Näkökulma: Mikä on oikeasti valhe- ja vihamediaa?

Julkaistu 8.2.2018 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia
Viime aikoina on jälleen aktivoitunut valtamedian hyökkäys vaihtoehtoisia medioita vastaan.

Oman osansa siitä on saanut myös Nykysuomi, jota on esimerkiksi Markkinointi&Mainonta-julkaisussa nimitetty "mukamasuutissivustoksi" Ilkka Jauhiaisen toimesta, sekä Ylen aamu-TV:ssä "valemediaksi" Kauppalehden päätoimittajan ja päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtajan Arno Ahosniemen suulla. Ahosniemi ei suostunut perustelemaan väitteitään Nykysuomelle.

Tämä mustamaalauskampanja todistaa vain sen, että olemme onnistuneet tehtävässämme. Valtamedian yleisölle tuputtama valheellinen ja puolueellinen maailmankuva on vaarassa, ja siksi totuudenkertojat yritetään leimata ja vaientaa. Nykysuomi jatkaa piikkinä valtamedian lihassa jatkossakin, ja tällaiset itkupotkuraivarit valtamedian taholta antavat vain lisää pontta jatkaa taistelua puolueettoman ja totuudenmukaisen uutisoinnin puolesta.

Hyvänä esimerkkinä Ylen yksipuolisesta ja puolueellisesta uutisoinnista on uunituore, tämänaamuinen artikkeli ääriliikkeistä. Jutussa keskitytään pelkästään äärioikeistoon ja pelätään sitä, miten nuoret ovat vaarassa radikalisoitua äärioikeistolaisiksi. Ja kuinka äärioikeistolaiset liikkeet hamuavat itselleen lisää jäseniä somessa. Aivan kuin muita ääriliikkeitä ei olisi olemassakaan.

Ylen artikkelissa tuttuun tapaan jauhetaan rasismista ja liputetaan "nykyaikaisen monikulttuurisen yhteiskunnan" puolesta. Muun muassa väkivaltaisista itsenäisyyspäivän mielenosoituksistaan tunnettu ja viime itsenäisyyspäivänä Suomen lippuja lipputangoista varastanut ja polttanut äärivasemmisto mainitaan Ylen jutussa ainoastaan kerran ohimennen. Eurooppaan ja Suomeenkin viime aikoina rantautuneista uskonnollisista ääriliikkeistä ei Ylen jutussa mainita mitään, vaikka Suomikin on jo ehtinyt saada osansa uskontoon perustuvista terrori-iskuista.

Jutussa puhutaan myös tiistai-aamuisessa aamu-TV:ssä aiheena olleesta medialukutaidosta. Jokainen oikeasti medialukutaitoinen näkee kyllä Ylen puolueellisuuden ja yksipuolisuuden sekä poliittiset pyrkimykset tällaisten juttujen takana. Ylelle ja muulle valtamedialle JSN mukaan lukien medialukutaito tuntuu olevan sitä, että Yle ja muut valtamediat puhuvat totta valehdellessaankin, ja kaikki riippumattomat vaihtoehtomediat julkaisevat automaattisesti pelkkää valhetta.

Toinen tuore esimerkki suomalaisen valtamedian valheellisesta uutisoinnista on Iltalehden eilen illalla julkaisema, kerrassaan ala-arvoinen "uutinen", joka on otsikoitu "Tuulenpuuska paljasti: Trump on takaa täysin kalju". Kyseessä on silkka valheuutinen, sillä Nykysuomi tarkisti faktat ja julkaisi asiasta artikkelin, jossa kerrotaan totuus Trumpin "kaljusta".

Iltalehden uutinen on myös puhdas vihauutinen, sillä Trump-viha haisee jutusta kauas. Jutussa keskitytään pelkästään Trumpin ulkonäön ruotimiseen. Varsinainen rimanalitus Iltalehdeltä. Aivan sama asia, jos Iltalehti olisi julkaissut uutisen jostain pyylevästä suomalaisesta poliitikosta otsikolla: "Kuva sen paljastaa: NN on täysin läski".

Valtamedia voisi katsoa peiliin

Vihervasemmistolaisella valtamedialla on meneillään kampanja, jossa ylipäätään kaikki isänmaallinen ja kansallismielinen toiminta ja mielipiteet, olivat ne miten maltillisia tahansa, julistetaan rikolliseksi "ääritoiminnaksi" tai rangaistavaksi "vihapuheeksi". Poliittisesti eri mieltä olevien puheet ja kirjoitukset kriminalisoimalla pyritään vaientamaan vastustajien puheet, ja tekemään Suomesta yhden virallisen totuuden maata. Vähemmästäkin tulee Orwellin 1984 mieleen.

Valtamedia syyttää vaihtoehtomedioita valhemedioiksi syyttäen niitä toimintatavoista, joita se itse harjoittaa. Esimerkiksi Yle ei ole useista pyynnöistä huolimatta suostunut poistamaan sivuiltaan artikkelia, jossa väitetään Nykysuomen olevan valemedia.

Yle toimii kansalaisten maksamilla pakkoverovaroilla, joten sen rahoitus on turvattu, vaikka sen toimintaa arvosteltaisiinkin. Ja tokihan toiminnan maksajilla on myös oikeus vaatia laatua maksamastaan palvelusta.

Verovaroin operoiva Yle julkaisee itse jatkuvasti kyseenalaisia artikkeleita, joissa ammattitaitoinen puolueeton journalismi loistaa poissaolollaan. Sitten se samaan aikaan pyrkii leimaamaan puolueettomat totuuden torvet valheeksi. Miten tällainen voi olla mahdollista?

Jos Yle joutuisi toimimaan samoilla markkinaehtoisilla resursseilla kuin muut mediat, se menisi nurin alta aikayksikön. Valtion kustantaman rahoituksen turvin on hyvä levittää omaa poliittisesti värittynyttä maailmankuvaa ja esittää laupiasta samalla muut tuomiten.

Tuskin olen ainoa, jonka mielestä Yleltä tulisi ottaa valtion rahoitus pois ja lakkauttaa Yle-vero. Ylen kanavat voisi laittaa maksukortin taakse, jolloin ne, jotka haluavat maksaa kulttuurimarxistisesta aivopesusta ja mielipidevaikuttamisesta, voivat tehdä sen, ja meidän muiden ei tarvitsisi rahoittaa tällaista ala-arvoista toimintaa.

Katso myös:

https://www.nykysuomi.com/2018/02/07/reijo-tossavainen-paatoimittajien-yhdistyksen-pj-arno-ahosniemi-kayttaytyi-epaasiallisesti/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/