Abu Hamzan varjo Finsbury Parkin moskeijan yllä

Päivitetty 19.6.2017, Julkaistu 19.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

Islamistisaarnaaja Abu Hamza al-Masri sai kylvää vihaa Britanniassa asuvien nuorten muslimien mieliin kaikessa rauhassa useita vuosia, kunnes hänet luovutettiin pitkän juridisen väännön ja ihmisoikeus-selittelyjen jälkeen USA:han tuomittavaksi rikoksistaan. Viime yönä (19.06.) hänen aiempi tukikohtansa Finsbury Parkin moskeija, joutui yksinäisen britin auto-iskun kohteeksi.




Onnettomassa tapauksessa menehtyi tämän hetken tietojen mukaan vain yksi ihminen, 8 on viety sairaalaan ja kaksi on saanut ensiavun paikan päällä. Siis vuoden 2017 oloissa normipäivä eurooppalaisessa suurkaupungissa. Tapaus on kuitenkin merkittävä ja pahaenteinen kynnyksen ylitys nyt meneillään olevan terrorismibuumin aikana: Tekijä näyttää olleen britti, ja iskun kohteet olivat moskeijasta poistuvia muslimeja.

Tätä ei ole aiemmin tapahtunut Euroopassa. Toki muslimeja on surmattu terroriteoissa, mutta toisten muslimien toimesta. Merkittäväksi tapahtuneen tekee se, että nyt on nähty ensimmäinen kantaväestön vihanpurkaus muslimimaahanmuuttajia kohtaan, -ja tekijä on alleviivannut viestiään käyttämällä Lontoossa, Berliinissä ja Tukholmassa jo nähtyä ja tavaksi tullutta islamistien toimintatapaa.

Vain runsas vuosi sitten, toukokuussa 2016, Ranskan DGSI:n päällikkö Patric Calvar kertoi Ranskan parlamentin valiokunnalle maan olevan #sisällissodan partaalla: ”Kaikki on mahdollista maassa, joka on yhtä jännittynyt kuin Ranska nykyisin.”

Ranskan sisäisen turvallisuuden viraston päällikön huoli aiheutui sekä Ranskassa olevien islamistisolujen odotettavissaolevista terroriteosta että ranskalaisten mahdollisesta vastaväkivallasta.  Calvar sanoi erityisesti pelkäävänsä ”rankaisuretkikuntia maahanmuuttajalähiöihin”, joilla maahanmuuttajat laitetaan yhteisesti maksamaan vähemmistön tekemäksi epäiltyjä rikoksia.

Uskon, että voitamme terrorismin”, Calvar sanoi, mutta ennusti ”äärioikeiston ja muslimimaailman” vastakkainasettelua lisäten:

”Olemme sisällissodan partaalla. Uskon, että tämä yhteenotto tulee tapahtumaan yhden tai kahden hyökkäyksen seurauksena. Meidän vastuullamme on ennakoida ja pysäyttä kaikki yhteenottoja laukaisevat ryhmät. ”




Suljettu kuulemistilaisuus pidettiin 24. toukokuuta 2016, ja Calvarin dramaattiset kommentiti vuotivat Ranskan tiedotusvälineisiin 11.7.2016. Hän sanoi: ”Mistä syntyy kipinä, joka sytyttää ruutitynnyrin muuttaen Ranskan hallitsemattomaksi maaksi, jossa oman käden oikeutta jakavat ryhmät aseistautuvat? Tulemmeko näkemään murenevan maa, jossa väkivalta ja kosto vuorottelevat kahden leirin välillä päättymättömässä iskujen kierteessä?”

Calvar näki terrorismin lisäksi myös maahanmuuttoon yhdistettävän arkipäiväisen väkivallan po. räjähdysalttiutta lisäävänä tekijänä. Tiedustelumiehenä hänen näkökulmansa korosti järjestyneen äärioikeiston roolia. Käytännössä tavallisten epäpoliittisten kansalaisten yksilöllisillä reagoinneilla voi olla ehkä suurempikin merkitys.

Lontoossa Seven Sisters Roadilla tänään nähty murhenäytelmä saattaisi jäädä pikku-uutiseksi, jos tekijä-uhri -asetelma olisi toisin päin? Jaksoimme kauhistella heinäkuussa 2016 viikon välein toistuneita uutisia papin murhaamisesta normandialaisessa kirkossa, tai matkustajien silpomisesta kirveellä saksalaisessa junassa, mutta näiden tapausten toistuessa ja toistuessa mielenkiintomme herpaantui, vaikkemme sitä myönnä.

