Bernerin ”mustien laatikkojen” mahdollinen valmistaja Sipilän kaveri.

Ulkokuntosaleista on tullut tuttu näky ruotsalaisissa puistoissa ja kuntopoluilla. Niiden moderni historia alkaa sveitsiläisestä metsästä vuonna 1968 ja kulkee kiinalaisten puistokuntolaitteiden kautta nykypäivän pohjoismaisiin tiloihin, joissa treeni yhdistyy päivänvaloon, luontoon ja vapaaseen pääsyyn.

Toisen maailmansodan jälkeen työelämä muuttui suuressa osassa Eurooppaa. Yhä useammat siirtyivät fyysisesti raskaista töistä istuvaan toimistotyöhön, ja viisipäiväinen työviikko toi mukanaan enemmän vapaa-aikaa.

Tämä muutos synnytti sekä uuden fitness-kulttuurin että huolen siitä, mitä mukavampi ja modernimpi elämäntapa teki keholle.

Idea modernista ulkokuntosalista syntyi Zürichissä. Voimisteluseura harjoitteli metsässä käyttäen tukkeja, kantoja ja muita luonnon esteitä. Metsätyömiesten raivaustyöt antoivat virikkeen pysyvän kuntopolun perustamiseen.

Vakuutusyhtiö Vitan tuella ensimmäinen moderni Vita Parcours -kuntopolku avattiin Flunternin kaupunginosassa vuonna 1968, käy ilmi Zürichin virallisen matkailuorganisaation julkaisemasta katsauksesta.

Kun metsästä tuli kuntosali

Alkuperäinen malli ei muistuttanut nykypäivän kompakteja, metallisilla kuntolaitteilla täytettyjä puistoja.

Tyypillinen polku oli kahdesta kahteen ja puoleen kilometriin pitkä, ja sen varrella oli noin 15 asemaa. Käyttäjät voivat harjoittaa voimaa, notkeutta ja kestävyyttä oman kehon painolla, tukeilla ja yksinkertaisilla välineillä.

Asemat olivat avoimia ja vailla henkilökuntaa, eikä pääsyyn tarvittu lupaa. Kansanterveyttä ajan henkeen: ei vastaanottotiskiä, ei jäsenkorttia eikä aukioloaikoja. Metsä tarjosi harjoitustilan missä tahansa tahdissa, yksin tai yhdessä muiden kanssa.

1970-luvun aikana turistit ja ulkosveitsiläiset levittivät ideaa Sveitsin ulkopuolelle. Saksassa poluista tuli tunnettuja nimellä Trimm-dich-Pfade, ja vastaavia tiloja ilmestyi muun muassa Itävaltaan, Ranskaan, Belgiaan ja Yhdysvaltoihin.

Sveitsin liittovaltion ulkoasiainministeriön mukaan maailmalla on noin 2 500 Vita Parcours -tyyppistä kuntopolkua, joista noin 500 sijaitsee Sveitsissä.

Nämä luvut viittaavat metsäpolkuihin, joiden asemat on sijoitettu reitin varrelle, eivät nykypäivän kompakteihin ulkokuntosaleihin.

Puistokuntolaitteet Kiinassa

Seuraava merkittävä askel otettiin, kun harjoitusasemat siirtyivät kuntopoluilta asuinalueille ja kaupunginpuistoihin.

Kiina otti käyttöön kansallisen fyysisen aktiivisuuden ohjelman vuonna 1995. Maa asensi julkisia kuntolaitteita puistoihin, toreille, teiden varsille ja asuinalueille.

Pekingissä laajamittainen laajentuminen alkoi 1990-luvun lopulla. Investoinnit kasvoivat entisestään ennen vuoden 2008 olympialaisia.

Värikkäät, säänkestävät koneet ryhmiteltiin usein pienelle alueelle. Koneet toimivat käyttäjän omalla voimalla. Ihmiset saattoivat tehdä jalkaprässejä, vetoharjoituksia, tasapainotreenejä ja nivelten liikkuvuusharjoitteita.

Tällöin ulkokuntosali alkoi muistuttaa sitä, minkä tunnistamme nykyään: ilmainen paikka harjoitella keskellä arkea, pikemminkin kuin sarja asemia juoksupolun varrella.

Pekingistä Ruotsiin

Kiinalainen malli sai suoran seuraajan Ruotsissa. Vuonna 2008 Göteborg avasi kaksi laitepohjaista ulkokuntosalia Angerediin ja Lövgärdetiin.

