuva on hyvin yksinkertainen, tee mahdollisimman puolueettomia ja objektiivisia raportteja tiedotusvälineisiin. Tietoa toimittajat keräävät useilla eri tavoilla. Tietolähteinä voi olla lehdistötiedotteet, tiedotustilaisuudet, haastattelut, henkilökohtaiset kontaktit tai vihjeinä, myös sosiaalisesta mediasta on tullut suosittu lähde. Siinä missä ennen oli aikaa perehtyä lähteisiin ja hakea vaikka toista mielipidettä, niin nyt Internet-uutisten aikana tilanne on muuttunut. Nyt ei ole aikaa tarkistuksille, vaan juttu on laitettava ulos mielellään ensimmäisenä.

Nyt kun toimittaja ei ehdi tarkistaa lähteitään tai aikaa vastineen ottamiseen ei ole, niin pelikenttä muuttuu. Tämä antaa vallan myös itse lähteelle, jossa tiedon antaja voi olla aika varma, että faktoja ei tarkisteta. Kuka muistaa vielä jutun, jossa Neuvostoliitto oli kouluttanut 1500 sotahirveä Suomea vastaan. Muuan Suomen yleisradiokin teki korjauksen vasta kuukautta myöhemmin.

Enää toimittajat eivät hae juttuunsa toista mielipidettä ja ne eivät ole kovinkaan syvällisiä. Aina ei mennä edes paikanpäälle, jossa olisi hyvä haastatella vaikka silminnäkijöitä tai osallistujia. Juttuihin kuitenkin täytyy saada eloa, niin uudeksi vaihtoehdoksi on muodostunut toimittajan oma subjektiivinen näkemys, joka täyttää jutun ja antaa sille erilaisen näkökannan. Varsinkin maahanmuuttoon liittyvät uutiset ovat olleet kovinkin värikkäitä.

Julkaistaan tai ei julkaista ja aina kannattaa kilauttaa kaverille.

Toimittajalla on valta ja voima, mutta suurempaa valtaa käyttää toimitus ja päätoimittajat. Mikäli toimittaja haluaa, että hänen juttunsa julkaistaan ja saa palkkaa työstään on hänen noudatettava toimituksen linjaa, jota päätoimittaja valvoo.

Tutkivan journalismin yhdistys kysyi 2016 jäseniltään miten he kokivat lehdistönvapauden työssään. Tutkivan journalismin yhdistyksellä, Oikeustoimittajat ry:llä, Politiikan toimittajilla ja Taloustoimittajat ry:llä on huoli tutkivan journalismin riippumattomuudesta ja kriittisen journalismin toimintamahdollisuuksista Suomessa.

”Jos toimitusten ulkopuolelta tuleva painostus onnistuu kaventamaan kriittisen journalismin tekemistä, suurin häviäjä ovat yleisö ja suomalaiset. Erityisesti tutkivan journalismin tehtävä on kertoa tosiasioita, jotka voivat olla kiusallisia valtaa pitäville. Tämä yhteiskunnan valvontatehtävä on yksi demokratian perusteista.” kerrotaan liitosta.
Kyselyssä joka kolmannes (29,6 %) kertoi, että toimitus oli jättänyt jutun käsittelemättä tai tutkimatta. Kyseessä on tällöin julkaisijan oma itsesensuuri. Sisältömuutoksia oli tehty (27,8 %) muun muassa toimituksen ulkopuolisen painostuksen takia. Ulkopuolisen painostuksen takia kokonaan julkaisematta jääneitä tapauksia oli (13 %).

Jokainen joka on lähettänyt omia mielipidekirjoituksia ja näkökulmia ja juttuja eri medioihin on huomannut varmasti tämän saman ongelman. Ei huolta, ette ole yksin tämän kanssa, vaan myös ammattitoimittajat kokevat tämän saman ongelman omakseen.

No jo on jutut.

Mitähän mahtaa kuulua kuuluisille Panaman papereille? Ylessä on oltu aika hiljaa asiasta. Ketkä muistaa vielä hetkeä jolloin osa Ylen toimittajista jätti työnsä, koska kokivat, että heidän journalistiseen työhön vaikutettiin ulkopuolelta. Ketkä jäi töihin? No ne keihin voidaan vaikuttaa ja ovat siis ostettavissako?