Nyt -ilmeisesti?- kantabrittiläinen on "iskenyt" muslimeja vastaan radikaaleista saarnoistaan kuuluisan moskeijan ulkopuolella jihadistien käyttämällä tavalla. #Kotouttamisen lisäksi näyttää epäonnistuneen vielä toinenkin yhteiskunnan tehtävä: Perusbriteille ei ole onnistuttu antamaan vakuuttavaa kuvaa siitä, että maahanmuuttajarikollisia rangaistaan tuntuvasti, ja että viranomaiset tekevät kaikkensa kansalaisten suojelemiseksi.

Kun luin uutisia Rotherhamissa vuosikymmenen jatkuneesta brittiläisten lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ns. seksityöhön pakottamisesta, mihin viranomaiset eivät olleet rohjenneet puuttua poliittisen korrektiuden takia, tuli jo silloin mieleen että brittiviranomaiset ovat aikaansaaneet hirvittävän sosiaalisen aikapommin.

Ranskan DGSI:n päällikkö näki nämä aikapommit, ja paljon muutakin. Hänen jälkeen monet aikaansa ymmärtävät viranomaiset, politiikot ja kansalaisvaikuttajat ovat ottaneet puheeksi tämän saman asian: Jännitteet kasautuvat ja kansalaisten kahtiajakautuminen jyrkästi erimielisiksi ryhmiksi suhtautumisessa juuri maahanmuuttoon ja kulttuurisista syistä johtuvaan väkivaltaan muodostaa oman riskinsä, mitä ei pidä vähätellä.

Emme voi estää Abu Hamza al-Masrin kaltaisten vihasaarnaajien seuraajia tekemästä väkivallantekoja niin kauan kuin heitä on Euroopassa, mutta eurooppalaisten vastareaktiota voidaan hillitä antamalla vahva signaali että hallitukset ovat tosissaan suojelemassa kansalaisiaan. Tämä tarkoittaa tuntuvia rangaistuksia etnisille väkivallantekijöille -toisin kuin mm. Ruotsissa, median paikkansapitävää uutisointia rikoksentekijöiden taustoista -toisin kuin äskettäin Suomessa, ja terrorismiin yms. väkivaltaan yllyttävien henkilöiden ripeää karkoittamista -toisin kuin tehtiin Abu Hamzan suhteen Englannissa.

Median vuosikymmeniä jatkuneen valikoivan uutisoinnin takia Suomessakin on muodostunut kahdenlaista todellisuuskuvaa:

  • Ns. suvaitsevaisten maailma, jossa maahanmuuttajat ovat terrorismin uhreja,
  • ja omaehtoisesti mm. somesta ja ulkomaisista julkaisuista tietonsa hakevien maailmankuva jossa maahantulijat ovat itse terrorismin uhka.





Tilanteen tekee vieläkin pahemmaksi se, että po. ryhmittymät eivät ymmärrä toistensa kieltä. Varsin monelle suomalaisellekin vaatimus Dublinin sopimuksen noudattamisesta turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa merkitsee samaa kuin "rasismi", so. jonkin ihmisryhmän ihmisyyden kieltäminen.

Valitettavasti em. "suvaitsevainen" hybris on herättänyt itselleen kaltaistaan vasta-ääriajattelua toisella laidalla: Ainoa vastaus laittomaan maahantunkeutumiseen on joidenkin mielestä rasismi. Tähän on päädytty koska molempien leirien käsitykset vastapuolesta eivät perustu tämän todellisiin sanomisiin, vaan oman doktriinin määritelmään siitä, mitä vastapuoli ajattelee. "Jos se muuta väittää niin se valehtelee."

Kansan kahtiajakautuminen toisiaan ymmärtämättömiin mielipideryhmiin on ongelma sinänsä, ja yhteiskuntaa epästabiloiva tekijä.

Viime joulukuusta alkaen Suomen viranomaiset ovat turvanneet eräitä tapahtumia järein ajoestein ja näkymättömin turvatoimin. Helsinki-Vantaan lentoasemalla on sarjatuliaseet jo nähty poliisien käsissä. Turvallisuutemme hyväksi siis tehdään asioita, mutta mekin voimme tehdä jotakin: Me voimme lopettaa keskustelemattomuuden "suvakkien" ja "rajakkien" välillä, ja tutustua toistemme todellisiin ajatuksiin, ja siten poistaa itse aiheuttamamme epävakautta lisäävän tekijän. Sen jälkeen voisimme päästä etsimään muihin ongelmiin ratkaisuja rationaalisessa keskustelussa.

Patric Calvarin valiokuntapuheesta suomeksi.
BBC 26.08.2014.
BBC 19.06.2017.



https://www.youtube.com/watch?v=T2uvRtlK95k

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/