Aloite tuli fysioterapeutilta, joka oli nähnyt ihmisten harjoittelevan Pekingin puistoissa. Göteborgin kaupunki kuvaili tiloja Ruotsin ensimmäisiksi juuri tällaista tyyppiä edustaviksi.

Kukin kuntosali koostui yhdestätoista laitteesta, jotka hyödynsivät kehon painoa ja vastusta vapaiden painojen sijaan.

Ideana ei ollut pelkästään tuoda laitteita saataville. Paikallinen Hälsoteket-terveyskeskus järjesti myös ryhmämuotoisia kiertoharjoittelusessioita.

Sveitsiläinen rajoittamattoman liikunnan ihanne kohtasi kiinalaisen puistomallin ja ruotsalaisen kunnallisen kansanterveyspolitiikan.

Erilaiset pohjoismaiset versiot

Tanska kehitti oman mallinsa varhain. TræningsPavillonen-yritys kertoo asentaneensa maan ensimmäiset modernit julkiset voimaharjoittelulaitteet Aarhusin Tangkrogeniin vuonna 2003. Tanskalainen malli sisälsi katon ja sääsuojan, mikä mukautti sen sateeseen, tuuleen ja voimakkaaseen auringonpaisteeseen.

Suomessa yksinkertaisia vatsalihaspenkkejä ja tankoja oli seissyt kuntopolkujen varrella vuosikymmeniä. 2010-luvulla kaupungit alkoivat investoida kehittyneempiin ja kestävämpiin laitteisiin, jotka mahdollistivat myös raskaamman voimaharjoittelun. Kun Yle kuvaili kehitystä, Helsingissä oli ulkokuntosaleja noin 140 paikassa.

Konseptin takana oleva yritys sanoo Norjan ensimmäisen Tufteparkenin avautuneen Askeriin vuonna 2012. Norjalainen versio perustui metallikehikoihin kehonpainoharjoittelua varten ja levisi nopeasti kuntiin, kouluihin ja asuinalueille. Yrityksen mukaan maassa on yli 200 tällaista puistoa.

Pohjoismaiset ulkokuntosalit ovat kehittyneet eri tavoin: ruotsalaiset puulaitteet ja puistokoneet, suomalaiset tilat juoksupolujen yhteydessä, norjalaiset kehonpainoharjoittelupuistot ja tanskalaiset rakenteet osittaisella sääsuojalla. Yhteistä niille on se, että ne ovat avoimia, ilmaisia ja käytettävissä ilman varauksia.

Ulkokuntosalit Ruotsissa

Kukaan ei tiedä tarkalleen, kuinka monta ulkokuntosalia Ruotsissa on, mutta niiden arvioitu määrä voidaan laskea. Toimitilasuunnitelmassaan Uppsalan kunta ilmoitti vuonna 2023 olevan 1,47 ulkokuntosalia 10 000 asukasta kohti, kun keskiarvo sen vertailukunnissa oli 1,31.

Sovellettuna 290 kuntaan ja noin 10,6 miljoonan asukkaan väestöön, tämä antaa arvioksi noin 1 400 ulkokuntosalia koko maassa. Tämä on toimituksen oma arvio, joka perustuu yhden kunnan lukuihin ja vertailuryhmän keskiarvoon – ei virallisiin kansallisiin tilastoihin.

Sellaisia tilastoja ei ole olemassa. Ruotsista puuttuvat kattavat kansalliset tiedot ulkokuntosalien määrästä, mutta vuoden 2019 tilastokyselyssä 86 prosenttia kunnista ilmoitti, että niillä on pääsy ulkokuntosalille.

Tukholman kaupunki kertoo, että kaupungissa on tällä hetkellä 108 ulkokuntosalia kuntopolkujen, pallokenttien ja muiden avoimien liikuntapaikkojen lisäksi.

Läheisyys ei aina riitä

Kysymys ei ole siitä, onko ulkokuntosalilla harjoittelulla vaikutusta, vaan siitä, saako sellaisen olemassaolo lähistöllä todella useammat ihmiset liikkumaan. Tutkimustulokset ovat ristiriitaisia.

Eräässä australialaisessa tutkimuksessa tutkijat tarkkailivat puistoa ennen ja jälkeen ulkokuntosalin asentamisen. Vuoden kuluttua kohtalaista tai reipasta liikuntaa harrastavien iäkkäämpien puistovieraiden osuus oli noussut 1,6 prosentista 5,1 prosenttiin. Itse ulkokuntosalialueella aktiivisten vierailijoiden osuus nousi 6 prosentista 40 prosenttiin.

Tutkimus oli kuitenkin luonnollinen koe, joka suoritettiin yhdessä ainoassa puistossa, eikä se osoita, että samat tulokset saataisiin kaikkialla.