Leikitellään hetki ajatusleikillä. Yle on valtion omistama mediayhtiö, jonka rahoitus lepää viimekädessä eduskunnan päätöksen alla. Aikaisemmin toimintaa oli rahoitettu lupamaksuilla, mutta siitä haluttiin luopua. Vaikka siitä ei julkisuudessa puhutakaan, niin raha ratkaisee. Valtio käyttää budjetoinnissaan omaa omistajanohjausta.

Case Sipilä: Pääministerin asema julkisen vallan käyttäjänä ja tapa puuttua voimakkaasti yksittäisten ammattitoimittajien työhön näyttäytyi sananvapauden rajoittamisena kotimaan lisäksi myös kansainvälisessä mediassa. Kun tähän vielä lisätään yksittäisten toimittajien perustellut irtisanoutumiset, välittyi maailmalle kuva, joka ei sopinut sananvapauden mallimaahan. Kertoi Ilkka Nousiainen.

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Toimituksiin kohdistuu taloudellisesti vaikeina aikoina aina erilaisia paineita. Mtv3 sai valtiolta 3 000 000€ tuen uutistoimitukseen. Samana päivänä se uutisoi näyttävästi otsikolla ”Hallituksen luottamus korkeimmillaan sitten 2015”. Vaikka edellisenä päivänä oli hallitus juntannut läpi kuuluisan Aktiivimallin. Vanha kansan viisaus on, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Taidamme tulla näkemään hyvinkin helläkätistä uutisointia, myös Mtv3 suunnalta.

Case Hesari: Miten muuten kävi Helsingin Sanomien suurelle viestintäkoe keskuksen jutulle. Toimittajat kertoivat, että juttu olisi peräisin salaisista asiakirjoista ja ohi mennen toi esille, että sillä olisi valmiudet seurata Internet viestintää ja seurata yksityisiä ihmisiä. Samaan aikaan kun tiedustelulaki on valmistelussa eduskunnassa.

Artikkelin julkaisemisen jälkeen lauantaina päivällä tasavallan presidentti Sauli Niinistö lähetti tiedotteen, jonka mukaan salaisten asiakirjojen vuotamisesta HS:lle on aloitettu rikostutkinta. KRP:n mukaan ”tutkinnassa selvitetään, onko toimittajakin mahdollisesti syyllistynyt turvallisuussalaisuuden paljastamiseen”. Niinistön ulos tulo oli hyvinkin hyökkäävä, mutta pieni keskustelu Suomen vaikutusvaltaisimman henkilön Antti Herlinin kanssa, johti siihen että sunnuntaina oli jo toinen ääni kellossa. Nyttemmin koko asia on jo unohdettu.

Tähän artikkeliin on poimittu muutama juttu, mutta niissä vaikuttavaa osaa näyttelee raha. Lopullista valtaa pitää käsissään omistajat. Omistajiin ja sidonnaisuuksiin voit tutustua Nykysuomen julkaisemasta artikkelista.

Mediaimperiumin vastaisku.

”Vaihtoehtomedioille on koittaneet synkät ajat. Vaikka valtamedia koki karvaan tappion Yhdysvalloissa ja Englannissa, ovat mediatalojen omistajat pystyneet ajamaan kapinalliset toimittajat pois toimistoistaan ja vaihtoehtomedioita jahdataan ympäri maailmaa.
Vältellen pelättyjä mediamoguleita, on joukko vapaita toimittajia perustanut Iljan johdolla uuden toimituksen Internetiin.

Ilkeä pääministeri Juha ja hallituksen kollegat, joille nuoren Iljan vaientamisesta on tullut pakkomielle ja he ovat lähettäneet häneen peräänsä satoja viranomaispyyntöjä, sekä tuhatpäisen toimittajakaartin. Tarkoituksena on tuhota hänen uskottavuus, terveys ja estää kasvavan kapinatoiminnan leviäminen.

Etsijät ovat löytäneet Iljan syrjäisestä Andorrasta…”

Lainasin Star Wars elokuvista tuttua alkutekstiä, mutta aika osuvasti se sattuu kohdalleen ja me tiedämme mitä MV-lehdelle sitten loppujen lopuksi kävi.

Vastamedian synty.

On hyvä tiedostaa, että vaihtoehtomedioita on ollut aina. Näissä medioissa käsitellään uutisia ja yhteiskunnallisia aiheita perinteiselle medialle epätyypillisestä näkökulmasta. Ikävää on, että aika useasti juuri vaihtoehtomedia tarjoaa sen objektiivisimman näkökulman asioihin. Hyvä esimerkki on uutisointi Yhdysvaltain uuden presidentin virkatyöstä.

Historiassa on aina ollut tapauksia ja ajankohtia jolloin vaihtoehtomediat ovat nostaneet päätään. Yleinen piirre näille on ollut seuraavanlainen. Erilaisen aatemaailman ihmiset ovat vahvasti kokeneet, että lehdistö tai tiedotusvälineistö ei toimi oman vapaan tahdon alaisena, vaan se tarjoaa hyvin yksipuolisen näkemyksen, jossain määrin voidaan puhua jopa propagandasta.

Kun kansa kokee, että media ei ole enää vallan vahtikoira, niin silloin syntyy tarve vaihtoehtomedialle. Median tehtävänä on tarttua yhteiskunnalle arkoihin asioihin. Jokainen voi miettiä seuraavia aiheita joita ei saa arvostella: Euroopan unioni, presidentti, pakolaiset, Islam, nato, leipäjonot, köyhyys, ammattiyhdistysliikkeet…

Aikanaan jos media arvosteli Neuvostoliittoa, niin tehtaankadulta lähti attaseat käymään toimituksissa ja kertomassa – mitä saa sanoa. Nykyään tämä sama toistuu Euroopan Unionissa, jossa kovasti mietitään lisä rahoitusta ja keinoja kampanjoida EU kriittisiä medioita ja puolueita vastaan.

Miksi hyökätä vastamedian kimppuun?

Kaikki muuttui herran vuonna 2016. Kun huomattiin, että vaihtoehtomediat ja sosiaalinen media ovat vahva yhdistelmä. Yhdysvalloissa on aina ollut vahva vaihtoehtomedia, jolla on moni miljoonainen lukijakunta, mutta sen suurin ongelma on ollut pirstaloituminen moniksi pieniksi toimijoiksi. Yhdysvaltain presidentinvaalit muuttivat pelikentän suoraksi sotatoimeksi. Aikaisemmassa artikkelissa käsittelin Trumpia ja sosiaalisen median suhdetta, voit tutustua aiheeseen tästä.

Varsinkin konservatiivinen Breitpart News Network oli Hillary Clintonille ja CNN.lle ylitsepääsemätön este. Breitpatin kimppuun hyökkäsi niin Barack Obama, Clinton ja heitä tukevat mediatalot. Breitpartin uutisointiin on ehdotettu niin totuuskoetta, sen olemassa oloa on yritetty estää ja kiistää.

Valtamediat hävisivät taistelun. Nyt on käynnissä suuri vastaisku vaihtoehtomedioiden luetettavuudesta. Tarkoituksena on kyseenalaistaa vaihtoehtomedioiden tarjoamat uutiset ja paljastukset. Muistutan, että 2016 valtamediat olivat lakaisemassa kuuluisan paljastuksen joka liittyi Clinton säätiöön. Vaihtoehtomediat eivät jättäneet tätä herkkua käsittelemättä, vaan Rush Limbaughin ja Breitpartin kaltaisten toimijoiden ansiosta totuus voi nousta esiin, vaikka valtamedia sen yrittäisi piilottaa.

Brexit ja Trump osoitti valtamedialle, että vaihtoehtomedia voi muuttaa vallan uusjakoa. Aikaisemmin vaihtoehtomedia on kärsinyt huonosta levikistä, mutta Internet ja varsinkin sosiaalinen media on tarjonnut laajan näkyvyyden.

Keinot horjuttaa vastamediaa.

Jotta valtamedian sanelema meidän demokratia halutaan säilyttää. On heidän hyökättävä vaihtoehtomedioiden kimppuun täydellä voimalla. Vie heidän uskottavuus, vie heidän rahoitus, tuhoa jakelukanavat, estä toiminta.