Tutkimus kahdesta puistosta Kaliforniassa viittasi samaan suuntaan. Kuntolaitteiden asentamisen jälkeen todennäköisyys, että kävijät harrastaisivat reipasta fyysistä aktiivisuutta, kasvoi vastaavasti 19 ja 23 prosenttia. Suurin muutos näkyi siellä, missä laitteet oli ryhmitelty selkeästi rajatulle harjoittelualueelle, mikä viittaa siihen, että sijoittelulla on merkitystä.

Ulkokuntosali voi kuitenkin seistä lähes tyhjillään.

Eräässä kanadalaisessa tutkimuksessa vain 2,7 prosenttia aikuisista puistovieraista käytti laitteita yli 100 tunnin havainnoinnin aikana. Samaan aikaan 22,3 prosenttia sanoi haastatteluissa käyttävänsä niitä vähintään kerran kuukaudessa. Ristiriita osoittaa, kuinka helposti ihmiset voivat yliarvioida käyttönsä kuvaillessaan omia tapojaan.

Haastatellut kävijät olivat silti positiivisia tilojen suhteen.

Käytön lisäämiseksi he toivoivat selkeämpää tietoa, esittelytilaisuuksia ja ohjattua toimintaa sekä parempia laitteita ja huoltoa. Yhdeksän tutkimuksen tutkimuskatsaus havaitsi samanlaisia malleja: ihmiset arvostivat sitä, että ulkokuntosalit olivat ilmaisia ja toimivat sosiaalisina kohtaamispaikkoina, mutta tuki, suunnittelu ja markkinointi vaikuttivat siihen, käytettiinkö tiloja todella.

Ruotsalainen tutkimus liikuntapaikoista yleensä osoittaa myös, että läheisyydellä on merkitystä. Ihmiset, joiden kodin kilometrin säteellä oli vähintään neljä liikuntapaikkaa, olivat aktiivisia keskimäärin 5,5 minuuttia enemmän päivässä kuin ihmiset, joiden lähellä oli enintään yksi liikuntapaikka, Ruotsin urheiluliiton (Riksidrottsförbundet) katsauksen mukaan.

Löydös koskee kuitenkin kaikentyyppisiä liikuntapaikkoja, eikä se pysty eristämään nimenomaan ulkokuntosalien vaikutusta.

Tutkimus osoittaa, että lähellä oleva ulkokuntosali voi alentaa kynnystä liikkumiseen ja lisätä aktiivisuutta, mutta laitteet eivät tee työtä itsestään. Näkyvä sijoittelu, turvallinen ympäristö, ymmärrettävät ohjeet ja säännöllinen huolto vaikuttavat ratkaisevilta sen kannalta, käyttävätkö ihmiset investointia todella.

Ulkona vai sisällä?

Ulkokuntosalin selkein etu on saavutettavuus. Treeni ei maksa mitään, ei vaadi jäsenyyttä ja se voidaan yhdistää kävelyyn tai juoksuun. Päivänvalo ja vihreä ympäristö voivat myös tehdä harjoittelusta houkuttelevampaa.

Sisä- ja ulkoliikuntaa vertaillut tutkimuskatsaus totesi, että osallistujat pitivät ulkoliikuntaa merkittävästi nautinnollisempana, kun intensiteetti oli sama.

Fysiologiset erot olivat sitä vastoin pieniä tai epäselviä. Ulkoympäristö näyttää siis vaikuttavan pääasiassa kokemuksen ja motivaation kautta, ei tekemällä samasta harjoituksesta automaattisesti fyysisesti tehokkaampaa.

"Raitis ilma" ei myöskään ole taattu. Vilkkaan liikenteen lähellä sijaitseva ulkokuntosali voi altistaa käyttäjät ilmansaasteille, kun hengitystiheys kasvaa. Tutkimus osoittaa, että liikunnan hyödyt ovat silti suuremmat kuin riskit useimmissa ympäristöissä, mutta sijainnilla on väliä – erityisesti iäkkäille ja niille, joilla on sydän- tai keuhkosairauksia.

Sisäkuntosalit tarjoavat muita etuja: tasaisen lämpötilan, säädettävät painot, enemmän laitteita ja paremman mahdollisuuden opastukseen.

Ulkokuntosali tarjoaa sen sijaan matalan kynnyksen ja tekee liikkumisesta näkyvää arjessa. Ehkäpä se selittää myös sen pitkäikäisyyden – Zürichin metsien tukeista nykypäivän pohjoismaisten puistojen metallikehikoihin ja puulaitteisiin.