Operaatio Lügenpresse on jo ollut pitkään käynnissä myös Suomessa. Parikymmentä suomalaista päätoimittajaa allekirjoitti julistuksen vastustaa niin sanottuja valemedioita. Koska nämä eivät toteuta hyvää journalistista tapaa, mutta nimittävät itseään medioiksi ja yrittävät hämärtää tai vääristellä tosiasioita. On ollut näkyviä älä usko valemedioihin kampanjointia. Sosiaalisessa mediassa halutaan estää näkyvyys 2016 tuli useita algoritmimuutoksia, jotka heikentää maksutonta näkyvyyttä.

Uusinta uutta on faktantarkistus.

Hyvin onnistunutta on ollut myös mustamaalaus kampanjointi vaihtoehtomedioita vastaan. Nyt jokainen media on joko rasistinen tai fasistinen ja tällä tavalla vaikeutetaan median imagoon. Tällä on suora vaikutus mainostilamyyntiin. Julkisuudessa on jopa paikka paikoin ollut näyttävää kampanjointia ”tiesittekö, että Google mainoksenne näkyy tämän tyyppisellä sivustolla?”.

Paljon puhutaan myös informaatiosodan käynnistä. Julkisuudessa ei ole uutisoitu verkkohyökkäyksistä, jotka on nimenomaan kohdistettu vaihtoehtomedioita vastaan. Etkö pääse kirjautumaan mediaan? No palvelimme on juuri palvelunestohyökkäyksen kohteena. Kyllä tuolla verkossa on välillä täysi sota päällä Tali - Ihantalan taistelut tulee mieleen. Näin ollen vaihtoehtomediat on pakotettu hankkimaan kalliita tietoteknisiä ratkaisuja, jotta toimintaa voidaan jatkaa.

Koska emme vielä elä täydellisen totalitaristisessa valtiossa, niin meitä ei viedä uudelleen koulutusleireihin tai vaan perinteisesti saunan taakse. Medioita ei suljeta koska ne elävät verkossa, mutta niiden toimintaan pyritään vaikuttamaan, kuten Case MV-lehti osoitti.

Loppusanat

”Tämä ei ole loppu. Eikä edes lopun alku, mutta tämä on kenties alun loppu.” Sanoi Churchill aikanaan. Jokainen voi arvioida ja olla mediakriittinen tätä kirjoitusta kohtaan ja näin kuuluukin olla.

Koskaan aikaisemmin ei ole Suomen historiassa tarvittu vahvaa ja kantaa ottavaa vaihtoehtomediaa. Lehdistö ei ole enää vapaata, vaan julkaisuja rajoitetaan. paljastukset halutaan lakaista maton alle. Valtiomahtia vastaan ei saa esittää kritiikkiä, vaikka yhteiskunnassamme on eniten työttömiä ja köyhiä kuin koskaan aiemmin hyvinvointi yhteiskuntamme aikana. Poliittisesti väärät mielipiteet halutaan vaientaa ja mustamaalata. Kansallinen itsetunto halutaan tuhota pala palalta.

Valtamedia ei ole enää vallanvahtikoira, vaan se on kesytetty toimimaan vallankäyttäjien hyväksi. Sitä valtaa ei käytä poliitikot, vaan heidän tukijansa, jotka pyörittävät Suomalaista liike-elämää.

Tämä oli vuoden viimeinen Jykällä on asiaa artikkeli. Tulen jatkamaan ja kirjoittamaan asiat niin kuin ne ovat. En tee tätä rahan tai vallan takia. Tarkoitukseni on tarjota toinen näkökulma asioihin ja sinun lukijana on tarkoitus tehdä arvio olenko oikeassa vai väärässä. Paras palkintoni on se, että elämä tarjoaa mahdollisuuden työskennellä kovasti tekemisen arvoisessa työssä, nimittäin totuuden esitaistelijana.

Oikein mukavaa vuotta 2018 ja muistakaa olla mediakriittisiä, myös meitäkin kohtaan.
PS: Tässä vielä linkki haudattuun tutkimukseen, joka kertoo että kansalaistenluottamus mediaan instituutiona on kadonnut. N luku tutkimuksessa on huomattavasti korkeampi kuin, mitä valtamediat käyttää.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/